maanantai 2. heinäkuuta 2018

Pohdintoja suhteessa tavaroihin osa II: kirjat ja identiteetti

Muuttaminen on suurta draamaa. Raivokasta energiaa, välillä täysi lamaannus. Silmissä vilisee muistoja eri ajoilta, elämän eri roolit ja kentät sekoittuvat ja lokeroituvat ja aukenevat ja menevät uudella tavalla ristiin. Kuten facebookissa asiaa kommentoinut ystävä sanoi: muuton keskellä katse on yhtä aikaa menneessä ja tulevassa.

Olen ennenkin sanonut, että muuttojen tarkoitus (sen ilmeisimmän ohella, tavarat paikasta A paikkaan B) on muodostaa se fyysinen työ, joka auttaa mieltä uskomaan muutokseen ja ottamaan sen lopulta todesta. Muutosta valmistetaan pitkään henkisesti, suunnitellen, toimien ja varautuen. Kuitenkin juuri tämä fyysinen ponnistus, pölyinen rasittava työ, poisheittäminen, pois antaminen, säilyttämispäätökset - ovat se työ, jonka kautta muutos tulee todeksi ja sielu ehtii siihen mukaan. Usean päivän ponnistelun jälkeen kehokin tietää tehneensä työtä. Sen jälkeen on helpompi hyväksyä uusi paikka, uusi näkymä, uusi kulma, josta maailmaa alkaa katsella.

**

Muuttoaamuna jänis juoksi Lapintien poikki, kun palasin varastolta, jonne olin käynyt avaamassa muuttomiehille oven. Se oli varmasti hyvä merkki.

Toinen merkki: rakkaan vanhan Billnäs-rulokaappini takaa paljastui seinään liimautunut posliininen nuken kahvikuppi. Se oli pudonnut kaapin taa. Seinän rakoon jouduttuaan se oli takertunut omin voimin seinään kiinni. Sen sisällä oli muovihelmiä, jotka kierivät lattialle kun irrotin kupin seinästä ihmeteltyäni sitä ensin muuttomiehen kanssa. Kuppi oli muisto kaukaa ja päätin että sen kuuluu saada seurata mukana uuteen paikkaan. Ihailtavaa sinnikkyyttä, sentään.

Pölyinen nuken kahvikuppi

Ehkä tuo pikkuinen posliinikuppi saa olla sen kuva, että voi olla yhtä aikaa sekä särkyvä että sitkeä, piilossa ja unohtuneenakin vahva. Sisältä vierineet pienet muovihelmet ovat lasten lapsuusvuosien katoavia muistoja, joita vierähti muutossa esiin monesta paikasta muutenkin, ja joita ei kuljeteta paikasta toiseen. Mutta kuppi jäi.


**

Tämä muutto on saanut minut miettimään ja kummastelemaan tavaroita ja suhdettani tavaroihin. Nimenomaan varastoiminen on sysännyt liikkeelle mielenkiintoisen ajatusprosessin.  Varastoon pakkaaminen konkretisoi minulle ensinnäkin sen, miten vaivalloista ja kallista omistaminen on. Tuntuu selvältä, että tulevassa elämänvaiheessa haluan omistaa huomattavasti vähemmän tavaraa. Sitä tulen kesän aikana varmaankin mietiskelemään.

**

Palaan kuitenkin vielä aiempaan pohdintaan tutkijantaustastani.  Minulle juuri se mukana kulkeva kirjakokoelma edustaa jotain sellaista identiteetin osaa, josta en pysty vielä luopumaan. Mutta miksi?

Harvey Sacks: Lectures on Conversation 
Voikohan kyse olla siitä, että en tiedä mitä pois annettavan tilalle tulee? En tunne muuta tapaa rakentaa ammatillista identiteettiä kuin se, minkä olen kokenut.

Ensin graduvaiheen voimakas rakastumisen kaltainen kiinnittyminen tiettyyn tapaan katsoa maailmaa tutkijana. Sitten tutkijankoulutus, tutkijanidentiteetti, sen erilaiset rakoilut ja ongelmat, siihen uupuminen. Siihen päälle rakennetut uudet kerrokset, joista monet tuntuvat loppujen lopuksi huterilta, koska ne on rakennettu kiireen vuosina. Kiire ja hosuminen tulivat työhön, ei pikkulapsiaikana, ei rankkoina avioeron jälkeisinä repivinä etsikkovuosina. Vaan yliopiston muutoksen myötä ja työelämän tahdin kiristymisen myötä. Olen lopen väsynyt siihen, että sielu ei ehdi mukaan. Siksi lähdin.

