perjantai 18. kesäkuuta 2010

Dialogisuus ohjauksen toimintatapana




Edellisessä postauksessa mietin, mitä vuorovaikutusihanne "dialogisuus" konkreettisesti ottaen tarkoittaisi. Se on sellaista vuorovaikutusta, jossa on hyvä tutkia yhdessä ajatuksia, ajatella ääneen ja yrittää katsoa asioita silmiin - olla realistinen, totuudenmukainen ja luova. Tällöin saadaan tutkittua asiaa, mutta jokainen voi myös tutkia sitä mitä itsessä ja toisissa tapahtuu.

Ehkä tällaisia "suotuisia vuorovaikutusolosuhteita" voisi nimittää jollakin muullakin tavalla. Joskus puhutaan "aidosta kohtaamisesta". Se on mielestäni imelä termi, enkä mielelläni käytä sitä; "aitous" on mielestäni hieman epäilyttävä tapa määritellä asioita. Mutta minusta ON kyllä tärkeätä määritellä tämän vuorovaikutustavan - dialogisuuden -- määreitä. Silloin ei kuvitella, että se olisi jonkinlainen luonteenpiirre, asenne tai mystinen heittäytyminen. Se on konkreettista toimintaa, toimintatapa jota voi harjoitella, olotila jonka voi tietoisesti LUODA. (Olen joskus hämmästynyt siitä, mitä tapahtuu, kuin muistan tämän esimerkiksi kotona lasten kanssa... )

Yhdistän tällaisen vuorovaikutustavan mielessäni ohjauksen eri muotoihin. Mielestäni kaikessa ohjauksessa (opinnäytteen ohjaus, uraohjaus, opintojen ohjaus, työnohjaus, harjoittelun ohjaus) on kyse siitä, että ohjattavalla on jokin prosessi tai tilanne tai aihepiiri - usein oppimisprosessi, työtilanne, valinta- tai muu elämäntilanne - ja ohjaaja on tukena tämän prosessin läpikäymisessä tai tarkastelussa. Tavoitteena on ohjattavan toimijuuden tukeminen. Lähtökohta on että ohjauksen kohteena olevat asiat ovat sellaisia, että ohjattava on niiden subjekti, hän "omistaa" ne: ne kuuluvat hänen elämäänsä, hän on niistä kiinnostunut ja hän on niiden ensisijainen toimeenpanija ja haltija.

Tämä olisi mielestäni yksinkertaisin mahdollinen ohjauksen määritelmä. Usein esitetty määritelmä "aikaa, huomiota ja kunnioitusta" ei mielestäni riitä, se ei auta erottamaan ohjausta muista ammatillisista kohtaamisista. Ohjauksessa tietenkin annetaan aikaa, huomiota ja kunnioitusta, mutta niin annetaan monessa muussakin ammatillisessa kohtaamisessa. Terapeutti ja opettajakin antavat niitä, esimerkiksi.

Olen kyllä itsekin (tässä blogissakin) korostanut sitä, miten yksinkertaisia työnohjauksen usein keinot ovat - voi tulla tunne, että riittää kun on aikaa, huomiota ja kunnioitusta... Mutta ohjauksen ydin syntyy muustakin. Ohjaajan taidosta kertoo, jos syntyy selkeyden ja yksinkertaisuuden kokemus. Että "nyt tässä tehdään jotain perusinhimillistä ja järkeenkäypää"... Sellainen tunne onnistuneista ohjauskohtaamisista voi juuri tulla.

Mutta mitä ohjaaja oikein tekee, mihin hän ammattilaisroolissaan orientoituu? Mitä "prosessi" ja "toimijuus" tuovat tähän?

Prosessi: ohjaaja tarvitsee teoreettista tietoa ja käsitteitä ymmärtääkseen, jäsennelläkseen ja valaistakseen sitä elämänaluetta tai ongelmaryvästä, jonka alueella liikutaan (opiskelu, ura, työ, yrittäminen, ammatinvalinta jne.). Esimerkiksi työnohjauksessa ymmärryksen on tarkoitus kasvaa sekä omasta itsestä että työyhteisöstä, työstä, työkulttuurista, työn maailmasta ja "lainalaisuuksista". Lisäksi ohjaaja tarvitsee näkemyksiä siitä, millaisia ovat inhimilliset oppimis- kehitys- tai muutosprosessit ja millä keinoilla näitä on mahdollista ja realistista tukea ja fasilitoida niissä puittessa, joissa kulloinkin ollaan. Itse miellän työnohjauksen, kuten muutkin ohjausprosessit, nimenomaan oppimisprosessina ja lähestyn niitä oppimisen tulokulmasta.

"Dialogisuus" kuvaa hyvin toimintatapoja, joita ohjauksessa käytetään. Siten luodaan yhteinen tila tutkia, mitä kulloinkin tapahtuu, mitä koetaan tai ajatellaan - ja mitä siitä on opittavissa ja ymmärrettävissä.

Toimijuus: ohjaaja tarvitsee keinoja tukea ohjattavaa niin, että tämän löytää omat voimavaransa, voi arvioida toimintatapojensa toimivuutta ja harjoitella uusia tapoja toimia. Toimijuus voi tarkoittaa myös jonkin tavoitteen suunnassa toimimista, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua, mutta ajatus on että ohjattavan toimintamahdollisuudet laajenevat tai selkiytyvät. Usein "toimijuus" tarkoittaa vaikkapa toiminnan tai osallistumisen mahdollisuuksien konkreettista laajenemista. Kokemuksena tähän voi liittyä tunne rauhoittumisesta, varmuudesta, kykenemisestä, omasta paikasta tai kuulumisesta jonnekin. Prosessi ja tarkastelun kenttä on ohjattavan oma, ohjaaja on siinä mukana ammatillisesti.

Toimijuuden ajatus ja dialogisuus kytkeytyvät toisiinsa siten, että dialoginen keskustelu on se "oppimisympäristö", jossa toimijuus voi kasvaa.

-- Mutta miksi ohjaukselliset toimintatavat ovat niin valtavasti lisääntyneet parin viimeisen vuosikymmenen aikana? Ja mitä tarkoittaa se, että ohjauksen toimintatavoissa on paljon sellaista, joka tuntuu arkiselta ja saavutettavalta, yksinkertaiselta? Tästä lisää seuraavassa postauksessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti