tiistai 29. kesäkuuta 2010

Ohjausta kaikille!

Kun tein ohjausvuorovaikutusta tarkastelevaa väitöskirjaani vuosina 1995-1999, keskusteltiin vilkkaasti ohjauksen professionaalistumisesta. Pohdittiin, onko se oikea professio vai ei, onko sillä oma teoria ja omat metodit, vai voiko sen tehtäviä hoitaa yhtä hyvin (tai halvemmalla) joku muukin taho kuin nimenomaiset ohjausammattilaiset. Tätä keskustelua käytiin mm. työvoimakoulutuksen ympärillä pohtien, tarvitaanko työelämäsuhdetta ja uraa käsittelevään ohjaavaan koulutukseen jotain erityistä ohjausosaamista.

Nyt tätä keskustelua ei juuri enää kuule - ohjaus on jo vakiintunut ammattien kenttään. Ohjaus mielletään keskeiseksi toimintamuodoksi yhteiskunnassa, ja ainakin juhlapuheissa ohjausta pidetään myös koulutusjärjestelmien laatutekijänä.

Muun muassa opinto-ohjaajan ja työnohjaajan ammattinimikkeen saa nykyisin erityisen koulutuksen kautta. Lisäksi ohjaus työvälineenä tai ammatillisena orientaationa kuuluu monen muunkin ammattilaisen repertuaariin. Esimerkiksi opettajat ja esimiehet tekevät koko ajan ohjaustyötä tai käyttävät ohjauksellisia keinoja.

Jos ohjaus on toimijuuden tukemista ja elämäntilanteen tai erilaisten oppimis- muutos- tai valintaprosessien systemaattista tukemista, ei ole ihme että tämänkaltaiset toimintatavat ja niiden ympärille rakentuvat ammattikäytännöt jatkuvasti valtaavat alaa. Modernin ihmisen elämänkulku sisältää jatkuvasti enemmän valintatilanteita, muutosprosesseja. Yhä useammat asiat yksilön elämässä tulevat valitsemisen, muokkaamisen ja hallinnoimisen kohteeksi. Ympäristömme viestittää meille jatkuvasti: entä jos tämänkin asian voisi muuttaa? Ei tarvitse tyytyä!  Voit valita kuka ja millainen olet!Tämäkin asia on muokattavissa, neuvoteltavissa, hallittavissa!

Muun muassa Jussi Onnismaa on luonnehtinut ohjausta rajapinnoilla liikkumiseksi sekä arjen asiantuntijuudeksi. Tämä tarkoittanee sitä, että ohjauksessa usein tarkastellaan yksilöä sekä hänen suhdettaan johonkin keskeiseen instituutioon (työ, ammatinvalinta, opiskelu) ja yritetään tukea erilaisia muutosprosesseja suhteutettuna koko elämäntilanteeseen ja yksilölliseen tapaan rakentaa elämää.

Suomalaiseen ohjauskeskusteluun on pitkään kuulunut perinne, jossa ohjauksen ydintä muotoillaan asiantuntijavaltaa liudentavin termein, korostaen ohjausammattilaisen työn ”arkisuutta”, tasa-arvoisuutta ja ohjauksen elementtien neuvoteltavuutta.

Ehkäpä tällä tarkoitetaan myös sitä, että ohjauksen hyödyntämät keinot ja kompetenssit eivät ole kaukana sellaisista kompetensseista, joita ihmiset käyttävät tavallisessa arjessaan, kun he ratkovat ongelmiaan, pohtivat yhdessä asioitaan tai toteuttavat elämänmuutoksia.

Ohjausammattilaisia, -yrittäjiä, erilaisia auttajia, tukijoita ja konsultteja tuntuu riittävän niin paljon, että välillä tuntuu että heitä on enemmän kuin potentiaalisia asiakkaita. Asiat, joita ohjauksessa tehdään, tuntuvat yksinkertaisilta ja parhaimmillaan maalaisjärjen mukaisilta, pahimmillaan ne voivat tuntua naiiveilta.

Onko ohjaus jonkinlainen kupla? Psykokulttuurin kriitikkojen mukaan nykyelämä toimii oletuksella, että minää, omaa elämää ja ratkaisuja on jatkuvasti työstettävä ja pidettävä projektina, ja että tämä projekti on uhanalainen ilman lakkaamatonta työtä ja puhetta. Näiden kriittisten äänien mukaan tällainen ”psykotyöstäminen” ja siihen saatu apu ei niinkään vapauta ihmistä kuin sitoo yhä uusiin vaatimuksiin.

Ehkäpä ”minäprojektiin” pätee joka tapauksessa sama enenevän eriytymisen ja monimutkaistumisen ajatus kuin muihinkin inhimillisen toiminnan alueisiin. Mitä enemmän opimme/kehitymme, sitä eriytyneempiä ja spesifimpiä kysymyksiä ja vaatimuksia esitämme sekä itsellemme että muille. Jossain kohtaa raja tulee vastaan, ja alamme esittää toiveita yksinkertaistamisesta ja paluusta "luonnolliseen".

Mielestäni ohjauksen ”arkisuus” ja keinojen yksinkertaisuus on riskejä sisältävä mutta samalla myös myönteinen asia. Ohjaus hyödyntää systemaattisella, suunnitellulla ja ammattimaisella tavalla asioita, joita arkielämässä saatamme toteuttaa satunnaisesti, kiintymyssuhteiden sisällä, värittyneinä. Tai toisinpäin: ohjaus voi rakentaa pienimuotoista yhteisöllisyyttä sinne, missä sitä ei valmiina ole. Tai ohjaus voi auttaa rakentamaan arkisia käytäntöjä toimivammiksi.

Joidenkin määritelmien mukaan ohjaajalla ei tule olla ohjattavan asioihin intressejä – tällä tavoinkin se poikkeaa läheisten tarjoamasta tuesta arkielämässä. Tämä ei kuitenkaan tarkalleen ottaen usein pidä paikkaansa: esimerkiksi koulutusinstituutioiden sisällä tapahtuva ohjaus on selkeästi institutionaalisten intressien ohjaamaan. Työnantajan tilaamassa työhyvinvointia tukevassa ohjauksessakaan ei voida olla täysin intressittömiä.

Ehkäpä ohjauksen ammatillisuuden yksi perusta onkin "intressittömyyden" sijasta jatkuva tietoisuus erilaisista intresseistä ja kyky tutkia niitä. Reflektiokyky suhteessa yksilöön, hänen toimintakenttäänsä ja ohjauksen omaan toimintatapaan ja kytkentöihin.


Kirjallisuutta
 
Onnismaa, J, 2007. Ohjaus- ja neuvontatyö - Aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Gaudeamus - Helsinki University Press.
 
Onnismaa, J. Pasanen, H. & Spangar, T.(toim.). 2000. Ohjaus ammattina ja tieteenalana 1. Ohjauksen lähestymistavat ja ohjaustutkimus. PS-Kustannus.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Pieni ja hento ote

Kuvasin aiemmin sitä, miten lenkillä käyminen on jäänyt sivuun, koska elämässä on meneillään muutama pitkäkestoinen energiaa vievä hanke. Harhani on, että olisi jotenkin keskeytyksettä säilytettävä tämä asia mielen päällä ja ”näpeissä”. Sen vuoksi ei malta irrota ja tehdä muuta. Lopputulos on, ettei sitten lenkkeile mutta ei myöskään yhtään enempää tule edistäneeksi sitä tärkeätä ”isoa asiaa”.

Näin käy joskus myös silloin, kun kirjoitustyö on tekeillä: se vie energian niistäkin hetkistä, kun asiaa ei ollenkaan edistä.

Prokrastinaation tarkoitus onkin usein vain huijata itsensä väkisin tilaan, jossa ei ole vaihtoehtoja: on deadlinen takia tehtävä kiireellä, ponnistettava ja ”heittäydyttävä”. Tällä tavalla asioita saa kyllä tehdyksi, ja nettoaika voi olla yllättävän lyhyt. Hintana on kuitenkin usein väsymys (kun piti tehdä yötä myöten), huono omatunto (kun jätti terveelliset ja järkevät asiat tekemättä ja sotki elämänrytminsä) ja harmi (”miksi en osaa organisoida aikataulujani”).

Kyse ei edes ole aikatauluista. Osaan kyllä käyttää kalenteria... Kyse on pikemminkin siitä, että kerta toisensa jälkeen kuvittelen tarvitsevani sen pohjia-myöten-apinan-raivolla-uppoutuen -mielentilan tärkeisiin asioihin.

Monet kirjoittamisen oppaat tai opastajat, jotka tuntevat prokrastinaatio-ongelman, suosittelevat pieniä askelia. Katso esimerkiksi Kimmo Svinhufvudin Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -blogia:

http://www.kokonaisvaltainenkirjoittaminen.fi/2010/05/31/teoriaa-tomaatista/comment-page-1/#comment-252

Kirjoittamiseen (tai muuhun ponnisteluun) ei aina tarvita ”rannatonta” olotilaa, jossa on aikaa ja hiljaisuutta edessä ja takana. Pienen aikataskunkin voi käyttää. Ei tarvitse olla syvän inspiraation vallassa.

Metsäpolulta toin siis mukanani ajatuksen: työtä ja tärkeitä hankkeita voi tehdä kevyesti. En tarkoita työn jälkeä, vaan asennetta. Kohtuudella.

Päivän zen-ajatus:

Jokaisessa päivässä pitää olla työn lisäksi lepoa, kehon ja mielen ravintoa, kehon ja mielen liikettä. Niin merkittävää deadlinea tai hanketta ei olekaan, että yhtään päivää kannattaisi runnoa ilman näitä elintärkeitä asioita.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Työnohjaus on peilaamista, peilin pitelemistä - heijastavaa kuuntelua.

Uusia ovia voi joskus päästä aukomaan - tai ainakin nähdä, miltä suunnalta niitä voi etsiä.

Työnohjaaja lomailee nyt hetken sekä työstä, remontista että blogista - molemmat jatkuvat juhannuksen jälkeen!

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Fossiileista ja ystävyydestä

(kuva Flickr/Darrell Godliman)

Luin ystäväni suosituksesta Tracy Chevalierin  kirjan "Remarkable Creatures". Nimi viittaa sekä päähenkilöihin että heidän keräämiinsä kallisarvoisiin fossiileihin Englannin Lyme Regisissä (ks. kuva yllä). Tarina on rakennettu todellisten henkilöiden ympärille: Elisabet Philpotin (1780 – 1857) ja Mary Anningin (1799 – 1847). He ovat eri-ikäiset, edustivat eri yhteiskuntaluokkia ja erilaisia toimintamahdollisuuksia. Kirja myös valaisee heidän tilanteensa monenlaisia  rinnakkaisuuksia.

Naiset jäivät historian lehdille keräämiensä fossilien takia - heidän keräystyönsä ja löytönsä vaikuttivat merkittävästi luonnonhistorialliseen tutkimukseen. Heidän työnsä murtatutui monella tapaa läpi esteiden -- mikäänhän ei tuohon aikaan erityisesti tukenut naisen kiinnostusta tieteeseen tai ylipäänsä naisen uteliaisuutta maailmaa, luontoa tai maailmankatsomuksellisia asioita kohtaan. Kirja pohtii naisten asemaa ja toimintamahdollisuuksia, naisen pyrkimysten moralisoimista, 1800-luvun naisen vaihtoehtoja. Toisaalta aina relevantteja kysymyksiä: ystävyyttä ja lojaalisuutta; ihmisen perustavia tunteita kuten kateutta ja rakkautta. Sekä sitä että jokainen toivoo itselleen onnea, arvonantoa ja hyväksyntää. Kirjan vahvuuksia ovat mielestäni vahva paikan ja tilan tuntu, se jotenkin onnistui välittämään myös kokemuksen ajalle tyypillisestä elämänrytmistä.

Kirja oli pitkästä aikaa myös kiinnostava kuvaus naisten välisestä ystävyydestä. Kiinnostavaa oli mm. se että ystävyyteen kuului kateutta, ambivalenssia, säröjä -- myös välirikko sekä sovinto, joka ei syntynyt helposti. Pidin siitä, että kirjassa tutkittiin ystävyyttä itsessään kiinnostavana, kompleksisena ja merkittävänä ihmissuhteena, jolla on kehityskulku ja vaiheita, ja joka vaatii työtä.

Naisten välinen ystävyys ja etenkin bestissuhde esitetään esimerkiksi elokuvissa usein taustana, jota vastaan voidaan heijastaa muiden ihmissuhteiden ongelmia: parisuhteen tai perhesuhteiden. Ystävän kautta haetaan tarinaan jokin olennainen totuus päähenkilöstä ja ystävyyssuhteen kautta kommentoidaan sitä, mikä on muissa ihmissuhteissa epätyydyttävää. Silti ystävyyttä itseään kuvataan harvoin onnistuneesti. Olisin iloinen vihjeistä hyvistä, realistisista ystävyyden kuvauksista kirjallisuudessa tai elokuvassa.

Millainen suhde ystävyys itsessään on? Eräässä aiemmassa postauksessani  tarkastelin ystävien välisessä kirjevuorovaikutuksessa näkyviä ystävyyteen orientoitumisen tapoja, ikään kuin rivien välistä ystävyyden etikettiä. Löysin vastavuoroisuuden (pidetään toisista vastavuoroisesti huolta), vertaisuuden (ystävyydessä haetaan vertaisuuden ajatusta, vaikka ollaan erilaisia) ja toisen elämänprojektien tukemisen. Ystävä siis oivaltaa arvoni ja haluaa minun elävän omien arvojeni mukaista elämää, ja sama toisinpäin.

Mitä muuta? Hyvejohtajuus -blogissa Oskari Juurikkala tarkastelee johtajuutta hyve-etiikan kautta, luonteen hyveinä, joita voi harjoittaa ja kehittää. Yksi hyveistä on "ystävyys" - blogiotteessa ja sen kommenteissa keskustellaan myös siitä, voiko johtaja olla alaisensa ystävä. Juurikkalan jutusta poimin seuraavat ajatukset:

http://www.hyvejohtajuus.fi/146/ystavyyden-jalo-taito/

Ystävyys on hyvän tahtomista toiselle - ei siksi että hyötyisin tai itse saisin nautintoa, vaan siksi että haluan toisen elämän toteutuvan hyvänä hänelle.

Ystävyys toteutuu hyveellisten ihmisten kesken. En tiedä miten hyveellinen ihminen määritellään. Sen sijaan uskon, että ystävyys edellyttää enemmän tai vähemmän jaettua arvomaailmaa. Jokainen kai uskoo itse olevansa hyveellinen - siksi hyvän ystävän kanssa koetaan, että "me olemme hyveellisiä". On vaikea toivoa hyvää ja uskoa sellaisen henkilön elämänprojekteihin, joita pidämme epäeettisinä tai joiden arvostuksia emme tavoita.

Ystävyys on taito. Ystävyys rakennetaan konkreettisessa toiminnassa ja elämässä aina uudelleen. Ystävyys voi myös lopahtaa tai väljähtyä - tai murtua, ystävien toiminnasta riippuen. Ja siksi:

Ystävyys on riski. Tarjotessaan ystävyyden toiselle, ihminen ottaa samanlaisen riskin kuin aina rakkaudessa toiseen ihmiseen: pettymisen ja menettämisen. Ilman tätä riskinottoa elämä tuskin olisi hyvää elämää.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Arviointi, lempipuuhamme

Kirjoitin juuri arvioita kevään viimeisestä koulutusrupeamasta. Asialla oli jo kiire ja kävin läpi monta tuttua suhteellisen ikävää tunnetta, joita arvioimiseen liittyy. Tämä on myös opettajien työnohjauksessa sekä yliopistopedagogisessa koulutuksessa tuttu ja toistuva aihe. Arviointiin latautuu merkillisen paljon ikäviä tuntemuksia. Miksi se on niin vaikeata? Opetuksen suunnittelusta tai opetussuunnitelmatyöstä keskusteltaessa ei koskaan käsitellä niin paljon negatiivisia tuntemuksia...

Arviointiin liittyy vaikeuksia etenkin silloin, kun annetaan kritiikkiä. Huonon arvosanan tai kriittisen lausunnon antaminen on vaikeata.

Arkikeskustelun tutkimus paljastaa ensinnäkin, että arkiset keskustelukäytäntömme rakentuvat siten, että toisen ihmisen tekemisten arvosteleminen yksinkertaisesti ON työlästä ja vaati ylimääräistä työtä. Sillä tavoin arkisessa toiminnassamme säilytämme sosiaalisen todellisuutemme "jaettua hyväntahtoisuutta".

Vaikka opetuksessa aina korostetaan, että arviossa ei arvostella henkilöä vaan suoritusta, ihmiset silti samaistuvat suoritukseensa ja toimintaansa. Siksi kritisoiminen tuntuu sekä arvostelijasta että vastaanottajasta hankalalta. Tämä tunne ei varmaankaan poistu pitkästä opetuskokemuksesta huolimatta, niin syvällä keskustelun mekanismeissa on se, että kritiikki on asia jota ei kuulu tehdä aivan suoraan tai helposti.

Arvioija saattaa mielessään kokea jo valmiiksi vastaanottajan pettymyksen tai olla huolissaan tämän reaktiosta. Hän voi lisäksi pelätä, että vastaanottaja loukkaantuu ja torjuu palautteen. Työnohjauksessa joudutaan hyvin usein käsittelemään tilanteita, joissa opiskelijat suuttuvat saamistaan palautteista ja tulevat lankoja pitkin tai fyysisesti paikalle väittelemään saamastaan arviosta. Nämä tilanteet ovat opettajille tukalia ja ahdistavia. Ajallemme ominainen ilmiö on se, että opiskelijat voivat toimia ikään kuin vihaiset kuluttajat reklamoidessaan. Näitä tilanteita oppii kyllä käsittelemään, mutta kovin helpoksi ne eivät varmaankaan koskaan muutu.

Arvioija voi myös pelätä, ettei hänen arvionsa ole ollut oikeudenmukainen tai perusteltu. Olen itse huomannut, että kirjoitan lausunnoissani ja arvioissani aina sitä pidempiä selostuksia, mitä kriittisempi olen. Valmistaudun jo valmiiksi olettamiani vastaväitteitä vastaan ja huolehdin kovasti siitä, etten kritisoi väärin tai kyseenalaisin perustein.

-- Oppimisen kannalta pitäisi olla huolissaan myös väärin perustein annetuista kehuista, mutta niistä ei, ihme kyllä, tule kantaneeksi yhtä paljon huolta! (Joskus näkee yliopisto-opetuksessa etenkin graduvaiheessa, mitä vahinkoa katteeton hyvä palaute tuottaa: syntyy sitkeä väärä kuva omasta osaamisesta ja paljon huonoja opiskelutottumuksia.)

Kun koulutusrupeama ja vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on ohi, intensiteetti laskee. Joskus tuntuu ylivoimaiselta alkaa lukea tehtäviä, kun on jo mielessään hyvästellyt ryhmän ja ajatukset ovat muualla. Olen totuttautunut ajattelemaan, että nämä erilaiset tehtäväpaperit ovat merkittävää kommunikaatiota opiskelijoiden kanssa. Olen myös yrittänyt yksinkertaisesti vielä kerran KIINNOSTUA heidän ajattelustaan. Tämä usein auttaakin. Tämä fokus on ylipäänsä auttanut minua kaikkein eniten ensin pitämään opettamisesta ja sitten kehittymään siinä: Miten tuo henkilö ajattelee? Mitähän hän nyt tästä asiasta tuumaa? Mitä hänen mielessään ja toiminnassaan on tapahtunut tämän koulutuksen myötä?

Tehtävät tosiaan ovatkin vuorovaikutusta, monessa merkityksessä. Siinä vielä yksi ansa, jonka takia etenkin kesällä alkaa todella uuvuttaa lukea tehtäviä ja arvioida niitä. Niistä nimittäin näkee myös kaiken sen, mitä itse on tehnyt väärin tai missä tekee mieli arvostella omaa toimintaa. Arvostelun epämiellyttävyys liittyy siis myös siihen, että arvosteltavista tehtävistä saa palautetta omasta opettajan toiminnasta.

Tähän tunnelmaan päivän zen-ajatukset:

Opettajan ei tarvitse olla täydellinen.
Arvostelemisen ja arvioinnin ei tarvitse tuntua helpolta.

Ikävät tunteet voidaan ottaa oppimisen lähtökohdaksi - tämä on työnohjauksen case-työskentelyn klassista ainesta.

Toisaalta ikävät tunteet ovat kuin ikävä sää: ei kestä loputtomiin eikä häviä käskemällä.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2010

When in doubt - leave it (and go) out

Tein tänään remonttia kotonani, tarkemmin sanottuna maalasin vanhoja keittiön kaapinovia. Urakkaan kuului monenlaista hommaa ja vaihetta. Olin tehnyt hiukan omintakeisia sisustusratkaisuja, joiden tarkoitus oli paitsi säilyttää tyyli riittävän lähellä asunnon rakentamisajankohtaa, myös säästää rahaa.

Ideoitteni onnistuminen alkoi epäilyttää kesken matkaa. Tuli se synkkä hetki, joka joskus iskee keskellä pitkää taivalta: tästä ei tule mitään, tätä on liian paljon, tämä tulee näyttämään kamalalta, olisi pitänyt niin-ja-niin.

Vanhempani olivat auttamassa minua maalaamisessa ja putkiremontin jälkeisessä siivouksessa. Kummatkin taisivat havaita mielialani tipahtamisen. Tuijottelin kaapinovia kulmat kurtussa ja huokailin kädet puuskassa.

Isäni totesi, että nytpä olisi aika pitää tauko. Lähdettiin syömään, istuttiin rauhassa pitkään, hihiteltiin hiukan väsyneinä. Kävimme rautakaupassa hakemassa lisää maalia ja teloja ja pohtimassa ruuviasioita myyjän kanssa.

Kun sitten palasimme takaisin urakan ääreen, katastrofitunnelmani oli ohitettu. Havaitsin että kaapeista tulee ihan hyvät, että toinen maalikerros on helppo juttu ja jopa kokeeksi ostamani ruuvi, joilla hankkimani uudet kahvat oli tarkoitus kiinnittää, oli JUURI oikeanlainen. Loppuillan tela heilui ja ylistin raikuen huonekalumaalin mainioita ominaisuuksia.

Olin jälkikäteen huvittunut, miten lyhyessä ajassa sitä voi siirtyä epätoivon tunnelmista riemukkaaseen optimismiin, reippauteen ja flowtilaan. - Olin antanut väsymykselle vallan ja vähäksi aikaa unohtanut minne ollaan menossa. Oikea lääke oli - ei alkaa visioida lopputulosta - vaan yksinkertaisesti tankata ja levätä. Jo se helpotti, että tulimme hetkeksi työmaalta pois ja naureskelimme ihan muita asioita. Helpotti myös saada yksi pieni myönteinen kokemus (OIKEA RUUVI!)...

Ajattelin pitkin päivää, miten käsittämättömän vaikeata on joskus tehdä tämä aivan itsestäänselvältä tuntuva siirto: irrota työstä ja mennä tankkaamaan. Lepoa, ravintoa, unta, hupia, oleilua, ystävän seuraa. Irrottaa ote työstä, tärkeästä asiasta jonka kanssa mieli askaroi; irrottaa ajatukset asian ympäriltä ja lakata hetki kannattelemasta sitä. Siirtyä toiseen paikkaan ja olotilaan.


-- Tämän kevään ajan olen kannatellut mielessäni paria isohkoa asiaa, jotka ovat lievästi stressanneet minua. Sen myötä huomaan lenkkeilyn jääneen parin kolmen viikon ajalla kokonaan. Niin kauan kuin ISO ja TÄRKEÄ asia on elämässäni meneillään, minun pitää muka ikään kuin koko ajan kannatella sitä, pyöriä sen äärellä (mikä tarkoittaa yleensä läppärin äärellä). Jos vetäydyn ajatusten ja koneen äärestä pois, ja käyn lenkillä, minun keskittymiseni muka katkeaa siihen.

Tämä on tietenkin täyttä pötyä, mutta näin sitä joskus toimii. Samalla logiikalla jättää käymättä lounaalla, koska ei muka ehdi tai halua katkaista keskittymistä.

Yksi suosikkiblogeistani Zen Habits muistutteli taannoin, mitkä ovat 11 tapaa olla tulematta työnarkomaaniksi. http://zenhabits.net/workaholic/

Listalla ovat mm. "nuku tarpeeksi" ja "syö kunnon ruokaa".


-- Zen-ajatus itselleni on viime aikoina ollut seuraava (-- olisi kyllä auttanut tänäänkin jos olisin muistanut sen!)


Älä hermostu. Mieti hetki. ONKO se niin - vai tuntuuko vaan siltä?

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Dialogisuus ohjauksen toimintatapana




Edellisessä postauksessa mietin, mitä vuorovaikutusihanne "dialogisuus" konkreettisesti ottaen tarkoittaisi. Se on sellaista vuorovaikutusta, jossa on hyvä tutkia yhdessä ajatuksia, ajatella ääneen ja yrittää katsoa asioita silmiin - olla realistinen, totuudenmukainen ja luova. Tällöin saadaan tutkittua asiaa, mutta jokainen voi myös tutkia sitä mitä itsessä ja toisissa tapahtuu.

Ehkä tällaisia "suotuisia vuorovaikutusolosuhteita" voisi nimittää jollakin muullakin tavalla. Joskus puhutaan "aidosta kohtaamisesta". Se on mielestäni imelä termi, enkä mielelläni käytä sitä; "aitous" on mielestäni hieman epäilyttävä tapa määritellä asioita. Mutta minusta ON kyllä tärkeätä määritellä tämän vuorovaikutustavan - dialogisuuden -- määreitä. Silloin ei kuvitella, että se olisi jonkinlainen luonteenpiirre, asenne tai mystinen heittäytyminen. Se on konkreettista toimintaa, toimintatapa jota voi harjoitella, olotila jonka voi tietoisesti LUODA. (Olen joskus hämmästynyt siitä, mitä tapahtuu, kuin muistan tämän esimerkiksi kotona lasten kanssa... )

Yhdistän tällaisen vuorovaikutustavan mielessäni ohjauksen eri muotoihin. Mielestäni kaikessa ohjauksessa (opinnäytteen ohjaus, uraohjaus, opintojen ohjaus, työnohjaus, harjoittelun ohjaus) on kyse siitä, että ohjattavalla on jokin prosessi tai tilanne tai aihepiiri - usein oppimisprosessi, työtilanne, valinta- tai muu elämäntilanne - ja ohjaaja on tukena tämän prosessin läpikäymisessä tai tarkastelussa. Tavoitteena on ohjattavan toimijuuden tukeminen. Lähtökohta on että ohjauksen kohteena olevat asiat ovat sellaisia, että ohjattava on niiden subjekti, hän "omistaa" ne: ne kuuluvat hänen elämäänsä, hän on niistä kiinnostunut ja hän on niiden ensisijainen toimeenpanija ja haltija.

Tämä olisi mielestäni yksinkertaisin mahdollinen ohjauksen määritelmä. Usein esitetty määritelmä "aikaa, huomiota ja kunnioitusta" ei mielestäni riitä, se ei auta erottamaan ohjausta muista ammatillisista kohtaamisista. Ohjauksessa tietenkin annetaan aikaa, huomiota ja kunnioitusta, mutta niin annetaan monessa muussakin ammatillisessa kohtaamisessa. Terapeutti ja opettajakin antavat niitä, esimerkiksi.

Olen kyllä itsekin (tässä blogissakin) korostanut sitä, miten yksinkertaisia työnohjauksen usein keinot ovat - voi tulla tunne, että riittää kun on aikaa, huomiota ja kunnioitusta... Mutta ohjauksen ydin syntyy muustakin. Ohjaajan taidosta kertoo, jos syntyy selkeyden ja yksinkertaisuuden kokemus. Että "nyt tässä tehdään jotain perusinhimillistä ja järkeenkäypää"... Sellainen tunne onnistuneista ohjauskohtaamisista voi juuri tulla.

Mutta mitä ohjaaja oikein tekee, mihin hän ammattilaisroolissaan orientoituu? Mitä "prosessi" ja "toimijuus" tuovat tähän?

Prosessi: ohjaaja tarvitsee teoreettista tietoa ja käsitteitä ymmärtääkseen, jäsennelläkseen ja valaistakseen sitä elämänaluetta tai ongelmaryvästä, jonka alueella liikutaan (opiskelu, ura, työ, yrittäminen, ammatinvalinta jne.). Esimerkiksi työnohjauksessa ymmärryksen on tarkoitus kasvaa sekä omasta itsestä että työyhteisöstä, työstä, työkulttuurista, työn maailmasta ja "lainalaisuuksista". Lisäksi ohjaaja tarvitsee näkemyksiä siitä, millaisia ovat inhimilliset oppimis- kehitys- tai muutosprosessit ja millä keinoilla näitä on mahdollista ja realistista tukea ja fasilitoida niissä puittessa, joissa kulloinkin ollaan. Itse miellän työnohjauksen, kuten muutkin ohjausprosessit, nimenomaan oppimisprosessina ja lähestyn niitä oppimisen tulokulmasta.

"Dialogisuus" kuvaa hyvin toimintatapoja, joita ohjauksessa käytetään. Siten luodaan yhteinen tila tutkia, mitä kulloinkin tapahtuu, mitä koetaan tai ajatellaan - ja mitä siitä on opittavissa ja ymmärrettävissä.

Toimijuus: ohjaaja tarvitsee keinoja tukea ohjattavaa niin, että tämän löytää omat voimavaransa, voi arvioida toimintatapojensa toimivuutta ja harjoitella uusia tapoja toimia. Toimijuus voi tarkoittaa myös jonkin tavoitteen suunnassa toimimista, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua, mutta ajatus on että ohjattavan toimintamahdollisuudet laajenevat tai selkiytyvät. Usein "toimijuus" tarkoittaa vaikkapa toiminnan tai osallistumisen mahdollisuuksien konkreettista laajenemista. Kokemuksena tähän voi liittyä tunne rauhoittumisesta, varmuudesta, kykenemisestä, omasta paikasta tai kuulumisesta jonnekin. Prosessi ja tarkastelun kenttä on ohjattavan oma, ohjaaja on siinä mukana ammatillisesti.

Toimijuuden ajatus ja dialogisuus kytkeytyvät toisiinsa siten, että dialoginen keskustelu on se "oppimisympäristö", jossa toimijuus voi kasvaa.

-- Mutta miksi ohjaukselliset toimintatavat ovat niin valtavasti lisääntyneet parin viimeisen vuosikymmenen aikana? Ja mitä tarkoittaa se, että ohjauksen toimintatavoissa on paljon sellaista, joka tuntuu arkiselta ja saavutettavalta, yksinkertaiselta? Tästä lisää seuraavassa postauksessa!

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Dialogisuus - asennetta vai konkreettista tekemistä

Dialogisuudesta keskustellaan kasvatustieteissä paljon ja sitä tarjotaan usein oppimistilanteiden ideaaliksi. Käsite on hämmentänyt minua pitkään. Työnohjauksen kontekstissa käsite on alkanut saada sisältöä.

Vaikuttaa siltä, että käsitteen käytössä menevät sekaisin kaksi asiaa, vuorovaikutusta tai diskurssia kuvaavat tekniset/kuvailevat ja toisaalta normatiiviset, ideaalia kuvaavat muotoilut. Yhtäältä halutaan tavoittaa se, että kielenkäyttö ja sosiaalinen toiminta ovat ylipäänsä sosiaalisesti ja vuorovaikutuksessa "moniäänisesti" rakentuneita, toisaalta yritetään kuvata sitä, miten jossain tilanteissa voidaan tietoisesti pitää tavoitteena esimerkiksi moniäänisyyttä, yhteisymmärryksen syntymistä ja aktiivista osallistumista. Kuten Burbules ja Bruce (tulossa) toteavat, käsitteen määrittelyssä on riskinsä. Joko termi määritellään niin teknisesti ja väljästi, että se tarkoittaa käytännössä mitä tahansa viestintää tai kielenkäyttöä, tai sitten niin kapean normatiivisesti, että dialogiksi kelpaa vain hyvin rajatuin säännöin toimiva tilanne.

DIALOGISUUS "KAIKEN MONIÄÄNISYYTENÄ"

Dialogisuutta voidaan määritellä samaan tapaan kuin termiä ”diskurssi”. Näissä teknisen luontoisissa määritelmissä hahmotetaan ylipäänsä vuorovaikutuksen ja kielenkäytön sosiaalista rakentuneisuutta. Dialogisuudella tarkoitetaan tällöin sitä, että kielenkäyttö ja vuorovaikutuksessa tapahtuvat kohtaamiset ovat sinänsä moniäänisiä. Vuorovaikutus on merkityssisältöjensä ja rakentumisensa puolesta aina lähtökohtaisesti kerrostunutta ja sosiaalisesti määrittynyttä. Tällöin monologinenkin puhe olisi pohjimmiltaan dialogista, eli moniäänistä sekä puhujapositioiden vaihtelua ja erilaisia kerrostumia sisältävää.

Jotkut dialogisuuden normatiivisetkin määritelmät lähenevät yleensä ”sosiaalisen vuorovaikutuksen” tai ”diskurssin” käsitteitä, kuten tämä Burbulesin ja Brucen (tulossa) määritelmä

A dialogue is a pedagogical relation characterized by an ongoing discursive involvement of participants, constituted in a relation of reciprocity and reflexivity."

Tässä lähdetään siitä, että dialogisuudessa on kyse kasvatuksellisesta suhteesta, johon osapuolet aktiivisesti sitoutuvat ja jota leimaa vastavuoroisuus ja refleksiivisyys eli jatkuva muuntuvuus ja korjaavuus. Osallistuminen ymmärretään kaikkien osapuolen yhtäläisenä ja vastavuoroisena mahdollisuutena osallistua käsillä olevan ongelman tai muun jaetun tehtävän käsittelyyn, tutkimiseen ja ongelmien asettamiseen. Tässäkin korostetaan, että sekä asiaan kohdistuva keskustelu että tilannetta rajaavien tavoitteiden määrittely pidetään myös siten avoimena, että sitä voidaan yhdessä myös muuttaa. Tätähän refleksiivisyys tässä yhteydessä tarkoittaa: asioiden muokkautumista vuorovaikutuksessa.

DIALOGISUUS IHANTEENA

Dialogisuus on usein siis nimenomaan normatiivinen termi, eli sitä käytetään kun luonnehditaan sitä, millainen kasvatuksellisen kohtaamisen tai tilanteen tulisi olla. Tällöin yritetään esimerkiksi kuvata aitoa kohtaamista tai avointa läsnäoloa toiselle. Dialogisuutta kuvataan usein juuri asennoitumisena: toisen kohtaamisena ”avoimin mielin”. Tai asettumisena toisen ihmisen kasvun palvelukseen. Mitä se olisi käytännössä? Onko mahdollista konkreettisesti sanoa, että "nyt tämä ei ole enää dialogista vuorovaikutusta"?

Burbules ja Bruce kritisoivat perinteisen luokkahuoneopetuksen mallia ja sen sisältämiä perusoletuksia. He toteavat ensin sen toimivuuden monissa tilanteissa, mutta korostavat, että joissain tapauksissa on voitava myös kyseenalaistaa muutama keskeinen perinteisen opetuksen oletus:

1) oppijan ja opettajan roolijaon pysyvyys

2) opettajan puheen keskeinen merkitys ohjaavana ja tietoa jakavana

3) opetuksen luonne nimenomaan ennalta suunnitellun sisältötiedon välittäjänä

4) tavoiteohjautuneisuus: tavoitteet tunnetaan ennalta ja opetuksen tehokkuutta voidaan arvioida suhteessa niihin

Dialogisuuden korostamisella tarkoitetaan tällöin ilmeisesti sitä, että dialogissa syntyvä vuorovaikutus ja merkitykset voivat syntyä kaikkien osapuolten äänistä ja että niiden oppimista mahdollistava merkitys ei ole aina ennalta määriteltyä tai kovin tarkkaan rajattua. Sekä itse toimintatavat että sisällöt voivat olla oppimisen kannalta oleellisia. Dialogisuus tarkoittaa myös kohtaamiseen liittyvien asioiden neuvoteltavuutta, tavoitteita myöten.

Tällainen vuorovaikutus ei ole välttämättä helppoa.  Vaatii itse asiassa aika paljon kärsivällisyyttä kaikilta osapuolilta säilyttää tilanteen eri elementeistä maksimaalinen neuvoteltavuus. Tämän vuoksi dialogisuuden soveltaminen esimerkiksi yliopistopedagogiikassa saa joskus aikaan voimakkaita turhaumia. Dialogisuutta pitää usein erikseen opetella ja siihen on oltava tällöin myös motivaatiota. Yliopistossa liikutaan yleensä "asia edellä", voi tuntua ylivoimaisen oudolta pitää vuorovaikutuksen tapaa keskeisenä opittavana asiana.

Myös Silkelä (2003) liittää dialogisuuden avoimeen kohtaamiseen, hän käsittelee sitä lähinnä kahden yksilön välisenä. Toinen ihminen on yksilölle tavallaan aina vieras ja ääretön maailma. Toisaalta ”minät” tulevat olemassa oleviksi vasta kohtaamisessa ”sinän” kanssa. Tässä lähestytään monia sosiaalipsykologisia tai sosiologisia näkemyksiä ihmisten minuuksien sosiaalisesta rakentumisesta: yksilöt koostavat itsensä ja käsityksen omasta minuudestaan ja yksilöydestään kohtaamisissa toisten kanssa, peilatessaan itseään toisiinsa ja mieltäessään itsensä toisten silmin. Ihmisen olemiselle on siis jotenkin oleellista olla kohtaamisen tilassa, ”Toisen” kanssa vastakkain. Miksihän se on sitten niin vaikeata?

Mm. Leila Keski-Luopa (2001, 207-210) ymmärtää dialogin sillä tavoin avoimena kohtaamisena, että osapuolten on mahdollista käydä kokonaisvaltaista vuoropuhelua ”sekä itsen että Toisen” kanssa. Tämä tarkoittaa keskustelua, jossa on mahdollista tarkkailla sekä mitä itsessä tapahtuu ja että mitä toisessa tapahtuu ja alkaa vähitellen ymmärtää näitä molempia. Se tarkoittaa siis paitsi oman ja toisen puheen ymmärtämistä, myös oman ja toisen kokemuksen ja ”tilanteen” vähittäistä ymmärtämistä, omien ja toisen tunnetilojen ymmärtämistä ja niiden merkityksen hahmottumista.

Dialogisuus ihanteena tarkoittaisi siis sellaista vuorovaikutusta, jossa on mahdollista vähittäin tulla tietoiseksi sekä omasta että toisten ajattelusta. Tällöin päämääränä ei ole ainakaan yksinomaan jokin työ, tehtävä tai ongelmanratkaisu. Oppimisen tavoitteeksi pitää tohtia ottaa jotain, jota ei vielä osata edes muotoilla, jotain joka on vasta "tulossa".