Siellä identiteettityön pohjalla on kuitenkin edelleen 1980-90-luvuilla opiskelleen ihmisen tapa ajatella ja toimia. Minä haluaisin olla rauhassa aikani lapsi. Minusta tuntuu että minun pitää peruuttaa nimenomaan siihen olemisen tapaan,  jotta osaan jatkaa tästä eteenpäin.

Eli minun pitää löytää ne kirjat ja kirjastot, ne kirjalliset dialogikumppanit, ne ihmiset, joiden kanssa haluan rakentaa kirjoittavaa ja työtä tekevää elämää eteenpäin. Ja tähän liittyy myös iso kriittinen uudelleenarviointi siitä, mitä roolia sosiaalisen median tulisi näytellä jatkossa.

Kun pakkasin sitä kirjavuorta (jota luulin jo merkittävästi karsineeni vuosien varrella), pidin oikeastaan kiinni symbolisesti siitä lukevasta ja ajattelevasta minästä, joka silloin sain olla. Siksi ne kirjat ansaitsevat vielä paikkansa siellä Armonkallion varastoluolassa.


torstai 28. kesäkuuta 2018

Pohdintoja suhteessa tavaroihin osa I

Kirjoitan tätä muuton keskeltä. Pidän taukoa varastoon lähtevien pahvilaatikkojen kokoamisesta, täyttämisestä ja roskasäkkien raahaamisesta. Olen juuri siinä sekopäisimmässä kohdassa muuttoa, jolloin kehoa särkee joka puolelta usean päivän työstä, mutta silti tavaraa on pakkaamatta vielä niin paljon, että se tuntuu loputtomalta.

Niinpä haluan juuri nyt kirjata nämä kysymykset. Tarvitsen niitä, kun alan pohtia, millaista elämää haluan elää jatkossa, missä haluan asua ja mitä työhuoneeni kirjahylly jatkossa sisältää.

Ensinnäkin: en oikein enää tiedä mitä tehdä tutkimuskirjallisuudella ja miksi sitä pitää olla monta hyllymetriä. Vaikka jäljellä on vain sellaista, joka on selvinnyt jo monen muuton läpi - mitä tapahtuu, jos laitan menemään ne kirjat, joiden varaan tutkijakoulutukseni rakensin? Ne ovat olleet tieteellisesti tärkeitä, mutta tajuan nyt myös sen, että niillä on valtavasti tunnearvoa.

Tiedänhän hyvin, että en ole aktiivisesti lukenut niitä pitkään aikaan, korkeintaan tarkistanut joitain asiota silloin tällöin. Silti tuntuu jotenkin siltä, että polttaisin sillat kokonaan, jos antaisin ne pois.

Voisin ihan hyvin viedä ne vaikkapa Tampereen yliopiston kierrätyshyllyyn - sieltä hyvät tutkimusteokset ovat nopeasti ennenkin lähteneet.

Kirjastostahan saa kaikenlaista. - Mutta jo vuosikausia työn tahti on ollut sellainen, että käsikirjasto on oltava omana ja artikkelit etsitään sähköisinä. Eihän sitä ole ehtinyt rauhassa kirjastoon. Ihan hullua. Kaikki on pitänyt tehdä jotenkin täsmäiskuina.

Mielessäni pyörii sellainen ajatus, että entä jos ITSE päättäisin, että se mitä jatkossa kirjoitan, täytyy olla kirjoitettavissa niin rauhallisesti, että ehdin mennä kirjastoon, mikäli tarvitsen jotain muuta kuin sähköisiä lähteitä.

Lisäksi minulla on pari hyllymetriä omia julkaisuja ja niiden tekijänkappaleita. Miksi olen säästänyt ne?

Ja vielä mietin: miten merkillistä se lopulta on, että ihmisen elämässä tavaroilla on näin suuri ja pakottava rooli. Se todella askarruttaa minua.

