lauantai 29. toukokuuta 2010

Akateemisen tutkimustyöläisen mentaliteetista II - kun "tutkijoiden toimistohotelli" ei riitä

Kirjoitin edellisessä viestissä tutkijamentaliteetista, johon kuuluu vahva autonomian oletus, lojaalisuus tiedeyhteisölle, sekä henkilökohtainen palo ja innostus, joka toimii rahaa parempana palkintona.

Itsenäinen tutkija ei työskentele tietenkään yksin eikä tyhjiössä. Tutkimustyö on osallisuutta tutkimusyhteisön toiminnasta.Tiede on kollektiivinen hanke. Merkittävä yhteisö ei tutkijalle läheskään aina löydy omalta laitokselta tai tiedekunnasta, vaan se voi olla levinneenä ympäri maailmaa, verkostoissa ja muissa yhteisöissä, jotka eivät noudattele tiedekunta- tai oppiainerajoja. Joskus tutkija voi joutua näkemään huomattavan paljon vaivaa etsiäkseen tai ylläpitääkseen elävää suhdetta omaksi mieltämäänsä yhteisöön.

Tutkijan arjessa mielletty yhteisö (oma tieteellisesti merkittävä yhteisö, yhteisö jonne pyrkii tai johon haluaisi kiinnittyä) sekä virallinen yhteisö (oma laitos, palkan kulloinkin maksava taho tms.) voivat asettua ristiriitaan. Uskon, ettei yliopistoväen kuormittumisen syy ole pelkästään virallisen yhteisön määräämissä tehtävissä. Kyse on siitä, että jokainen tutkija sekä joutuu ottamaan tehtäviä viralliselta yhteisöltään että ottaa aktiivisesti itse erilaisia tehtäviä itselleen meritoituakseen ja ollakseen osa miellettyä yhteisöään. Tässä mielessä yliopistotyöläinen on usein sekä palkkatyöläinen että yrittäjä. Siitä koituu pahimmillaan tuplatyöpäivä. (Puhumattakaan siitä pätkätyöläisen tuplapäivästä, jossa tehdään sekä nykyistä työtä että ansaitaan seuraavaa pätkää.)

Yliopistolla on tutkimuksen ohella toinen perustehtävä, korkeimman opetuksen antaminen. Tämä tehtävä on kasvanut mittoihin, jossa koulutetaan massoja - nuoria ja aikuisia, työelämään pyrkiviä ja työelämässä jo olevia. Pelkkä tutkijoiden toimistohotelli (ks. edellinen viesti) ei pysty hoitamaan opetustehtäviä. Sekä perustutkinto-opetus että tohtorikoulutus vaativat aktiivista pedagogista johtamista, hyvää opetussuunnitelmatyöskentelyä, riittäviä opetusresursseja sekä pedagogisesti osaavaa opetushenkilökuntaa.

Opetustehtävät (ja ylipäänsä yliopiston jatkuvasti kasvavat ja monimutkaistuvat tehtävät) vaativat johdettua ja aidosti jaettuun tavoitteeseen suuntautuvaa työyhteisöä, jossa tehtäviä on jaettava muutenkin kuin tieteellisten intohimojen mukaan. Näissä tehtävissä ei aina voida mennä lahjakkaimpien mukaan, eivätkä pelkästään tieteelliset intressit ja terävin kärki voi sanella ratkaisuja.

Yksi selitys yliopisto-organisaation toimimattomuudelle ja mutkikkuudelle on se, että sekä tohtorikoulutus (ainakin se koulutus, joka kasvatti nykyisen yliopistoväen), tutkimustyön logiikka että meritoitumiskäytännöt on edelleen rakennettu ainoastaan itsenäisen autonomisen tutkijamentaliteetin varaan. Tärkeintä on julkaista, edistää omaa cv:tä ja omaa tutkimussuuntaa. Koulutuksessa suuntaudutaan lahjakkaimpiin. Vain paras kelpaa - kukapa tutkimuksessa tähtäisi keskinkertaiseen?

Työn arjessa tuo edellä kuvattu tutkijan autonominen mentaliteetti toimii usein vieläpä niin, että parhaassa asemassa olevat, tutkimusmeriiteiltään vahvimmat tutkijat toimivat tieteellisen uransa ehdoilla ja valikoivat töitään. Tunnolliset, usein pätkävirkojen hoitajat jäävät kantamaan vastuuta opiskelijoista ja ylipäänsä laitosyhteisöistä. Asiassa vallitsee, kuten tunnettua, vielä usein sukupuolittunut työnjako.

Virallisen yhteisön rakenteet saattavat olla puutteelliset. On tavallista että opetus, ohjaus ja tohtorikoulutus hoidetaan "nakittamisperiaatteella" - sovitaan kuka hoitaa, mutta puuttuu yhteinen kieli ja keinot kantaa yhteisötason vastuuta näistä asioista. Yliopistopedagogisessa koulutuksessa tulee konkreettisesti näkyviin, miten riittämätön strategia tämä on.

Opetuksen, ohjauksen ja tohtorikoulutuksen osalta ei siis millään muotoa riitä, että toimitaan Alasuutarin kuvaaman toimistohotellin tavoin, eikä autonomisen huippututkijan mentaliteettikaan näitä ratko. Hyvä opetus vaatii yhteisöllistä vastuunottoa ja yhteisöön rakentunutta osaamista. Miten yliopistosta rakennettaisiin asiantuntija-organisaatioita, jossa esimiestyö, yhteiset suunnittelun ja visioinnin rakenteet kohtaisivat riittävällä autonomialla ja itseohjautuuvudella varustetun tutkijamentaliteetin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti