tiistai 25. toukokuuta 2010

Ystävyydestä, työnohjauksesta ja instituutioista

Jokin vuosi taaksepäin lueskelin kirjoittavien naisten ystävyyden tai sisaruuden ympärille rakentuvia kirjekokoelmia. Kyseessä olivat Riitta Kallaksen toimittama kaksiosainen kokoelma (Kallas, 1988 ja 1989) kirjailija Aino Kallaksen kirjeitä elämänikäiselle ystävälleen Ilona Jalavalle sekä sisarelleen Helmi Krohnille vuosilta 1884-1913 ja 1914-1955 sekä amerikkalaisen kuvataiteilija Georgia O’Keeffen ja hänen ystävänsä ja tukijansa Anita Pollitzerin koko säilynyt kirjeenvaihto vuosilta 1915-1968 (O’Keeffe & Pollitzer 1990).

Luin samalla käsiini päätynyttä kahden nykyajan naisystävyksen sähköpostikirjeenvaihtoa. Aloin pohtia ystävyyttä ja sen merkitystä inhimillisen elämän kannattelijana, rakentajana, tukena ja kasvun mahdollistajana.

Kirjeenvaihdot olivat arkisten asioiden, pienten ja suurten pyrkimysten yhteenkietoutumaa, elämänprojektien, ilojen ja surujen ja arjen sattumusten mosaiikkia - ja joitain punaisia lankoja. Ystävyyden rakentamisessa erottui myös joitain toistuvia pyrkimyksiä, ikään kuin ystävyyden tai läheisyyden etiketti, jonka kautta ystävykset rakensivat suhdettaan ja osallistuivat toistensa elämään. Mainitsen niistä kolme, vastavuoroisuuden, vertaisuuden ja toisen elämänprojektien tueksi asettumisen.

Vastavuoroisuus: Vastavuoroisuus jäsentää normina kirjeenvaihdossa "keskustelutilan" antamista ja ottamista, ongelmien käsittelyä, omien asioiden raportointia ja toisen asioiden vastaanottamista; ylipäänsä huomion, kiinnostuksen, tilan ja tunteiden politiikkaa ja ’kirjanpitoa’ ystävyydessä. Ystävyyttä säätelee nimenomaan ajatus vastavuoroisuudesta. Kaikkia asioita ei käytännössä jaeta tasan eikä kaikissa tilanteissa vastavuoroisuus toimi, mutta normin käsillä pitäminen on tärkeätä silloinkin. Kun ystävällä on erityisen vaikeaa, hän saa erityiskohtelua osakseen, mutta muistaa huomata sen, tyyliin "nyt sä jouduit taas lukemaan tätä mun vuodatusta".

Vertaisuus: Kirjoittavat ystävät tuottavat ja säilyttävät vertaisuuden ulottuvuutta koko ajan tekstissään. Kirjeisiin liittyy jatkuva kokemusten, taipumusten, lähtökohtien, taustojen ja elämänkulkujen vertaaminen. Vertaaminen, rinnastaminen, samanlaisuuden ja erilaisuuden selittäminen ja siihen vetoaminen ylläpitävät vertaisuutta keskeisenä viitekehyksenä. Myös silloin kun erot vaikuttavat suurilta. Vertaisuuden säröjen korjaamiseen nähdään myös vaivaa. Vertaisuutta muuttavat tapahtumat joudutaan ehkä käsittelemään. Jos toinen esimerkiksi etenee urallaan ja toinen ei, tämä voi vaatia jonkinlaista korjaavaa työtä ystävyydessä molemmilta osapuolilta.

Ystävän hyvän elämän tueksi asettuminen: Ystävyyteen kuuluu ystävän elämänkokonaisuuden tukeminen ja erilaisten pitkäkestoisten elämänprojektien seuraaminen ja kommentoiminen. Ystävä voi itse asiassa merkittävästi osallistua niiden rakentamiseen ja kannatteluun. Ystävyyden yhtenä kriteerinä tuntuisikin olevan vaatimus tunnistaa oikein toisen tärkeimmät arvot ja niistä nousevat pyrkimykset. Näihin projekteihin suuntaudutaan moraalisina hankkeina, itseä ja ystävyyttäkin määrittävinä. Ystävyyteen kuuluu myös eräänlainen asiamieheksi asettuminen: toisen itsetoteutuksen ja hyvinvoinnin puolustaminen (esimerkiksi kehotus lepoon, itsestä huolehtimiseen, sairasloman pitämiseen, oman kunnianhimon tai innostuksen seuraamiseen jne.), joskus ystävän puolustaminen tämän omaa itsekritiikkiä, epäilyksiä tai itsesyytöksiä vastaan.

Huomasin sittemmin, että edellä kuvatut normit säätelevät tavallaan myös ryhmätyönohjauksen tilanteita, vaikka kyse on institutionaalisesta, järjestetystä tilanteesta. Vastavuoroisuus rakennetaan työnohjausryhmän keskusteluformaattiin: ryhmän jäsenenä sekä annat että saat. Vertaisuus on sekin usein mukana järjestetyllä tavalla: ryhmään kootaan saman ammattin edustajia, joiden asema organisaatiossaan on suunnilleen sama. Samalla tämä vertaisuuden ajatus on jatkuvana peilinä sille, miten eri tavoin asiat silti voidaan kokea tai tilanteet ratkoa. Vertaisuus on hedelmällinen lähtökohta erojen havainnoinnille ja asioiden suhteellistamiselle. Se voi olla myös vaikkapa kateuden tunteiden ja itsetunnon käsittelyn lähtökohta.

Ystävä usein tuntee elämänprojektimme ja eetoksemme paremmin kuin kukaan. Työnohjauksessa ollaan sen sijaan yleensä tilanteessa, että itse kunkin elämänprojekti -- tai työn suhde omiin elämänarvoihin -- on tutkimisen ja ihmettelyn kohteena. Se, että muut eivät tunne elämänprojektiamme tai sen lähtökohtia, saa meidät selventämään sen sisältöä itsellemmekin. Yhteistä työskentelyä leimaa kuitenkin ajatus siitä, että tuemme toistemme pyrkimyksiä löytää elämänprojektimme.  -- Työnohjauksen huojentavuus suhteessa työn arkeen liittyy ehkä juuri tähän: on lupa kysyä miten arvoni ja työni sopivat yhteen.

Ystävyys on tavallaan instituutio - jotain sosiaalisesti pysyvää, merkityksellistä ja säänneltyäkin. Huomaamme sen etenkin, jos petymme ystävyydessä. Se on läheisyyden, välittämisen ja vertaisuuden instituutio.

Minusta on hienoa, että meillä on arkielämän instituutioita, joita ei mikään virallinen taho rakenna eikä säätele. On yhtä hienoa, että pystymme rakentamaan hyvinvoinnin tukemiseksi tarkoitettuja institutionaalisia tilanteita, joilla on joitain samoja piirteitä.


Kirjallisuus

Giboire, C. (ed.) (1990) Lovingly, Georgia. The complete correspondence of Georgia O’Keeffe & Anita Pollitzer. New York: Simon & Schuster, Touchstone.


Kallas, R. (toim.) (1988) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884-1913. Helsinki: SKS.

Kallas, R. (toim.) (1989) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914-1955. Helsinki:SKS.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti