perjantai 28. toukokuuta 2010

Akateemisen tutkimustyöläisen mentaliteetista

Akatemiaprofessori Pertti Alasuutari pohtii yliopisto-organisaation erityislaatua Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalaisessa ( 9/2010) otsikolla YLIOPISTO – YKSITYISYRITTÄJIEN TOIMISTOHOTELLI? Hän miettii alkajaisiksi, miten vaikea yliopistolaisten olisi käydä lakkoon, kun he eivät oikein miellä olevansa työntekijöitä, joilla on vastassansa työnantajia. Tutkija kai oikeastaan mieltääkin tekevänsä töitä -- Tieteelle.

”… yliopiston organisaatiouudistuksissa on muistettava ottaa yliopistoyhteisön erityislaatu huomioon. Yliopisto on joiltain osin kuin joukko omaa bisnestään pyörittäviä yksityisyrittäjiä. Yliopistossa on esimerkiksi tavallista, että tutkijat hakevat omissa nimissään omalla suunnitelmallaan itselleen rahoitusta ja yliopisto on vain eräänlainen toimistohotelli, joka tarjoaa tutkimussopimuksen ajaksi tilat ja laitteet ja hoitaa palkanmaksun. --- Joiltakin osin tällainen yliopistoissa vallitseva ”sisäisen yrittäjyyden” tai pikkukauppiaan mentaliteetti on osoitus organisaation epäammattimaisuudesta. Ulkopuolisen rahoituksen varassa toimiva tutkimusyksikköjä voisi kehittää siihen suuntaan, että uusien tutkimusideoiden kehittäminen ja tutkimussopimuksista neuvotteleminen eriytettäisiin. -- (T)oisaalta taustalla on se, että tieteen tekijän työn hedelmien ei katsota samalla tavalla kuuluvan työnantajalle kuin yritysmaailmassa. Esimerkiksi julkaisut ilmestyvät hyvässä ja pahassa ensisijaisesti tutkijan, eivät yliopiston nimissä. Mitä kaikkea tutkija on tehnyt, määräävät hänen arvostuksensa tiedemaailmassa ja tieteen työmarkkinoilla. Samalla tavalla senioritason tutkijat suhtautuvat ympärilleen rakentamaansa tutkimusryhmään ja yksikköön. Se on ikään kuin osa heidän elämäntyötään. Kun tutkijat siis valvovat oman tiedeyhteisönsä etuja vaikkapa rahanjaossa, kyse ei ole viime kädessä rahasta vaan kulttuuripääomasta.”

Yrittäjyysanalogia avaa ehkä yhden ulottuvuuden yliopistouralle antautuneen tutkijan mentaliteetista. Omat työmahdollisuudet on luotava tavallaan aina uudelleen, kilpailu on kovaa. Toisin kuin ehkä yrittäjyydessä, keinot vaikuttaa omiin palkintoihin ja onnistumisiin ovat suhteellisen rajalliset, määrämuotoiset ja hidasliikkeiset. Tämän tietää jokainen apurahahetteikössä tarponut pätkätyöläinen, mutta myös turvallisemmalta pallilta/oppituolilta hakemustieteeseen syventynyt hankejohtaja tai professori.

Yliopistossa uraansa rakentavan akateemisen työläisen mentaliteettia ei varmasti voi tyhjentää yhteen eikä kahteenkaan analogiaan, eivätkä kaikki tietenkään rakenna identiteettiään samalla tavalla. Mielekäs tuo Alasuutarin kysymys silti on. Yliopisto-organisaatiota ei voi ymmärtää, ellei ymmärrä tutkijan mentaliteettia ja tieteellisen työn luonnetta. -- Yliopistoväen työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tämän ”yliopistolaisen mentaliteetin” tutkiminen onkin aivan ydinasioita.

Yliopistouralle antautuminen on kiinnostava juttu: en ole tavannut ketään, joka olisi tietoisesti havitellut yliopistouraa kouluaikoinaan tai perustutkintoa opiskellessakaan. Monelle ratkaiseva sysäys lieneekin graduvaiheen menestys ja seniorin vihje tai työtarjous. On jännittävää, että ajautuvan alun jälkeen voi syntyä pian hyvin voimakas lojaalius ja sitoumus ”yliopistolaiseksi”. Moni yksinkertaisesti rakastuu tieteeseen ja ehkä myös sen mukana aukeavaan kirjoittavan ja keskustelevan ihmisen elämään.

Yliopistotutkijat eivät itse juuri viljele yrittäjyys- tai kauppiasanalogioita, vaikka välistä tuntuu että sekin puheenparsi olisi hyvä osata. He ylipäänsä vierastavat ajatusta osaamisensa myymisestä. Kutsumustyöstä joskus varovaisesti puhutaan. Ainakin tutkijantyöhön liittyy yleensä vahva sitoutuminen tieteeseen instituutiona, tiedon luomisen ja totuudellisuuden pyrkimyksiin, kriittisen ajattelun sekä avoimen, itseään korjaavan vertaiskeskustelun ihanteisiin. Tieteellinen ajattelu rakentuu akateemisen työläisen maailmankuvan osaksi.