Vuorovaikutuksen ja kohtaamisen tavoitteeksi ymmärretäänkin pikemminkin jokaisen kasvava itseymmärrys (ks.myös Silkelä 2003, 81). Tällainen dialogisuus voidaan tietenkin asettaa myös erityisetn oppimistehtävien ja ongelmanratkaisun palvelukseen, mutta työnohjauksen kannalta oleellisin on tilanne, jossa jokaisen ohjattavan kehkeytyvä oma kasvu on ensisijaisena päämääränä.

Tämän määritelmän nojalla voi myös mikä hyvänsä oppimistilanne tai työyhteisön kohtaaminen -- tai arkikeskustelukin -- tietyin ehdoin muuttua dialogiseksi kohtaamiseksi. Silloin sen kautta paitsi ratkotaan jotain oleellisia ongelmia, myös jokainen "kasvaa ihmisinä". Tätä itse asiassa  tarkoitin myös taannoisissa teksteissäni, kun rinnastin ystävyyden ja työnohjauksen tai pohdin sitä, miten yksinkertainen resurssi työnohjaus lopulta on. Dialoginen tilanne syntyy yksinkertaisin eväin, jos halua ja tilaa vain on.

Eli - miten se tapahtuisi? Miten  voisin kuunnella ystävääni tai naapuriani tai työkaveriani, jos haluaisin luoda dialogisen hetken?

DIALOGISUUDELLE SUOTUISAT OLOSUHTEET.

Dialogisuuden syntyminen ei ole itsestään selvää. Kaikkien osapuolten on tavallaan aina uudelleenluotava toiminnan dialogisuus, ikään kuin "suostuttava" siihen. Sarja (2003b) listaa Burbulesin esittämiä dialogisen toiminnan ehtoja, joita ovat

* vapaaehtoinen ja aktiivinen osallistuminen

* sitoutuminen keskinäiseen ymmärtämispyrkimykseen ja toisaalta itsenäiseen ajatusten ilmaisemiseen. Pitää olla tavallaan uskollinen sekä itselle että toisille yhtä aikaa. Pitää olla oikeasti kiinnostunut sekä toisen ajatuksista että omista ajatuksistaan.

* vastavuoroisuus: keskinäinen kunnioitus ja huolenpito. Kaikki ovat yhtä tärkeitä ja suhtaudumme toisiimme hyväntahtoisesti. Tämä on varmaan helppo allekirjoittaa, mutta toteuttaminen vaatii ajatusta.

Tiivisti ilmaistuna kyse on yhteiseen kasvua edistävään toimintaan sitoutumisesta.

Pohdin edelleen, mitä työnohjauksen vuorovaikutukselta konkreettisesti edellyttää se, että jokaisen tulisi voida käydä keskustelua ”sekä Toisen että itsensä” kanssa. Tämä tarkoittanee ainakin

a) ennakoimattomuutta ja avoimmuutta sen suhteen mitä asioita tai teemoja kohtaamisissa käsitellään tai mitä otetaan tutkittavaksi ja miten tilanne rakentuu. Merkityskerrostumat ja erilaiset kytkennät puheena oleville asioille jakautuvat hyvin laajalle, mitä enemmän kunkin henkilökohtaisia merkityksiä ja assosioimista halutaan ottaa huomioon.

b) luottamuksellisuutta ja mahdollisuutta puhua suhteellisen vapaasti ja avoimesti. Vaitiolovelvollisuus on tietenkin tärkeä edellytys. Jos ryhmässä on saman työyhteisön jäseniä, tämän avoimmuuden aikaansaaminen vaatii erityistä työtä;

c) riittävästi aikaa, jotta ymmärtäminen ja tulkitseminen tulevat mahdolliseksi – sekä oman toiminnan, puheen ja tunteiden ymmärtäminen että toisen ihmisen toiminnan, puheen ja tunteiden ymmärtäminen;

d) mahdollisuus eri tyyppiseen ajatusten vaihtoon eri tilanteissa. Keskusteluissa voi olla assosioivaa, viipyilevää ja mielikuvitusta herättelevää osaa, jossa ehtii rauhassa pohtia omia reaktioita ja tunteita, esittää rauhassa jäsentymättömiä tai poukkoilevia ajatuksia. Se voi olla katkoksellistakin ja tuntua joskus oudolta.

Toisaalta välillä tarvitaan fokusoidumpaa, ongelmanratkaisun tai muun fokusoidumman tutkimisen osia, jotka järjestyvät vuorovaikutuksen tasolla suuntautuneemmin ja selkeämmin ja jossa yritetään välillä myös argumentoida. Tämä sen takia että assosioiva työskentely ja keskustelu on omalla tavallaan kuormittavaa ja vaati rajansa. Lisäksi rajatussa aikaraamissa työskentelyä on välillä ohjailtava. Kumpiakin edellä mainittuja tarvitaan ja niille pitäisi löytää hyvä tasapaino;

e) riittävästi ohjaajan ”metapuhetta” ja jäsentelevää ohjailua, että keskustelut eivät hajoa liikaa ja että hetkittäin saadaan tarkistettua, missä kukin on menossa ja miten kohtaamiset suhteutuvat muuttuviin tavoitteisiin ja tutkittaviin kysymyksiin. Pidän itse siitä että ohjaaja näyttää suurin piirtein tietävän, mitä on tekemässä ja minne menossa. Toki on myös niin että ohjaajan ei tarvitse olla kaikkitietävä tai aina varma kaikesta. Työnohjauksessa pidän tärkeänä, ettei ohjattavien tarvitse ”ohjata” tilannetta vaan he voivat keskittyä tutkimaan ajatuksiaan.

Jatkan seuraavassa kirjoituksessa dialogisuudesta: käytän sitä ikkunana ohjausalan laajenemisen tarkasteluun.


Lähteet:

Burbules, N. C. & Bruce, B.C. (forthcoming) Theory and Research on Teaching as Dialogue. In V. Richardson (ed.) Handbook of Research on Teaching, 4th edition. Washington DC: American Educational Research Association.

Keski-Luopa, L. 2001. Työnohjaus vai superviisaus. työnohjausprosessin filosofisten ja kehityspsykologisten perusteiden tarkastelua. Oulu: Metanoia-instituutti.

Sarja, A. (2003b) Dialogioppiminen pienryhmässä. Teoksessa Silkelä, R. (toim.) Tutkimuksia opetusharjoittelun ohjauksesta. Joensuu.

Silkelä, R. (2003) Aito kohtaaminen opetusharjoittelun ohjauksessa. Teoksessa Silkelä, R. (toim.) Tutkimuksia opetusharjoittelun ohjauksesta. Joensuu.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Matkiminen ja "mun juttu"

Havaintoja mökillä: Lokki tekee joka vuosi pesän samaan rauhattomaan paikkaan mökin rantaan. Ihmiset liikuskelevat rannassa eikä lokki uskalla hautoa rauhassa. Poikaset ovat usein jääneet kehittymättä. Tosin tänä vuonna ainakin yksi todistettavasti pääsi elämän alkuun. Pointti oli silti: lokki ei opi.

Ihmislapsen oppimista havainnoin kun seurasin serkusten, kuusivuotiaan ja kymmenvuotiaan, yhteistä kesäistä olemista. Lasten väliset syvät kiintymyssuhteet ovat ylipäänsä sykähdyttäviä. Kesäistä retkeä oli aktiivisesti odotettu puoli vuotta. Ilo yhdessäolosta on intensiivistä.

Kuusivuotias virittäytyi koko olemuksellaan toimimaan isomman tavoin. Kun kysyin serkuksilta, otatteko vielä lasin mehua, pienempi katsoi isompaansa. -Otatko sä?- Otan. - No sit mäkin. Kysyin, joko teillä on nälkä. - Onko meillä? kysyi pienempi. Myöhemmin hän tiivisti toimintansa tyytyväisenä: mä MATKIN sua!

Jäin miettimään matkimista. Lapsille isompien jäljittely on keskeinen osa elämää ja oppimista. Kuusivuotiaalle matkiminen ei ole mikään piiloteltava välivaihe matkalla kohti "aitoa ja omaa". Se on arvokasta ja luontevaa toimintaa isomman lapsen seurassa. Täyttä elämää.

Toisinaan lapset tietenkin myös moralisoivat matkimista, vaatien toisiltaan yksilöllistä panosta, vaikkapa piirtäessä tai leikissä. Valintoja tehdessä kuuluu tehdä oma päätös, matkiminen onkin noloa. Aikuisten maailmassakin matkimis-sanalla on usein huono kaiku. Unelmat, mieltymykset, tyyli, elämäntapa – niiden tulee kummuta omasta itsestä.

Ei ole aina helppoa tietää mikä on omaa itseä. ”Mun juttu", kuten sanonta nykyisin kuuluu. Kutsu yksilöllisyyteen ei tarkoita vain vapautumista esteistä tai estoista. Se tarkoittaa myös vaatimusta rakentaa elämästä itseä ilmentävä autenttinen projekti. Modernin elämän sosiologit ovat analysoineet tätä yhteiskuntamme eettisenä perustana: autenttisuuden etiikkana, psykokulttuurina, terapia- ja ohjauskulttuurina, itseä elämän keskeisenä projektina.

Yksilön elämään kohdistuukin itse asiassa tätä nykyä vahva esteettinen vaatimus, eettisen sijasta tai ainakin sen rinnalla. Ennen oli ehkä tärkeätä elää kunniallinen elämä, tai ylipäänsä selvitä hengissä. Nyt odotamme elämämme täydellistyvän siinä, että löydämme oman erityisyytemme ja tätä erityisyyttä toteuttavat konkreettiset valinnat. Elämämme on (ja toivomme sen olevan) taideteos: projekti, jota ei voi mitata vertaamalla jonkun toisen elämään.

Media, ja etenkin sosiaalinen media, on muodostunut keskeiseksi kannattelijaksi näille projekteille. Mitäpä muuta facebook on täynnä kuin arjen estetiikkaa? Tai oletteko huomanneet miten sisustuslehdet ovat muuttuneet elämäntapalehdiksi? Tarkoitus ei ole esitellä niinkään huonekaluja, muotoilua tai arkkitehtuuria kuin elämäntapoja, hyvää arkea, onnellisuutta ja ”elämän pienten ohikiitävien hetkien” estetiikkaa. Tarkoitus tietenkin on, että jäljittelemme näitä onnen kuvia, mutta samalla meidän tulisi kokea ne autenttisesti omiksemme.

