Kirjoitusretriitti

Kirjoitusretriitit ovat yleistyneet. Tällainen on ainakin minun havaintoni akateemisessa tuttavapiirissäni. Olen itse kokeillut sellaista kerran: olin kollegan kanssa Hyytiälän metsäasemalla kirjoittamassa muutaman vuorokauden eräänä joulukuuna. Autio metsäasema, valmiit ruoat kaapissa ja hiljaiset lumimetsät ympärillä... Sain kirjoitettua yhden artikkelin raakileesta submittauskuntoon. Ehdimme yhdessä myös kävellä ja jutella paljon, syödä rauhallisia aterioita, saunoa ja katsella leffoja telkkarista. Ruokaa oli hupaisan paljon. (Kahdelle hengelle varatuilla aterioilla olisi ruokkinut koko meidän perheen viikon ajan.)

Nautin rauhallisesta rytmistä, joka päiviin syntyi ja hiljaisesta työteliäisyydestä joka meidät valtasi.

Miksi retriitti?

Mihin tarpeeseen retriitit tulevat? Keksin ainakin kaksi syytä.

Toinen liittyy siihen että kirjoittaminen on ylipäänsä kirjoitustyöläisellekin haasteellista, ja erilaiset tukirakenteet tarpeellisia. Olemme tottuneet ajattelemaan, että opiskelijat tarvitsevat ohjausta kirjoitustyössä, koska ovat noviiseja. Mutta totuus on, että kokenutkin kirjoittaja tarvitsee "ohjausta". Ohjaus voi olla joku luotettu kommentoiva lukija, mutta se voi tarkoittaa myös muunlaista tukea tai mahdollistamista; tukirakenteita, jotka virittävät toimintaa, luovat sille myötämielistä ympäristöä sekä ajallista rytmiä. Vertaisporukka on otollinen tällaisen tukirakenteen luomiseen.

Toinen tarve liittynee siihen, että yliopistoihmisten työnkuva ja arki ovat perusteellisesti muuttuneet. Kirjoitusajan, kirjoittamiselle soveltuvan päivärytmin ja ajattelutilan löytäminen on entistä vaikeampaa. Samalla moni kokee että oman työn keskeisin ydin - se minkä mieltää perustehtäväkseen - ei saa enää huomiota eikä kunnioitusta yliopistotyön arjessa.  Ehkäpä retriitti on jonkinlaista kirjoitusajan pyhittämistä - kunnioittavan huomion ja tilan tarjoamista sille, mikä on tutkijantyössä ja -identiteetissä merkityksellisintä, eli tutkijan luomistyölle.


Miten?

Mitä retriittiin sitten kuuluu? Oma kokemukseni on, että tarvitaan

- ympäristönvaihdos - tarpeeksi kauas tutuista työpaikan ympyröistä
- irtoaminen arkisista askareista (ruoanlaitosta, siivoamisesta, kaupassakäynnistä) sekä perheen vaatimuksista
- irtoaminen myös jatkuvasta virtuaaliyhteydenpidosta sosiaalisissa suhteissa (eli mieluiten nettitauko ja kännykkä kiinni)
- mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta
- hiljaisuus
- kirjoitukselle pyhitetty aika
- yhteiset kohtaamiset kirjoittamishetkien ulkopuolella vaikka ei välttämättä keskustelua kirjoitetuista teksteistä: vapaamuotoinen, myötämielinen ja rauhallinen oleminen


Millaisia ajatuksia ja kokemuksia teillä muilla on kirjoitusretriiteistä?

Parempaa työpäivää etsimässä: henkilökohtaisen työhyvinvoinnin top ten

Tässä top ten -listani oman työhyvinvointini kohentamisen keinoista. Jotkut näistä asioista ovat tulosta vuosien ihmettelystä, jotkut nopeita korjausliikkeitä. Pahoittelut, jos joku pitää näitä itsestäänselvyyksinä -- tai jos jonkun mielestä näitä on aivan mahdotonta toteuttaa. (Molemmissa tapauksissa reaktio olisi hauska kuulla!) Pointtieni järjestys on - no, "temaattinen"...