Tutkimustyö on henkilökohtaista, aina mukana kulkevaa. Sitä kuvataan työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tavalla, jota tekisi mieli kutsua intellektuellin elämäksi, vaikka kukaan ei ikinä kutsukaan itseään sellaiseksi. Älyn, sanan ja havainnon paneutunutta, vastuullista käyttöä maailman ymmärtämiseksi – eikös se sitä ole? En puhu nyt mistään julkisuuden intellektuelliroolista, vaan siitä, että tutkijanuralle siivittää useita pyrkimys ”elää tutkijana maailmassa”.

Tähän mentaliteettiin kuuluu myös lojaalisuus omalle tutkijayhteisölle tai tutkimusalalle, kuten Alasuutari toteaa, sekä itseä säästämätön työnteko. Yliopistotyö sisältääkin runsaasti ilmaisen työn tekemistä. Artikkelien ja kirjojen kirjoittaminen ja niiden referee -arvosteleminen, kirja-arvostelut, konferenssien järjestäminen ja erilaiset kansainväliset asiantuntijatehtävät – näistä kaikista maksetaan vain nimellisiä palkkioita, jos ollenkaan. Yliopistouralle ei antauduta rahan takia.

Saamapuolella ovat älyllisesti rikas, haastava ja jännittävä työ, jossa on ainakin teoriassa mahdollisuus päättää omasta ajankäytöstä ja päivärytmistä, luoda omaa työnkuvaa itse ja olla tekemisissä älykkäiden, innostavien kollegoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Akateemisen uran valinnut henkilö usein kaipaa jatkuvia älyllisiä haasteita. Aktiivinen tutkija on tottunut epämukavuusalueella askartelemiseen, jo tutkimustyö itsessään luo tällaisen horisontin. Tässä lieneekin yksi asiantuntijatyön siunaus mutta myös kirous. Yliopistolainen putoaa usein seisovilta jaloiltaan, koska kestää niin paljon.

Vastarinta uusia yliopistoon tuotuja ajankäytön yms. hallintamenetelmiä kohtaan liittyy juuri siihen, että niissä kajotaan akateemisen työn keskeiseksi miellettyihin etuihin. Jos näistä eduista luovutaan (ts. autonomiasta tai ainakin mahdollisuudesta kokea työ joltain osin autonomiseksi), jäljelle jää tappotahtinen asiantuntijatyö, josta maksetaan huonosti, joka sisältää yrittäjyyden riskejä muttei sen etuja, ja jossa alaistaidot ovat lujilla, jos yhteisöllisyyden ja esimiestyön rakenteet ovat usein edelleen kehnot.

Uutta ajattelua on yliopisto-organisaatioon löydettävä. Työtä on voitava jatkaa. Työntekijöiden täytyy myös jaksaa ja voida hyvin. Alasuutari tekstissään toivoo, että toimistohotellin sijasta yliopistoista sukeutuisi ammattimaisemmin johdettuja työyhteisöjä, jossa yhteisöjen sisäinen työnjako toimisi tarkoituksenmukaisemmin. Niinpä mentaliteettien sovittelussa riittää työtä. Jatkan mentaliteettipohdintoja seuraavissa parissa kirjoituksessa.

4 kommenttia:

  1. Olen pitkään ajatellut, että yliopistotyön ja yrittämisen välillä on hyvin paljon yhtäläisyyksiä: jatkuva pakko todistaa, että "on tarpeellinen", brändäys (tutkijaprofiilin kehittäminen), "bisnesenkelit" ja rahoituksen hakeminen, markinnarakojen tunnistaminen ja niin edelleen. Erojakin varmasti on, mutta yritysmaailmaan tai vaikkapa edes alan kirjallisuuteen tutustuminen voisi olla yllättävän hyödyllistä.

    VastaaPoista
  2. Niinpä... tämä on relevantti kysymys etenkin tohtorikoulutusta mietittäessä. Mitä tohtori osaa - mitä tulisi osata? Millaista osaamista tohtorikoulutus tuottaa? Ja tunnistavatko akateemiset asiantuntijat osaamistaan...?

    VastaaPoista
  3. Etenkin pätkätyöaikoina (joista ei ole kovin paljon aikaa..) ajattelin itseäni jonkinlaisena pienyrittäjänä, ja kävin parissa yrittäjyystietoiskussakin. Nyt (ko. alueen) kouluttautminen on jäänyt vähemmälle, mutta olisi epäilemättä hyödyksi jatkossakin.

    Ja nyt seniorivaiheen (?) saavuttaneena olen ajatellut asiaa myös tohtorikoulutuksen kannalta, tosin aika pinnallisella tasolla. Kiinnostavia kysymyksiä!

    VastaaPoista
  4. Minulla on sellainen kokemus, että akateemiset osaajat arvioivat osaamisensa vaatimattomammaksi ja kapeammaksi kuin se on, ja kynnys laajentaa oma "markkina-alue" yliopiston rajojen ulkopuolelle on aika korkea.

    VastaaPoista