Jäljittely on keskeinen osa oppimista. Jäljittelemällä opimme tekemään työtä; jäljittelyn, kokeilemisen ja erehtymisen myötä meille kehkeytyy myös elämäntapa, jonka lopulta ehkä koemme omaksemme. ”Mun juttu” ei siis kumpua sisältämme itsestään – se on aikaansaannos ja pitkällisen rakentamisen tulos. Tässä rakentamisessa psyykkinen ja sosiaalinen punoutuvat yhteen. Olemme autenttisuudessammekin läpisosiaalisia: ”mun juttu” koostuu aineksista, jotka on peritty ja lainattu toisilta.

Elän työympäristössä, jossa korostetaan kriittistä itsenäistä ajattelua, autonomiaa, itseohjautuvuutta, itsenäisen arvostelukyvyn kehittymistä. Ehkäpä siksi tuntui virkistävältä tarkastella matkimista. Muistaa, ettemme joka tilanteessa tarvitse täysin autenttista omaa panosta. "Mun juttu" voi hetken olla toisen keksimä juttu.

Iloinen matkija oli myös itsetunnon kuva. Kaikessa kuusivuotiaisuudessaan hän arvosti ilman muuta itseään. Isompi ymmärsi pelin hengen ja oli täysillä "iso". - Ollapa rohkeasti ison rinnalla pieni, pienen rinnalla iso.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Juoksija juoksee, kirjoittaja kirjoittaa

Tom McNabin romaanissa Flanaganin juoksu kerrotaan 1930-luvun lamavuosiin sijoittuva tarina Amerikan halkijuoksusta, miehistä ja naisista suorituskykynsä rajoilla ja elämänsä ratkaisupaikoissa. Eräs keskeisistä hahmoista on vanha, viisas juoksijakonkari "Doc" Cole (en vielä tiedä miten hänelle kisassa käy!). Hän kokee kovan takapakin akillesjänteensä kipeytyessä. Hän on laskenut tarkkaan voivansa voittaa ja tietää joutuvansa pinnistämään kykynsä äärimmilleen 5000 kilometrin pituisessa kisassa. Usko joutuu koetukselle kovan kivun pakottaessa hänet juoksemisen sijasta kävelemään parin päivämatkaa ja jäämään siten kärjestä. Doc masentuu ja alkaa pohtia, ettei hänestä jää historian lehdille mitään, kymmenien vuosien kokemuksesta ja taidosta huolimatta. Ohimenevät olympiavoittajatkin muistetaan, hän jää unohduksiin.

Eräällä etapilla pikkupoika tulee pyytämään häneltä nimikirjoitusta.

"Onko sulla aavistustakaan kuka minä olen, poju?" hän kysyi pyyhkien hikeä käsistään. "Kyllä vain, herra", vastasi poika. "Te olette se juoksija Doc Cole, ja minä olen lyönyt kavereitteni kanssa dollarin vetoa, että olette ekana New Yorkissa". "Juoksija Doc Cole", henkäisi Doc hiljaa. Pojalle hän sanoi: "Yritän pitää huolen että voitat vetosi".

Docin usko kykyihinsä palasi: hän tohti taas ajatella olevansa Juoksija. Sillä kertaa riitti että yhdelle pienelle pojalle ja tämän kavereille hän oli sitä.

Jäin miettimään tuota tilannetta: kuinka identiteetti on annettavissa tai otettavissa, pidettävissä tai päästettävissä. Olen itse miettinyt vuosia, olenko "kirjoittaja" vai en. Olen kirjoittanut lähes päivittäin kahdeksanvuotiaasta asti: päiväkirjoja, kirjeitä, ajatuksenvirtaa, myöhemmin sähköposteja. Minun on vaikeata ajatella kirjoittamatta. Tutkijana olen vuosien ajan tottunut julkaisemaan artikkeleita ja kirjojakin. Olen, hieman sattumalta, myös kääntänyt englannista tieteellisiä tekstejä ja pari lastenkirjaa. Silti en ole koskaan tohtinut kutsua itseäni Kirjoittajaksi.

Sinkkuelämä-sarjan Carrie Bradshaw kirjoittaa kolumnia muotilehteen. Aina kysyttäessä hän vastaa "I'm a writer". Jos blogini säilyy hengissä, voisinko minäkin olla "writer"? Miten termi ylipäänsä pitäisi kääntää?

"Kirjailija" en tietenkään ole - julkaisujeni tai tekeillä olevien tuotosteni joukossa ei ole yhtään romaania, novellia eikä esseetä. Entä "tietokirjailija"? Kuulun kyllä Suomen tietokirjailijat ry:hyn ja olen ollut tekemässä erilaisia oppikirjoja. Silti koen että tietokirjailijaksikaan en vielä kehtaisi esittäytyä. "Lastenkirjailijaksikaan" en tohdi itseäni kutsua, vaikka ihmeellisten sattumusten kautta myös yksi kirjoittamani lastenkirja on julkaistu. Lastenkirjakokeilu jäi kertaluonteiseksi enkä oikein samaistu siihen.

Identiteettiin on tosiaan helpompi uskoa, jos joku toinen tunnistaa sen - tämän koki Doc kun pikkupoika kutsui häntä Juoksijaksi. Mutta ehkäpä tunnistamisen lisäksi tarvitaan myös selkeä oma pyrkimys tulla kuulluksi tietyllä kentällä. Sen mukana tietenkin tarvitaan myös muoto, kirjoittamisen laji.

Minulla on aina ollut vahva tarve tulla kuulluksi kirjoittajana, mutta en ole löytänyt oikeaa kirjoittamisen muotoa. En ole kokenut, että tieteellinen kirjoittaminen riittäisi tarpeen tyydyttämiseen. Yritinkin oppia kirjoittamaan runoja, kävin Oriveden opistollakin. Siellä lähinnä tajusin, että en itsekään haluaisi lukea sellaisia runoja kuin tekeleeni olivat :-)

Bloggaamisen aloitettuani minulla on ollut sekä kuulluksi tulemisen kokemus että pyrkimys kommunikoida. Huomaan pitkin päivää poimivani ideoita ja ajatuksia jaettavaksi. Odotan innokkaasti kirjoittamisen hetkeä.  Ei ole mitään vaikeuksia löytää aiheita.

Ehkäpä Kirjoittaja on yksinkertaisesti - se joka kirjoittaa. Tärkeätä on kirjoittaen eläminen ja kirjoittaen vuorovaikutuksessa oleminen. Tärkeätä ei ole jäädä historian lehdille.

Opin jotain tästä tutustuttuani Maarit Leskelä-Kärjen tutkimukseen (2006) Krohnin kirjoittavista sisaruksista. Heillä kaikilla oli  omanlaisensa suhde kirjoittamiseen, kirjalliseen yleisöön ja kirjoittavan naisen elämään. Tästä kirjasta joskus myöhemmin lisää - haluan tässä nostaa esille ajatuksen kirjoittaen elämisestä. Ehkäpä kirjoittajan identiteetissä ei siis oleellista olekaan tuotosten merkittävyys. Oleellista on elämänmuoto ja kommunikoiminen.

Pitkänmatkan tarinani juoksijuudesta ja kirjoittajuudesta kartuu nyt loppusuoralle. Haluan tämänkin oivalluksen rinnastaa työnohjauksen problematiikkaan.

Tuntuu usein, että ihmisillä on tiukka näkemys lestistä, jossa heidän tulee pysyä, jotta he voisivat ottaa itsensä vakavasti, ja johon heidän realistiset toimintamahdollisuutensa rajautuvat. Samalla heillä voi olla vahva mielikuva siitä, mitä he JOSKUS vielä, tai TOSI olemukseltaan, voisivat olla, tai kokevat hyvinä hetkinä olevansa.

Kyse ei ole siitä, onko heillä oikea koulutus tai taidot, tai onko heillä realistisia mahdollisuuksia toteuttaa tuota asiaa "uran" muodossa. Kyse on mielikuvasta siitä, millainen heidän olemisen tapansa voisi olla, miten he haluavat asettua suhteeseen maailmaan ja muihin ihmisiin. Tällaista mielikuvaa kannattaa tutkia ja kuunnella.

Haluaisin sekä työnohjaajana, kouluttajana että kirjoittajana vaikuttaa siihen, että ihmisillä olisi ajatuksissaan tilaa ja väljyyttä löytää oma elämänmuotonsa ja identiteettinsä.

Kirjallisuus

Leskelä-Kärki, M. (2006). Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Helsinki: SKS.

McNab, T. (1982) Flanaganin juoksu. WSOY. Suomentanut Risto Mäenpää.

Valittaminen -- ja viisi tapaa vastata

Saan elokuussa vieraakseni tutkijan, joka tutkii valittamista ja huolenkerrontaa ryhmäterapiatilanteissa. Olen itsekin hiukan videoaineistojen pohjalta tarkastellut opiskelijoiden valittamista akateemisissa ohjaustilanteissa. Olen yrittänyt selvittää, mitä valittamisen ja valitusten käsittelyn kautta oikeastaan tehdään ohjauksen ja pedagogiikan kannalta. Näyttäisi siltä että pedagogisessa kontekstissa valittamisjaksot käsittelevät vastuun kysymyksiä sekä työn hankaluuden sietämistä. Opiskelijan valitus kysyy epäsuorasti, onko tämä tosiaan näin hankalaa, kuuluko minun itse selvitä tällaisestakin ongelmasta? Ohjaajan vastaus, sekin rivien välistä, sanoo: kyllä sinun kuuluu, sellaista se tutkimustyö on!