1. En jätä lounasta syömättä. Rikon tätä sääntöä satunnaisesti, ja kadun sitä AINA. Seuraukset kantavat pitkälle seuraavaan päivään.

2. En syö työpöydän ääressä. Menen syömään ruokailuun varattuun paikkaan, mieluiten seurassa.

3. Lasken työtuntini. Pidän ylityötunnit vapaina. Vapaudun samalla potemasta, teenkö tarpeeksi, kun tiedän tekeväni sovitut tunnit.

4. En vie töitä kotiin. Jos joudun järjestelemään työtuntejani iltoihin tai viikonloppuihin, menen tekemään tunnit työhuoneelle. Jos kotona syntyy jokin työhön liittyvä idea tai oivallus, kirjaan sen ylös tai lähetän itselleni mailina, odottamaan seuraavaa työpäivää.

5. Kahdesta edellisestä seuraa: teen työni niin hyvin kuin työajan puitteissa on mahdollista. Aiemmin periaate oli: teen työni niin hyvin kuin vuorokauden puitteissa on mahdollista.

6. Pidän sähköpostini siivottuna. Deletoin turhat mailit mahdollisimman nopeasti, jotta overquotaa ei synny. Joskus tosin lentää roskiin vahingossa jotain tarpeellista. Silloin yleensä käy niin että joku hälyttää: miksi et ole reagoinut?

7. En ole facebookissa. Tämän ratkaisun perusteluja mm. täällä.

8. Kun olen kokouksessa, yritän olla mahdollisimman hyvin selvillä siitä, mikä on tilanteen tarkoitus, millaiset seuraamukset tilanteella on, ja mikä on oma roolini ja tehtäväni siinä.

9. Olen opetellut selvittämään suhteellisen tarkasti, mitä esimieheni odottavat minulta.

10. Tiedostan, että kaikki edellä esitetyt konstit ovat vain kehystekijöitä. Työhyvinvoinnin todellinen perusta on selkeä perustehtävä, ja se miten sitä on mahdollista toteuttaa yhdessä muiden kanssa omassa organisaatiossa, ja se miten työn ydinpäämäärät liittyvät omiin keskeisiin arvoihini.


... Seuraava top ten -lista pitääkin kirjoittaa "hyvästä työyhteisöllisyydestä".

Tekstien houkuttamisesta ja ohjaamisen mahdollisuuksista

Mitä eroa on luovalla (taiteellisella) kirjoittamisella sekä tieteellisellä kirjoittamisella? Mitä eroa on näiden ohjaamisella?

Olen viime aikoina lukenut tekstejä luovasta kirjoittamisesta ja sen edesauttamisesta. Kuulin myös Kai Halttusen järjestämässä Lämpiö -seminaarisarjassa Pipsa Longan huikean puheenvuoron draamatekstien kätilöimisen prosessista.

Olen tullut hiukan kateelliseksi taiteellisen työn tekijöille. En osaa ihan tarkalleen sanoa mitä heiltä kadehdin. Olisi varmaankin yksinkertaistamista sanoa että heillä on enemmän vapautta - jokainen kirjoittamisen laji ja elämänmuoto toteutuu kuitenkin omissa rajoituksissaan ja käy omat kamppailunsa.

Mutta ehkäpä tämän bloggauksen lopuksi hahmotan, mikä siinä taiteellisen kirjoittamisen prosessissa tuntuu niin houkuttelevalta. En haaveile sille kentälle siirtymisestä, mutta haluaisin pohdintani kautta rikastaa ymmärrystä ohjauksesta ja sen mahdollisuuksista ihmisten työprosessien, yhteisöllisyyden ja hyvän elämän tukena.

Tuotoksen muoto

Ainakin paria asiaa voisi vertailla tieteellisen ja taiteellisen kirjoittamisen välillä.

Tieteellisessä opinnäytteessä tai tuotoksessa on suhteellisen selkeät rajat sille, millaisen tuotoksen tietyistä aineksista voi tuottaa. Kirjoittamisen päämäärä on tieteellinen tutkimusraportti ja tieteellisesti uusi tai muuten mielekäs viesti tai tulos.