Periaatteessa en nyt oikeastaan ratkaise mitään tavaroihin liittyviä ongelmia, minä vain lykkään niitä seuraavaan taitteeseen. Enhän lainkaan tiedä miten haluaisin asua enkä tiedä mitä tavaraa kotiini haluaisin. Siksi varastoin niitä, kunnes olen valmis päättämään. Tulen käymään vielä ison savotan niiden kanssa.

En tiedä millaiseksi kirjoittava elämäni muodostuu, siksi en uskaltanut tehdä muidenkaan kuin tutkimuskirjojen suhteen kovin suuria ratkaisuja.

Jatkan tästä seuraavan kirjoitushetken tullen.



perjantai 1. kesäkuuta 2018

Mitä mielessä - yksi muistilista tulevaan

Kuljen kohti isoa taitetta. Työtä on vielä paljon, että pöydän saa työn jatkajia varten puhtaaksi, niin puhtaaksi kuin sen nyt voi saada. Sitten tulee loma, mutta samalla kehkeytyy tulevaa työtä jo pinnan alla.

Tässä siis ajatuksia, joista tulen jatkamaan.

Ohjauksen mallinnus (Ohjaustyön oppaasta) täytyisi saada jossain muodossa englannin kielelle, nyt alan sen uskoa itsekin.

Ohjauksen jäsennystä, jota olen käyttänyt kauan ja johon aina palaan, pitäisi myös täydentää, kehittää ja kirjoittaa uusiksi muutamilta osin:

- Haluaisin syventää näkemystäni dialogista ohjauksen työmuotona sekä dialogin merkitystä tilana, jota ei vain ohjaussuhteemme, vaan työyhteisömme, yhteiskuntamme ja maailmamme tarvitsevat. Tässä olen saanut oppia paljon muutamista tärkeistä teoksista sekä erilaisista kohtaamisista.

- Haluaisin pohtia "hitaan" ja "pistemäisen" ohjauksen merkitystä ja eroa. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut, mutta se on korostunut nyt kun on saanut parin vuoden ajan pohtia ohjausta nuorten elämässä ja koulukontekstissa sekä niissä ympäristöissä, joissa ohjaus on auttamisinterventio ja pyrkii nuorten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen.

- Ohjausjäsennyksen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia pitää miettiä ja rakentaa. Tämä pohdinta on saanut aivan uusia ulottuvuuksia tutustuttuani Anne-Mari Soutoon, joka tuli yliopistonlehtoriksi Joensuuhun ja avasi silmäni uusille kysymyksille. Hän on nuoriso- ja rasismitutkija ja työskentelee opetustyön ohella muun muassa tässä SETSTOP -hankkessa, jota vielä pienen hetken saan osaltamme koordinoida. Pohdimme, miten ohjausta voisi teoretisoida yhteiskunnallisesti tietoisena toivoa tuovana toimintana. Tuomme siihen etnografisen ja keskustelunanalyyttisen näkökulman kautta myös erilaisia empiirisiä kytkentöjä.

- Uudet ohjausvuorovaikutuksen tutkimustulokset - niin muiden kuin ne missä itse olen ollut mukana tutkijana - ovat tuoneet uusia kysymyksiä, joita haluaisin viedä paitsi ohjausmalliini, myös ohjausvuorovaikutuksen koulutuskokonaisuuksiin. Tähän pääsen erityisen hyvin tarttumaan Uraohjauksen erikoistumiskoulutuksen vuorovaikutus-moduulissa. Tässä on nyt mahdollisuus tehdä kokeneen porukan kanssa jotain sellaista, mihin ei ole ennen ollut mahdollisuutta. Päästään yhdistämään tutkimustieto, videoiden käyttö ja oman työn kokeileva kehittäminen.

On ollut upeata saada kouluttaa Itä-Suomen yliopiston ohjauksen koulutuksessa ohjausvuorovaikutuksen kysymyksiä opo-opiskelijoille. UEF:n opokoulutuksessa on pitkä, vahva perinne kouluttaa nimenomaan osaavia ohjausvuorovaikuttajia. Opin paljon uutta kun sain asettua tähän perinteeseen mukaan.

Tästä jo huomaa, ettei tutkimus eikä yhteistyö UEF:in kanssa ole jäämässä mihinkään!

Jatkan tätä temaattista työlistaa myöhemmin!

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kevät: matkalla kohti muutosta

Viime postauksessa (kamalan kauan sitten!) kerroin työhön liittyvästä muutoksesta, jonka aion toteuttaa tulevan kesän jälkeen. Kesäkuun loppuun olen työmaalla ja heinäkuun loppuun asti työsuhteessa Itä-Suomen yliopistoon. Sen jälkeen siirryn ainakin noin vuoden ajaksi tekemään osa-aikaista työtä ja pitämään pientä mietintätaukoa.



Tutkimusrintamalla olen kuluneena vuonna koettanut osaltani edistää ohjausvuorovaikutuksen tutkimusta - on ollut ilo olla yhteistyössä Työterveyslaitoksen ja Tampereen yliopiston tutkijoiden kanssa. Hankkeissa on tutkittu ryhmäohjauksen ja ohjauksellisten kohtaamisten onnistumisen edellytyksiä vuorovaikutusaineistoista. Yhteistyö on jatkunut, vaikka Työtikseltä vaihdoinkin Itä-Suomen yliopistoon. (Aiheesta lisää mm. täältä ja täältä) Sisällä on nyt jokunen artikkeli, joiden jälkeen annan myös näiden töiden hiljetä.

Työtoverini, yliopistonlehtori Anne-Mari Soudon kanssa olemme alkaneet kirjoittaa auki askarruttavia empiirisiä havaintojamme ja paradokseja ohjaustilanteista. Toinen etnografin ja toinen vuorovaikutustutkijan silmin. Kytkemme näitä havaintoja yritykseen jäsentää uraohjauksen ja elämänsuunnittelun teoriaa uuteen suuntaan. Tässä olemme nyt tekemässä juuri sitä, mitä viimeksi kuvasin suunnilleen näin:

* Ohjauksen jäsentäminen sivistysteoreettisen perinteen kautta; dialogisena toivon luomisen tilana; ohjauksen määrittely tietoisesti irrotettuna työelämän muutos -retoriikasta
"Hidas ohjaus" erotuksena pistemäisestä, siirtymätilassa toteutuvasta ohjauksesta. Millaiset suhteet, kohtaamiset ja keskusteluhistoriat rakentavat meitä, tuovat toivoa ja ymmärrystä ja auttavat elämään hyvää elämää ja rakentamaan parempaa maailmaa?

Tuntuu tärkeältä etsiä käsitteitä, jotka eivät pelkistä ohjausta uusliberalistisen kielen mukaiseksi yksilön sparraamiseksi tai hallinnoimiseksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain kielestä, vaan tekemisestä ja rinnalla kulkemisesta. Toivo ei ole tyhjä abstraktio. Se on elintärkeää.

En tiedä mihin kaikkeen tämä yhteinen miettiminen ja kirjoittaminen vie, mutta ihanaa, että se saa pulputa itsestään kuin kevätpuro.

Tässä yhteydessä yritän kysyä myös, miten vuorovaikutustutkimus kykenee, tai kykeneekö, tarttumaan vallan ja eriarvoisuuden kysymyksiin. Käyn kyselemässä tätä mm. Puolassa Wroclawissa toukokuussa pienessä Unescon UNITWIN-verkoston konferenssissa, jonka teema "ohjaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus". En ole ennen käynyt Puolassa. Silloin on varmasti jo ihan oikeasti kevät!

**

Niin, entä sitten syksyllä ja ensi vuonna? Teen edelleen joitain työnohjauksia ja muutamia luentoja ja koulutuksia. Olen asiantuntijakouluttajana mukana myös Itä-Suomen yliopiston (eli yksikkömme) koordinoimassa, Tampereen ja Turun yliopistojen kanssa yhteistyössä toteutetussa uraohjauksen erikoistumiskoulutuksen pilotissa.  Lupauduin mukaan toimittamaan Aikuiskasvatus -lehteä ja käynnistämään ohjauksen suomalaista journaalia. Siitä tulee jännittävää ja palkitsevaa, uskon.

Minulla on pöytälaatikkokirjoituksia ja muitakin pöytälaatikkohaaveita, kirjahaaveita, opiskeluhaaveita, harrastushaaveita. Kaikenlaista ihan kummallistakin. Toiveita siitä, että tajuaisi asioita uudella tavalla kun hieman pysähtyy.