Keskusteluntutkijat ovat kotimaassa ja maailmalla tutkineet valittamista jo jonkin aikaa. Valittaminen on keskeinen kommunikaatiotapa arkisissa tilanteissa. Valitetaan vaikkapa ystävien kesken toisista ystävistä tai perheenjäsenistä, perheen kesken naapureista tai sukulaisista, työntekijöiden kesken esimiehistä tai asiakkaista... Keskustelussa valittamistilanteessa on mukana valituksen esittäjä, valitettava asia (tässä tapauksessa toisen ihmisen moitteen alainen toiminta) sekä valituksen vastaanottaja. Valittamiseen liittyy odotus, että vastaanottaja asettuu linjaan: on samaa mieltä valitettavan asian moitittavuudesta. Kun näin vastataan, rakentuu hetkellinen kuva siitä, mitä yhdessä pidetään moraalisesti tuomittavana.

Yhteisessä valittamisessa tullaan samalla rakentaneeksi valittajien itsensä moraalia: me emme tee noin, me toimimme oikein. Tämä ”me” voi olla hyvinkin hetkellinen konstellaatio – aivan ohimenevä keskustelu vaikka bussia odotellessa voi rakentaa tällaisen me-vastaan-muut asetelman yhteisesti päivitellessä.

Tutustumistilanteissa ihmiset voivat käyttää tätä keinoa lähestyäkseen toisiaan, asettuakseen samaan piiriin, ikään kuin ehdottaakseen, minkä asioiden suhteen voisimme kokea yhteenkuuluvuutta. Silloin kun ei tunneta toista hyvin, voi tulla vastaan hankalia tilanteita: valittamisen aihe voi ollakin sellainen, jota vastapuoli ei haluakaan tuomita tai josta edustaa vastakkaista näkemystä. Tämä vuoksi on myös vuorovaikutuksellisesti hankalaa, jos joku esittää voimakkaan tuomitsevia mielipiteitä tunnustelematta maaperää. Vastapuolen olisi hiljaisesti myötäiltävä asioita, joista onkin eri mieltä. Toinen vaihtoehto vastata valitukseen olisi vastaan väittäminen tai valitettavan asian moitittavuuden kiistäminen. On oltava avoimesti eri mieltä -- samalla kun ollaan tilanteessa, jonka tehtävä on sosiaalinen lähentyminen ja jonkinlaisen sosiaalisen kanavan auki pitäminen.

Kolmas vaihtoehto on tietenkin vaihtaa tyylikkäästi puheenaihetta. Keskustelunanalyyttisissä tutkimuksissa on jonkin verran esillä esimerkkejä näistä perääntymistaktiikoista. Jotkut ihmiset ovat tässä taiteilemisessa taitavampia kuin toiset. On toki myös ihmisiä, jotka eivät juuri käytä valittamista sosiaalisen lähestymisen keinona.

Neljäskin vastaamisvaihtoehto on olemassa. Sen käyttäminen arkitilanteessa on hieman hankalaa: siitä voi saada besserwisserin maineen. Siinä vastaaja alkaakin jotenkin purkaa ja suhteellistaa asiaa, ei lähdekään mukaan moraaliseen liittoutumiseen vaan alkaa pohdiskella valituksen taustaoletuksia.

Joskus työnohjauksessa tai pedagogisessa koulutuksessa joutuu tekemään nimenomaan näin. Työskentelyssä valitetaan usein työhön liittyvistä asioista, työtovereista, esimiehistä tai ylipäänsä niistä, joilla on enemmän valtaa. Valittaminen ei ole tutkivan työskentelyn kannalta pidemmän päälle hedelmällistä, vaikka se voi ollakin hyvä ponnahduslauta. Valittamisen haastaminen rakentavalla tavalla ei ole helppoa ammattilaisellekaan.

Valittaminen yksinkertaistaa aina käsiteltäviä ongelmia. Mutta miksi moraalista yhteenkuuluvuutta pitää rakentaa juuri negaation kautta – kuvaamalla sitä miten ”väärin” muut toimivat? Jos joutuisimme oikeasti ratkomaan ongelmia, joissa esiintyisi valitustemme aiheita, huomaisimme pian, etteivät asiat olekaan mustavalkoisia. Huomaisimme todennäköisesti, että ihmiset jotka toimivat tai valitsevat eri tavoin kuin me, ovat yleensä hekin ihan järkeviä ja moraalisia ihmisiä, joiden toimintaa kykenemme sittenkin ainakin jotenkin ymmärtämään.

Valittamiselle sosiaalisuuden keinona lienee vielä yksi keskeinen syy. Valittamisessa käsittelemme usein asioita, jotka ovat meille kipeitä tai mutkikkaita. Siksi kaipaamme moraalista tukea juuri valituksen kautta: toivomme toisten tuomiota niille asioille, jotka ovat meitä satuttaneet tai häirinneet. Kaipaamme oikeutusta.

Valittaja ottaa näin ollen myös aina riskin. Kun hän valittaa, hän kertoo jotain itsestään. Turhaksi katsotusta asiasta valittaminen on omiaan rikkomaan moraalista yhteenkuuluvaisuutta. Toisena aiemmin mainitsemani vastaustapa valitukseen toimiikin näin: jos asian moitittavuus kiistetään tai torjutaan, samalla voidaan evätä empatian peruste.

Jos taas vastaaja orientoituu valittajan ikävään kokemukseen ja suhtautuu siihen myötäelävästi, hän käsittelee valitusta huolena sekä ilmauksena valittajan tunnekokemuksesta. Tämä rekisteri onnistuu kyllä usein arkikeskustelijoilta. Tällaisen vastauksen esittäjä tulee varmaankin kuulluksi empaattisena ihmisenä.

Tätä viidettä valitukseen vastaamisen tapaa tarvitaan myös ammattilaisen työvälineisiin. Kokemuksiaan tarkastelevan asiakkaan on vaikea irrota ”valittamisrekisteristä”, jos ei ole ensin saanut riittävästi myötätuntoa. Tätä tukee hiljattain kognitiivisen terapian vuorovaikutuksesta väitelleen Liisa Voutilaisen tutkimus ”Psychotherapeutic talk: Emotion and change in interaction in cognitive-constructivist therapy”. Voutilainen osoittaa, että terapiassakin -- jossa on tavoitteena pelkän valittamisen sijasta eritellä asiakkaan mielen rakenteita ja kokemusta – tie tutkivaan työskentelyyn kulkee myötäelämisen kautta. Ei tulkintaa ilman empatiaa.

Liisa Voutilaisen hieno väitöskirja löytyy täältä:
 https://oa.doria.fi/handle/10024/61108

lauantai 5. kesäkuuta 2010

* Mungo Says Bah * Bushcraft, Camping, Woodcraft, Outdoors Blog: Mise En Place

- oman tekstinsä voi joskus löytää yllättävästä seurasta! Ja ihastuttava blogilöytö...!

* Mungo Says Bah * Bushcraft, Camping, Woodcraft, Outdoors Blog: Mise En Place

Unelmien työyhteisö? Teemoja ja variaatioita


Valmensin taannoin erästä tutkimusryhmää, joka halusi muuttaa toimintansa luonnetta ja rakentaa prosessia eteenpäin hallitusti. – Erään kerran tutkimme, millä tavoin ryhmän jäsenet olivat tietoisesti pyrkineet rakentamaan ryhmästään unelmiensa työyhteisön. Periaatteet ja keinot ovat mielestäni jakamisen arvoisia, tässä niitä hieman muokattuna ja ryhmiteltynä kolmen teeman alle.

Nämä kolme teemaa ja niiden variaatiot ovat myös hyvin samantapaisia kuin ne, joita rakentelemme yliopistopedagogiikan koulutuksissa, kun etsimme hyvän oppimis-ja tutkimusympäristön tekijöitä. Työnohjauksessa olen törmännyt näihin asioihin lukuisia kertoja: sekä toteutuksessa että puheenaiheina.

PIILEVÄ NÄKYVÄKSI – RIITTÄVÄSTÄ JAETUSTA YMMÄRRYKSESTÄ HUOLEHTIMINEN

  • dokumentointi
  • oleellisten asioiden ”sanoittaminen” ja näkyväksi tekeminen
  • palaaminen prosessissa taaksepäin ja arviointi
  • kokouskäytäntöjen kehittäminen => jatkuva jaetusta ymmärryksestä huolehtiminen
Tämä on usein vaikeinta. Ihmiset luottavat rutiininomaisesti, että sosiaalinen maailma on tuttu ja yhteisesti ymmärretty. Ilman tätä oletusta ei pystyttäisi tietenkään mihinkään yhteistoimintaan. Samalla tämä sosiaalisen maailman jaettavuuden oletus tuottaa ongelmia. Olettamustemme ja rutiiniemme turvin toimimmekin eri odotuksilla ja tavoitteilla. Kun työyhteisöjen ongelmia ja konflikteja hiukan tutkii, paljastuu taustalta melkein aina ääneen lausumattomia, vahvoja mutta keskenään ristiriitaisia oletuksia siitä mikä on tärkeätä, mikä on päämäärä tai toiminnan luonne. On paljon näennäistä yhteistoimintaa, jossa ei olekaan jaettua ymmärrystä toiminnan tavoitteesta tai kulusta.

Yhteisöjen toimintaympäristöt muuttuvat koko ajan. Jaetusta ymmärryksestä huolehtiminen ei ole mitään ylimääräistä jutustelua tai palaveeraamista palaverien takia, vaan toimintakyvyn ylläpitoa, toiminnan ytimessä oloa. Se tarkoittaa asioiden sanoittamista, selventämistä ja hetkittäistä tarkastelemista askeleen päästä, joskus asioiden taustan ja historian jäljittämistä. Se tarkoittaa sellaisten vuorovaikutuskäytäntöjen rakentamista, jossa jaettu ymmärrys voidaan etsiä ja neuvotella aina uudelleen asianosaisten kesken. Mitä on tarkoitus tehdä, miksi? Kenelle työtä tehdään?

Keinoja riittää: ihmiset ovat kyllä hyviä keksimään, KUINKA tämä kulloinkin tehdään, kunhan he vain osaavat pitää jaettua ymmärrystä tärkeänä.