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa tai kätilöimisessä kyse lienee pikemminkin siitä että vaalitaan ja houkutetaan prosessia jossa JOKIN idea voi jalostua JOKSIKIn tuotokseksi - kummastakaan ei välttämättä etukäteen voi olla varma

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa on löydettävä luottamus siihen että juuri tämä ihminen löytää "sen tarinan joka on tulollaan" ja oppii luottamaan omaan työtapaansa ja sen mahdollisuuksiin.

Opinnäyteprosessissakin on toki mukana tämä luova puoli, oman kirjoittajanäänen ja oman luovan panoksen ja "sanottavan" löytäminen, mutta tarina joka on tulollaan, on huomattavasti enemmän sidoksissa tutkimustyöhön - ratkaisuihin, joita on tehty tutkimusasetelmaa rakennettaessa.


Ohjaajan keinot: neuvoa ja vaikuttaa - peilata ja houkuttaa?

Huomasin äsken käyttäväni verbiä "houkuttaa" fiktion kätilöimisestä. Pipsa Lonka kuvasi upeasti sitä miten kirjoittamisen ohjaamisessa voi olla keskeistä hienovarainen, yhteinen tutkiva puhe tekstin mahdollisuuksien äärellä. Ei niinkään tekstin johdattaminen johonkin tiettyyn suuntaan vaan kirjoittavan subjektin vireen, herkkyyden ja rohkeuden vahvistaminen jotta HÄN löytää suunnan johon teksti on vietävä

Ymmärsin Longan viestiksi myös sen, että "vaiheessa"olevaa kirjoittajaa auttavat mahdollisimman avoimet, monipuoliset peilaavat reaktiot tekstiin. Eli prosessin ohjaaja voi kertoa rikkaasti kaikesta siitä mitä teksti hänessä herättää, mitä se tuo mieleen, millaisia tuntemuksia siitä tulee. Tämä siksi että tuetaan kirjoittajan omaa assosioivaa mieltä ja vahvistuvaa näkemystä siitä mitä tekstistä on tulossa ja mistä siinä voisi olla kyse.

Tätä jäin miettimään. Opinnäytteen ohjauksessa ohjaaja usein katsoo tietävänsä mitkä tekstin mahdollisuudet ovat, ja toimii ohjauksessa sen mukaisesti. Hän saattaa neuvoa - tee näin ja noin niin pääset tuohon suuntaan. Jos hän haluaa olla opiskelijakeskeisempi tai välttää direktiivisyyttä, hän voi opiskelijan kanssa hahmotella eri toimintavaihtoehtoja ja jättää ratkaisun opiskelijalle. Mitä noviisimpi opiskelija on kyseessä, sen enemmän vastuuta ohjaaja kuitenkin usein kantaa näistä potentiaalisista suunnista - väärään tai vahingolliseen suuntaan ei saa lähettää kulkemaan kovin pitkäksi aikaa. Ei ainakaan kun ollaan mukana tutkimusryhmässä tai toimitaan rajallisessa aikabudjetissa tms.

Selvää on että vapausasteet ovat opinnäytetyössä pienemmät. Mutta silti minua houkuttaisi miettiä, voisiko yliopistossa ohjaava opettaja saada jotain irti tuosta dramaturgin kyvystä "houkuttaa kirjailijaa tekstin äärellä". Vahvistaa kirjoittavaa subjektia kunnioittavan assosioinnin ja tutkivan ihmettelyn avulla.

Tämä tarkoittaisi siis, että ohjaajan palaute voi olla muutakin kuin "lineaarista". (Tarkoitan lineaarisella palautteella ongelmanratkaisuun ja selkeästi eteenpäin, ongelmista poispäin, suuntaavaa palautetta).

Assosioiva palaute olisi sen sijaan tekstin kaikenlaisten vaikutelmien, kytkösten, siirtymien, katkosten, palasten, aavistusten tunnistelemista. Se ei ehkä heti näytä liittyvän mihinkään tai palkitsevan välittömästi oivalluksella, mutta se voi avata uusia mahdollisuuksia.