Välillä pelkään että täytän kalenterini liian täyteen pelkästään kaikella sillä, mitä olisi hauskaa tai ihanaa tehdä. Siksi en kerro enempää, etten sido itseäni edes näihin ajatuksiin.

Enkä siis tulevalle syksylle enää todennäköisesti ota jo luvattujen töiden oheen uusia keikkoja. (EDIT: tilaa tuli kun yksi isompi työ siirtyi parilla kuukaudella!)

**

Vuonna 2014 elin syksyn verran vähän samantapaisissa tunnelmissa ja yritin hahmottaa suhdettani akateemiseen työhön ja miettiä, mitä seuraavaksi. Silloin freelancerius ei ehtinyt oikein hahmottua minulle, kun päädyinkin jo pian takaisin tutkijantöihin.

Nyt se sitten varmaan alkaa hahmottua.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Mitä tapahtuu - taas muutos edessä

Blogini on ollut ennätyspitkällä tauolla. Se johtuu monestakin asiasta. Yksi syy on se, että kesällä siirryin taas vuosien jälkeen facebookiin, ihan kaveritoiminnon kanssa. Sillä näkyy olevan rajansa, kuinka monta somekanavaa voi olla käytössä yhtä aikaa. Facebook syö ajatusaikaa ja ehkä jotenkin hajottaa kirjoittavan minän huomiota.

Toinen syy on ollut matkalaukkuprofessorin työ. Ajankäyttöni on mullistunut ja energiaa ei ole oikein riittänyt tänne kirjoittamiseen. Tai ehkä kirjoittaminen on nyt jotenkin ylioptimoitua, kun tutkimusyhteistyö kytkeytyy useiden konferenssipaperien ja artikkelien ryhmäkirjoittamiseen. Kirjoittaminen ei oikein "hengitä", vaikka sitä kyllä pystyy tekemään.

Kolmas syy on ollut se, että sen valtavan oppimisponnistuksen ohella, joka tämä proffahommiin pikainen siirtyminen on ollut, olen hautonut isoa ratkaisua. Sen pohjat on rakennettu vuosia, vuosia sitten ja edellinen iso mietintä osui syksyyn 2014, jolloin jäin pois Tampereen yliopistosta ja Ohjaustyön opas ilmestyi. Nyt ratkaisu on tullut valmiiksi ja asiasta voi kirjoittaa jo osana tulevaisuudennäkymää.


Kesällä päätän professuurin hoitamisen Itä-Suomen yliopistossa opinto-ohjauksen koulutuksessa, ja sitten teen sen mistä olen haaveillut vuosikaudet: siirryn freelanceriksi ja vapaaksi kirjoittajaksi.

Tulevan talven ja kevään keskityn kuitenkin vielä tiiviisti opinto-ja uraohjauksen koulutuksen kysymyksiin Joensuussa. Meillä on paljon tehtävää: opetussuunnitelma luo nahkaansa, opinto- ja uraohjaus profiloituu uudella tavalla kun "koulupolun" oheen rakentuu entistä selvemmin myös "työelämäpolku", työelämän ohjaukseen selvemmin suuntaava polku. Tutkimuksessa avautuu koko ajan uusia, innostavia näkymiä ja opimme asettamaan kysymyksiä uudella tavalla niin, että tutkimus- ja koulutusponnistelumme osuvat entistä tiiviimmin yhteen.

Maassamme keskustellaan itse asiassa koko ajan ohjauksen ydinkysymyksistä -- suurelta osin tietenkin nimeämättä niitä ohjauksen kysymyksiksi, mutta kuitenkin... Amisreformi, valintakoeuudistus, työelämän digimurros, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kehät työssä ja koulutuksessa, keskustelu oppimistuloksista, uusi peruskoulun opetussuunnitelma ja inkluusio, uusliberalistinen koulutus- ja työllisyyspolitiikka ja sen materiaaliset ja henkiset seuraukset, globaalistuvan Suomen rimpuileva kasvu monikulttuurisuuteen...



Mietin pitkään, mitä tekisin tälle blogille, onko sille vielä tilaa elämässäni. Luulen, että tämän oman elämänmuutoksen käsittely jatkuu täällä jossain vaiheessa. Haluan myös jotenkin saada sanat sille, mitä olen oivaltanut akateemisesta työstä ja yliopistosta -- sellaisena kuin tämän ikäinen ihminen sen voi tuntea. Lisäksi varmasti jatkan ohjauskysymysten pohdintaa. Ohjaustyön oppaasta tekisi mieli jatkaa jo eteenpäin.

Minulla on paljon luettavaa odottamassa, keskeneräisiä tekstejä ja loppuun vietäviä ajatuksia. Luulen että kuluneen kolmen paineisen vuoden jäljiltä kirjoitettavaa olisi ainakin pariksi vuodeksi. Haluaisin jatkossa miettiä ainakin seuraavaa:

* Ohjauksen jäsentäminen sivistysteoreettisen perinteen kautta; dialogisena toivon luomisen tilana; ohjauksen määrittely tietoisesti irrotettuna työelämän muutos -retoriikasta

* Ohjauksen jäsentäminen yhteisö- ja verkostonäkökulmasta pidemmälle tähän astisista hahmotelmistani

* "Hidas ohjaus" erotuksena pistemäisestä, siirtymätilassa toteutuvasta ohjauksesta. Millaiset suhteet, kohtaamiset ja keskusteluhistoriat rakentavat meitä, tuovat toivoa ja ymmärrystä ja auttavat elämään hyvää elämää ja rakentavaan hyvää maailmaa?

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kohtaamisista, ennakkoluuloista ja myötätunnosta

Jotkut teistä ehkä tietävät, että olen parin viime vuoden ajan tutkinut nuoruuttani tietoisesti ja aktiivisesti muistelemalla, lukemalla kirjeitä ja päiväkirjoja sekä matkustamalla nuoruuteni paikkoihin ja tapaamalla ihmisiä, joita tunsin nuorena.

Olen myös kääntänyt elämässäni asioita ympäri, samalla kun jotkut asiat ovat menneet ympäri ihan omia aikojaan. Olen kysellyt uudelleen nuoruuteni kysymyksiä. On onni saada elää tähän ikään ja kysyä niitä uudestaan. Jotkut perusolettamukset ja niiden varassa tehdyt usein nopeat ja ohimenevät tulkinnat on ollut pakko purkaa.


**

Tässä on eräs muisto omasta nuoruudestani, sekin liittyy äkkivääriin tulkintoihin ja niiden purkamiseen. Se ei ole tarinana ehkä ihmeellinen, mutta se vaikutti voimakkaasti ja jäi mieleen. Kaikki varmaan tajuavat miksi tällaista mietin näinä aikoina. Kerron tarinan siksi, että opin siitä.

Olin noin parikymppinen, juuri opintoni aloittanut, mukana ylioppilaskunnan kansainvälisen jaoston toiminnassa. Se tuntui minusta luontevalta: puhuin hyvää englantia ja olin asunut ulkomailla, seurustellut ulkomaalaisen kanssa ja pidin itseäni avarakatseisena sujuvana tyyppinä, juuri sopivana touhuamaan kansainvälisissä ympyröissä.

Olin mukana järjestämässä bileitä Uudella ylioppilastalolla, touhusin milloin missäkin hommassa. Jossain kohtaa olin ovella myymässä lippuja. Muistaakseni oli ollut puhetta siitä, että bileet ovat vain yliopiston väelle, ei ulkopuolisille. Uudelle ylioppilastalolle pyrki usein muutakin väkeä Mannerheimintien tuoksinasta.

Sattui tilanne, jota en unohda varmaan ikinä, monestakin syystä. Ovella jonossa oli kaksi miestä, tummaihoisia, tummatukkaisia, toinen minun parikymppisen silmääni jo vanha mies, toinen nuori. Ensimmäinen ajatukseni oli että nämä eivät nyt varmaan ole yliopisto-opiskelijaväkeä, ehkä siksikin että toinen oli niin paljon vanhempi. Lausuin siis tiukahkosi: "This is for the university people only" tai jotain sen tapaista. Vanhempi mies vastasi hänkin aika napakkaan sävyn: "I am a professor at the university and this is my relative who has just started studying here, I wanted to show him around a bit". Reagoin itse välittömästi toisen närkästykseen sanomalla, jotain sen tapaista että mistäs minä sen olisin voinut tietää. (Olin todella äkkiväärä ja kärkäs nuorena). Mies vastasi vain: "you could have asked."

Silloin tajusin, että sehän oli totta... olisin voinut kysyä, kuten keneltä tahansa, varmistaen, että hei vaan, oletteko yliopistolta. En kysynyt, oletin, torjuin. Samalla paljastin oman maailmani ja oletusteni suppeuden. Kun näin miehen väsyneen ilmeen ja sen miten tiukasti ja samalla arvokkaasti hän minulle vastasi, tajusin että hän on todennäköisesti törmännyt tähän kerta toisensa jälkeen.

Tilanne meni hetkessä ohi, mutta minua hävetti niin, että olisin voinut vajota maan alle. Olin tolaltani enkä pystynyt jatkamaan iltaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päätin että on vain yksi asia jäljellä, jonka voin tehdä. Etsin heidät käsiini bileväen joukosta, ja yritin esittää anteeksipyyntöni, sanoa vain että olen todella pahoillani ja yritän ottaa opiksi. Itketti, hävetti paitsi loukkaavuuteni, myös se omaa fiksuuttani koskeva illuusio, joka siinä murtui. Sanoista ei saanut niiskutukselta selvää, mutta ehkä viesti meni perille.

Se mikä myöskin jäi lähtemättömästi mieleeni, oli vanhemman miehen reaktio. Hän suli välittömästi.
Asetelma välillämme muuttui. Äsken olin ollut nokkava suomalainen pitämässä ovea ulkomaalaisen nenän edessä. Nyt olinkin hätääntynyt nuori ihminen vanhemman ihmisen edessä.  Mies muuttui ystävälliseksi sedäksi, joka suhtautui suojelevan suurpiirteisesti töppäykseeni. Hän kiitti minua siitä että olin vaivautunut tulemaan uudelleen puhumaan. Tutustuin sitten heihin hiukan enemmän, ja nuorempi heistä kuului jonkin aikaa tuttaviini.

En oikein tiedä miksi halusin kertoa tämän nyt. Ehkä halusin muistaa nimenomaan sen hetken, kun tajuaa, että tuossa on toinen ihminen ja olen loukannut häntä. "Toisesta" tuli "Sinä". Ja sitten halusin muistaa sen, että sitä säröä oli mahdollista korjata


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Toimijuuden modaliteetit

Olen joskus otsikoinut tämänkaltaisen postauksen itsestäänselvyydestä kirjoittamiseksi, mutta ehkä se ei ole hyvä idea... On totta, että asia ei ole uusi. Mutta se on kuitenkin löytämisen tulos. Jotkut asiat nimenomaan löydetään aina uudestaan.

Ja tämä löytö, johon jatkuvasti törmään eri yhteyksissä uudestaan, on se, että "tahtomisen" ja "kykenemisen" tai "voimisen" (merkityksessä "to be allowed to") modaliteetit tosiaankin menevät elämässä sekaisin ja liukuvat toisiinsa. Lisäksi ei ole ihan yksinkertaista rakentaa realistista kuvaa näistä kysymyksistä. Olen huomannut sen sekä omassa elämässäni että ohjatessani. On tietenkin tilanteita ja elämänalueita, joissa nämä on suhteellisen helppoa erottaa. Mutta monissa tilanteissa ja etenkin kompleksisissa taidoissa ja konteksteissa ne tosiaankin ovat usein sisäkkäin tai piilottelevat toistensa takana.

Ihminen voi uskoa ettei pysty tai voi. Mutta tutkimisen jälkeen oivaltaakin ettei HALUA. Toisinpäin: ihminen voi kuvitella ettei tiedä mitä haluaa tai tavoittelee, mutta tutkimisen jälkeen selviääkin, että tavoite on kyllä selvillä, mutta sen tavoitteleminen on pelottavaa tai usko omiin taitoihin ei riitä.

Tämän kysymyksen käsittely vaati ohjauksessa nimenomaan työprosessiin ja ohjattavan ajatteluun paneutumista. Jos tuijotetaan vain tuotosta, ratkaisua tai työn näkyvää tulosta, ei saada otetta siitä, millaisia toimijuuden esteitä ja toisaalta toimijuutta mahdollistavia rakenteita ohjattavan kokemuksessa on.