ORGANISOIMINEN JA SITOUTUMINEN

  • työnjako ja vastuuttaminen (”itsensä managerointi”)
  • tehdään päätökset yhdessä ja päätökset pitävät
Työpaikoilla tämä asia otetaan yleensä annettuna työtehtäviin liittyvän työnjaon myötä. Tämä tutkimusryhmä teki kuitenkin nimenomaisen sopimuksen siitä, että kun päätökset on tehty, niihin sitoudutaan tosissaan ja jokainen on omalta osaltaan lojaali. Sopiminen selkiyttää vastuun jakautumista. Kun asiat sanotaan ääneen, kaikki tietävät, mitä asioita kohdellaan mitenkin painavina ja mikä velvoittaa ketäkin. Tässä ohjaamassani tutkijaryhmässä valvominen ja kontrolli oli siirretty kokonaan jokaiselle toimijalle itselleen. Sopiminen teki tästäkin asiasta selkeätä ja ”julkista”. Jokaiselle oli selvää, että toisille annetut deadlinet ja sopimukset yritettiin kaikin keinoin pitää. Tällöin jokainen myös saattoi olla varma, että poikkeuksia ei pyydetty muilta kevyesti. Sopimisella luotiin siis jaettu ja eksplikoitavissa oleva työmoraali.

Olen havainnut, että yliopisto-opetuksessa ja -ohjauksessa syntyy usein valtavasti närää, kiukkua ja painetta työmoraali- ja sitoutumisasioista. Normirikkomuksiin puuttuminen on vaan vaikeata, kun mitään työnjakoon tai sitoutumiseen liittyviä sopimuksia ei ole alkujaankaan tehty. On luotettu että ”aikuiset ihmiset tietävät”, tai että ”jo hyvät tavathan edellyttävät”. Hyvät tavat ja aikuisten välinen vuorovaikutus voivat sujua usein itsestäänkin. Silti useimmiten sopiminen kannattaa.

DIALOGISUUS

  • neuvottelevuus, jyrkän käyttäytymisen välttäminen; kukaan ei yritä sanella muille ratkaisuja
  • uskalletaan olla vahvastikin eri mieltä, kun kaikki tietävät että taustalla on perimmäinen hyväntahtoisuus toisiaan kohtaan
  • keskeneräisyyden tunnustaminen, ”oppimisorientaatio”: kaikki tunnustavat että on mahdollista oppia ja muuttua
Nämä periaatteet ovat itse asiassa ns. hyvää käytöstä. Kasvatustieteilijät ovat nähneet vaivaa oppimiselle ja kasvulle suotuisien vuorovaikutustapojen miettimiseksi ja kutsuneet näitä mm. dialogisuudeksi. Kyse on yhteisestä sitoutumisesta siihen, että jokaisella on arvonsa, oikeus tulla kuulluksi ja osallistua. Tämä oikeus myös velvoittaa jokaisen suomaan saman oikeuden muille. Huolehditaan siitä, että erilaisia näkemyksiä saa esittää ja kukaan ei ole ihmisarvoltaan toista kummempi. Tästä seuraa että erimielisyys ja väitteleminen ovat myös sallittuja ja että kukaan ei kuvittele olevansa erehtymätön. Näillä keskustelusäännöillä voidaan huolehtia, että paras argumentti voittaa ja että ylipäänsä löydetään se paras ja hienoin tai toimivin, mitä ryhmä voi yhdessä saada aikaan.

***

Näin jälkikäteen on kiinnostavaa huomata, että nämä teemat ovat ”työnsisäisiä” pikemmin kuin työnulkoisia. Näitä asioita on jokaisen ulottuvilla – ne liittyvät tapaan, jolla itse perustyötä tehdään ja ollaan vuorovaikutuksessa. Listasta siis puuttuvat erilaiset palkitsemiskeinot tai kimppakivat, kilpailu motivoinnin lähteenä, erilaiset mittarit tai vastaavat erikoisemmat välineet. Näiden teemojen toteuttaminen ei vaadi kuin aikaa, tilaa, ehkä kynää ja paperia.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Viranhakuangsti

Olen sekä kokenut että seurannut sivusta useita yliopiston viranhakuja. Virkoja ei tosin enää ole – katoaakohan myös viranhakuihin liittyvä angsti?

Viranhaun piina on erityinen olotila, pitkittyessään se saattaa odottelevan hakijan lähes hulluuden partaalle. Viranhaun keskellä elävä ei pysty ajattelemaan eikä puhumaan mistään muusta, päässä raksuttaa ahdistava odotus. Mutta mitä ihmeellistä yliopistoviroissa ja niiden hakuprosesseissa on? Haetaanhan töitä muuallakin – kilpailemista, arvioitavana oloa ja odottelemista liittyy myös moneen muuhun kokemukseen.

Ehkäpä suurin syy on ristiriita, joka liittyy tutkimusmaailmassa vallitsevaan vertaisarvioinnin ajatukseen. Tutkimustyötä arvioidaan varteenotettavissa journaaleissa peer review –käytännön mukaisesti: anonyymi saman alan tutkijoiden raati seuloo töitä ja valvoo niiden laatua. Tähän menettelyyn sisältyy ikään kuin objektiivisuuden ja neutraalisuuden lupaus. Menettely on syvällä akateemisen toiminnan ytimessä. Asiantuntijan arviot toistensa tutkimuksista ja tutkimusmeriiteistä ovat oikeastaan tieteellisen asiantuntijavallan kulmakivi.

Virantäytötkin rakennetaan tämän kulmakiven varaan, vaikkeivät ne anonyymejä olekaan. Virantäytöissä arvioidaan ensisijaisesti hakijain julkaisuja tietyn kaavan mukaan. Tosin muitakin meriittejä arvioidaan. Erityisesti opetusansioiden mukaan tuomiseksi on nähty paljon vaivaa. Nykyisin hakija joutuu tekemään julkaisuluettelon lisäksi paljon muutakin kirjallista työtä: portfolioita, suunnitelmia, visiopapereita. Parhaimmillaan haastattelujen ohella näistä asiakirjoista voi syntyäkin kattava kuva hakijan osaamisesta. Silti tutkimusansiot painavat edelleen virantäytöissä eniten. Niiden myötä näyttää rakentuvan objektiivisin ja neutraalein arvio hakijasta. Tieteelliset meriitit näyttäytyvät kiistattomimpana osana akateemisen hakijan osaamista. Yliopistoviranhaussa hakumenettely ikään kuin vihjaa tarjoavansa peer review -tilanteen kaltaisen puolueettoman luennan henkilön meriiteistä.

Hakumenettelyt ovat kuitenkin (tietenkin) kaikkea muuta kuin neutraaleja ja puoleettomia. Mikään työnhaku ei voikaan olla objektiivinen – aina haetaan, tavalla tai toisella, sopivaa tyyppiä. Hakumenettelyt ovat valtapelien leimaamia kuten muukin inhimillinen toiminta. Kuten tiedetään, objektiivisuuden lupauksesta huolimatta hakukriteereillä ja pisteytyksillä voidaan pelata haluttu tulos. Tämä voi tuottaa pettyneille hakijoille katkeran kokemuksen. Heidän tuotannostaan kirjoitetaan arvio, joka voi tuntua loukkaavalta ja harhaanjohtavalta, tai ainakin tendentiaaliselta. Vaikkei varsinaisista väärinkäytöksistä olisikaan kyse.

Toinen vaikeus tämän näennäisen objektiivisuuden lisäksi on se, että hakeminen tapahtuu julkisesti. Hakemusasiakirjat ovat nähtävillä, hakija tietää ketä vastaan kilpailee ja joskus myös tuntee piinallisen tarkkaan kilpailijoiden ansiot. Opetusnäytteet voivat nekin olla julkisia tilanteita. Lisäksi toistuva piirre akateemisissa viranhauissa on, että ihmiset kilpailevat usein tuttujaan vastaan ja myös tulevat tuttujensa arvioimiksi. Yhteistyötä pitää yleensä tavalla tai toisella jatkaa samassa yhteisössä niiden ihmisten kanssa, joiden torjumaksi kokee tulleensa.

Pitkittyneet hakemisprosessit ovat raskaita myös siksi, että ne vaativat hakijalta emotionaalisesti varsin mutkikasta orientaatiota. On valmistauduttava sekä parhaaseen että pahimpaan yhtä aikaa. Hyvien hakuasiakirjojen kirjoittaminen vaatii yleensä sitä, että kirjoittaja psyykkaa itsensä innostuneeseen ja optimistiseen mielentilaan, jotta ylipäänsä saa puserrettua itsestään erilaiset visiopaperit ja portfoliot. Tämä paperityö on jo itsessään melkoinen ponnistus. Samalla olisi valmistauduttava henkisesti myös siihen, ettei virkaa saa ja koetettava olla odottamatta liikoja. Mitä enemmän muista hakijoista tietää, sen mutkikkaammaksi odottelu ja mahdollisuuksista spekulointi käy. Monet fantasioivat olevansa koko viranhakuprosessin ajan jonkinlaisen raadin edessä: katsottavana, arvioitavana ja vertailtavana.

Niukkuutta on jaossa yliopistolaisille jatkuvasti, moni parkkiintuu apuraharallissa kestämään pettymyksiä. Silti nimenomaan viranhaut kolhaisevat joskus syvältä ja voivat jäädä vuosiksi painamaan mieltä. Uskon että kyse on näistä edellä mainituista erityispiirteistä: objektiivisuuden ”väärä lupaus”, hakemisprosessin julkisuus ja koko työnkuvan laajuudelta arvioiduksi tuleminen sekä tuttavien keskinäinen vertailu. -- Olisikohan helpompaa mennä johonkin yritykseen hakemaan töitä? Voisi yrittää kaikin keinoin tehdä vaikutuksen ja käyttää koko repertuaaria (pelkkien kirjallisten tuotosten ohella). Jos tulisi huti, ei tarvitsisi koskaan tavata hakuraatia uudelleen, eikä tarvitsisi tietää millaisille hakijoille hävisi...