Tämä liittyy myös ajatukseen läsnäolosta. Toiminnassa - työssä ja opiskelussa - olemme usein "etukenossa", eli menossa johonkin, saamassa aikaan, ratkomassa tehokkaasti ongelmia jotta asioita tulee valmiiksi. Tällainen lineaarisuus on tietenkin aivan välttämätöntä että hommat ylipäänsä pyörisivät ja inhimillinen yhteistoiminta olisi mahdollista. Lineaarisuus ja voimakas suuntautuminen eteenpäin kuitenkin kaventaa ajattelua, kokemustamme ja luovan ajattelun mahdollisuuksia. Se kaventaa myös aikakokemusta ja havaintokenttää.

Siksi ohjauksessa on hyvä joskus rikkoa lineaarisuutta. Eli päättää toimia toisin. Todeta että juuri nyt ei vielä tarvitse edetä, mennä mihinkään, siirtyä paikasta A paikkaan B. Voi rikastaa nykyhetkeä assosioimalla. (Assosioiva ajattelu vaikuttaa voimakkaasti aikakokemukseen, se laajentaa ja syventää sitä). Jos ohjaaja osaa aidosti pysähtyä tutkivaan, ihmettelevään ja leikitteleeväänkin moodiin, hän saattaa tehdä rikastavan ja mahdollisuuksia tuovan palveluksen ohjattavalleen,

No niin - keksinhän minä sen. Kadehdin luovan kirjoittamisen prosessiin kiinnittämääni mielikuvaa LÄSNÄOLOSTA.  Läsnäolo ja nykyhetken rikastaminen on se mitä haluan tuoda myös akateemiseen ohjaukseen!



PS. Yksi lukukokemus joka viritti tätä tekstiä oli Maria Peuran "Antaumuksella keskeneräinen". Dramaturgiopintojen opinnäytetyöstä muokattu työpäiväkirja - upea kirja!

Vaikuttaako vuorovaikutus? Opitaanko yhdessä paremmin?

Useat nykyisin tunnetut oppimisnäkemykset korostavat oppimisen yhteisöllisyyttä ja yhteisen merkitysneuvottelun ja tutkivan keskustelun merkitystä. Ajatellaan että on tärkeätä viljellä laadukkaan, analyyttisen ja dialogisen keskustelun muotoja ja keinoja. Perustellaan että näin se varsinainen, tavoiteltu oppiminenkin olisi laadukkaampaa.

Luin paria tekstiä, joiden viestiksi tulkitsin, että homma ei välttämättä toimikaan näin. Opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja (tämän artikkelin tapauksessa verkkokeskustelua) voidaan hioa tai tukea, jotta heidän keskustelunsa olisi argumentoivampaa, analyyttisempää ja laadukkaammin toisten kommentteja hyödyntävää. Silti yksilöiden käsitteellinen oppimistulos ei välttämättä ole sen parempi kuin niiden, joiden keskustelun tasoon ei puututtu.

Kannattaako siis hääriä ryhmässä, jos yksilöiden tulokset eivät sen kummemmin kohene? Onko ryhmässä tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutuksen laadulla todellista merkitystä yksilöllisen oppimistuloksen kannalta?

Vähän samantapainen asia kuin joskus kuulemani kysymys: tuleeko graduista oikeasti parempia, kun ohjausprosessiin kiinnitetään huomiota ja sen keinoja monipuolistetaan ja rikastetaan? Ohjauskoulutuksissa erityisesti huippututkimuksen monissa liemissä keitetyt konkarit heittävät haasteen: myös vaativalla, tuotoskeskeisellä, jopa armottomalla opetuskulttuurilla näkyy syntyvän huippututkimusta. Miksi ohjausvuorovaikutuksen pitäisi olla "hyvää" jos "huonollakin" syntyy tulosta?

Niin - miksi?

Pari pointtia, joita mietin kun pohdin artikkelin tuloksia ja joiden pohjalta haen itse vastauksia tämän tyyppisiin kysymyksiin:

* Laadukkaan, tutkivan ja analyyttisen keskustelun oppiminen on vaativa taito itsessään. Jos samassa oppimistilanteessa yritetään oppia sekä hyvää tieteellispainotteista verkkokeskustelua että jonkin käsitteen ymmärtämistä ja soveltamista, voi olla että kaikissa asioissa ei edetä yhtä pitkälle. (Opettajan kannattaa ehkä miettiä, mikä oppimistavoite on tärkein ja mikä sekundaarinen. Tärkeimmän tehtävän tuen tulee olla vahvin, ja tämän tärkeimmän tavoitteen osalta myös pitää arvioida oppimista niin, että oppijat tunnistavat kehittymisensä tai sen puutteet.)

* Yksilöiden käsitteellinen oppiminen (ja tietysti myös jonkun vuorovaikutuksessa realisoituvan taidon oppiminen) rakentuu aina suhteessa muihinkin tekijöihin kuin heidän osallistumiseensa ryhmätilanteeseen jollain hetkellä. Jokaisella oppijalla on siis oma ajatteluhistoriansa ja "akateemisten tekstitaitojen polku" johon oppimistehtävät sijoittuvat. Lienee myös niin, että ne vaativat "huippuympäristöt", joissa karullakin ohjauksella saa hyvää tulosta, ovat ehkä alkujaankin rekrytoineet lupaavimpia tutkijanalkuja, joiden edellytykset ja motivaatio riittävät pitkälle vaativassakin oppimisympäristössä...

* Kunkin oppijan yksilöllisen oppimistuloksen rinnalla on mahdollista tarkastella yhteisöllistä oppimistulosta. Se ei tarkoita yksilöiden oppimisten keskiarvoa vaan sitä, miten yhteisö onnistuu löytämään jaetun merkityksen tai kohteen toiminnalleen ja työskentelemään sen parissa. Osallisuus toimivassa yhteisössä voi olla merkittävä oppimiskokemus kaikille opiskelijoille. Silti he yksilöinä väistämättä saavuttavat erilaisia oppimistuloksia. Laadukasta osallisuutta edellyttävä toiminta kehittää pitkällä tähtäimellä erilaista osaamista kuin sellainen, jossa oppimistilanteet järjestetään palvelemaan ainoastaan yksilöllisiä oppimistuloksia. Kumpi on tärkeämpää -- se on opettajan valinta.

* Olisiko hyvinvoinnilla ja yleisinhimillisyydellä jokin arvo oppimistilanteissa? Voisiko ajatella näinkin päin: jos laadukkaasti keskustelemalla ja jakamalla oppii suunnilleen yhtä hyvin kuin heikommin vuorovaikutuksen keinoin, kannattaa valita se laadukas ryhmätoiminta, koska se on mukavampaa ja tuottaa yhteisöllistä hyvinvointia -- vaikka onkin joskus työlästä ja sen soveltamisessa on kuljettava individualistisessa opetuskulttuurissa joskus vastavirtaan... On olemassa kiinnostavia tutkimustuloksia, joiden nojalla hyvinvoinnilla ja oppimisella on tiiviimpi yhteys kuin ollaan ehkä hahmotettu. Niistä myöhemmin.

Käytän itse yhteisöllisyyttä vahvistavia metodeja kahdesta viimeisestä syystä, mutta jatkan lukemista kysymällä: minkälaista evidenssiä on siitä, että yksilölliset oppimistulokset ovat parempia/huonompia/samanlaisia, jos tuetaan yhteisöllistä toimintaa ja yritetään vaikuttaa keskustelun argumentatiiviseen laadukkuuteen t. "tutkivuuteen". Postaan haravoinnin tulokset myöhemmin viitteineen.

Ystävyys - pitkä kotimatka. Gail Caldwell: Let's take the long way home

Tämän bloggauksen piti oikeastaan osua ystävänpäivälle. Halusin kirjoittaa kirjasta, jota hyvä ystävä suositteli. Olen pitkään ollut kiinnostunut ystävyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta - sekä fiktiosta että tietokirjallisuudesta. Olen ollut hämmästynyt siitä miten vähän aiheesta loppujen lopuksi on kirjoitettu. Vielä vähemmän siitä on kirjoitettu hyvin ja viisaasti. Tässä kuitenkin kirja, jonka äärelle pysähdyin pitkäksi aikaa.

Let's take the long way home on Gail Caldwellin kirja ystävyydestään Caroline Knappin kanssa. Kuulaasti kirjoitettu tositarina alkaa: "Minulla oli ystävä, ja jaoimme kaiken. Sitten hän kuoli, ja me jaoimme senkin." Kirja myöhästyi ystävänpäivän postauksesta, koska halusin lukea sen hitaasti uudestaan.

Kahden naisen välinen ystävyys kirjoitettu kuin rakkaustarina. Lukija ihmettelee läpi kirjan, miten  onnellista oli, että Gail ja Caroline onnistuivat löytämään toisensa. He tutustuivat koirien kautta. Myöhemmin kävi ilmi, että he jakoivat harvinaisen yhteensopivat kiinnostukset. Erakkomainen elämänmuoto ja kirjoittamalla eläminen (Caldwell on tunnettu kriitikko ja kirjailija, Knapp oli kolumnisti ja kirjailija) vannoutuneen koiraihmisen ulkoilmaelämä; syvä, elämänikäinen kiinnostus urheiluun ja treenaamiseen vedessä (Caldwellilla uinti, Knappilla soutu), lisäksi molemmilla myös toipuvan alkoholistin identiteetti sekä pitkän psykoanalyyttisen terapiaprosessin ja kirjallisen itsereflektion tuottama erottelu- ja havaintokyky ihmissuhteiden ja mielen liikkeiden tarkasteluun.

Ehkä tämä raskaiden, yksinäisten vaikeuksien -- ja autetuksi tulemisen -- kautta hankittu itsetuntemus teki myös näille naisille mahdolliseksi luoda näin rakastava ystävyys, jossa yhteinen matka rakensi ja vahvisti molempia -- toinen auttoi kun toinen kompuroi. He opettivat lempiurheilulajiaan toisilleen ja opettelivat, kaksi suorituskeskeistä puurtajaa, sen kautta hyväksynnän ja itselle armollisuuden läksyä. He olivat löytäneet samanlaisen elämänmuodon, vaikka olivat lähtöisin hyvin erilaisista taustoista ja myös keskenään eri luonteisia.

Caldwell kuvaa tätä tasapainoa kauniisti pienissä eleissä: nopsaliikkeinen Knapp totutteli yhteisillä retkillä kävelemään lapsuuden polion takia hiukan ontuvan Caldwellin tahdissa. Ja Caldwell piti pitkillä lenkeillä taskussaan grahamkeksejä, joita vaivihkaa tarjoili ystävälleen, joka oli nuoruudessa sairastanut anoreksian. "Hän salli minun ruokkia itseään", iloitsi Caldwell.

Kirjassa ystävyys näyttäytyy peilaavana ihmissuhteena, jonka kautta heijastetaan monen muun elämänalueen merkityksiä. Kirjan ilmaisu on peilinkirkasta ja eleetöntä, joskus melkein liian kirkasta. Tekstissä viipyy jonkinlainen hartauden tuntu. Siksi ystävyyden arkiset ja sotkuiset puolet eivät näy. Vaikka  molempien elämän varjoja kuvataan avoimesti, kirjan näkökulma on ikään kuin kaipauksen pyhittämä.

Naisten elämä näyttäytyy kovin askeettisena: koirien lenkittämistä, tuntien soututreenejä, eristyksissä elettyä elämää. Kirjassa puhutaan siitä miten joki muodostaa eräänlaisen kattavan läsnäolon soutajan elämässä. Kun sää on parhain - peilikirkas - silloin jäävät muut sitoutumukset.

Ehkä siksi kirja jättää myös jonkinlaisen ristiriidan tai kysyvän olotilan. Kirja on aivan kuin se peilikirkas ihanteellinen soutupäivä, joka sai ystävykset kiiruhtamaan joelle ja jättämään muut menot sikseen. Tekstin peilipinnan alta täytyy osata aavistaa myös muta ja myrskyt, raivopäiset hetket soutukunnon saavuttamiseksi, epävarmuus ja epäonnistumiset - ihmissuhteissa, työssä ja elämän tavoitteissa.

Caldwell kuvaa itsensä enimmäkseen yksineläjänä, joka on paennut sitoumuksia ja jolla on ylikorostunut riippumattomuuden tarve, Knapp on taas kirjassa kuvatuissa jaksoissa myös parisuhteessa. Ystävykset ovat lapsettomia. Ehkäpä siksi minun oli vaikea asettua heidän rytmiinsä, vaikka jotenkin ihailinkin sitä. Sitä, että joku on noin löytänyt rytminsä, jossa haluaa elää -- ja kumppanin jonka kanssa tätä rytmiä jakaa.

Tämä tekstistä välittyvä elämänrytmi herätti myös jonkinlaisen epämääräisen ulkopuolisuuden tunteen. Ehkä heidän läheisensä ovat kokeneet myös niin. Caldwell ainakin mainitsee ohimennen ystävien ja kumppanien tyytymättömyyden, kun sosiaalinen elämä sai aina väistää pitkien lenkkien, koiraelämän tai soututreenien tieltä. En ole koirahullu, kuten he - siksikin maailma jota kirjassa kuvattiin, tuntui ihmeteltävältä.

Sen sijaan samaistuin iän myötä kasvavaan viihtymiseen yksinolossa ja kirjoittajan elämässä. Samaistuin myös siihen, miten arvokkaana asiana, elämän peruspilarina, ystävyyden voi kokea. Ja erityisesti siihen, miten tutustuminen on askelittaista, kuin varovaista tanssia, jossa elämä aukeaa kerroksittain ja lokeroittain vähitellen. Niin syntyy myös keskusteluhistoria, joka kannattelee ja synnyttää oman kielen. Tällaiset keskustelut alkavat elää usein juuri kävelylenkkien myötä. Ystävän kanssa otetaan se pidempi reitti kotiin - the long way home.

Minulla on ystävä, jonka kanssa asuimme eräässä vaiheessa samassa kaupungissa muutaman korttelin päässä toisistamme. Kävelimme iltaisin töiden jälkeen pitkiä lenkkejä. Sitten menimme jomman kumman luokse juomaan teetä.  Kun tuli aika toisen palata kotiinsa, toinen saattoi toisen, ja kotiin palaava kääntyi sitten taas saattaakseen toisen, edestakaisin... Nämä edestakaiset, aina uudelleen toistuvat kävelyt ovat aistivoimaisesti mielessäni edelleen. Ne ovat minulle huolenpidon kuva.

Kirja kuvaa ystävyyttä ja ystävästä luopumista. Kirjaa lukiessa en ajatellut niinkään luopumisia kuin sitä kaikkea mitä ON. Ehkäpä se oli tarkoituskin.

Viisautta bussissa

Satunnainen matkatuttava aamubussissa ihaili pituuttani (175cm) ja alkoi kertoa ulkonäkökomplekseistaan. Hän totesi sitten:

-- Ei tällä iällä kannattaisi enää tällaisista piitata. Väsyneenä sitä kuitenkin välillä ottaa itseensä.

Hän tuli kertoneeksi sitten pitkän pätkän elämäntarinaansa. Poimin siitä seuraavat kultajyvät:

Ei kannata vaalia ihmissuhteita, jotka nitistävät itsetunnon.
Jos haluaa puhua, kannattaa puhua avoimesti mutta vain omasta puolestaan.

Kymmenen minuutin matkan jälkeen nousin jäädäkseni pysäkillä pois. Hän sanoi:

-- Hyvää jatkoa ja kiitos kun sain puhua.

 Eräällä toisella bussimatkalla kuultua: nainen kertoo satunnaiselle matkatuttavalle ihmissuhdekriisistään.

Toinen, ehkä kuusikymppinen nainen, vastaa:

-- No, kuule, tähän ikään mennessä on käynyt selväksi, että elämä on luopumista.  Ja se käy koko ajan helpommaksi.