maanantai 21. kesäkuuta 2010

Arviointi, lempipuuhamme

Kirjoitin juuri arvioita kevään viimeisestä koulutusrupeamasta. Asialla oli jo kiire ja kävin läpi monta tuttua suhteellisen ikävää tunnetta, joita arvioimiseen liittyy. Tämä on myös opettajien työnohjauksessa sekä yliopistopedagogisessa koulutuksessa tuttu ja toistuva aihe. Arviointiin latautuu merkillisen paljon ikäviä tuntemuksia. Miksi se on niin vaikeata? Opetuksen suunnittelusta tai opetussuunnitelmatyöstä keskusteltaessa ei koskaan käsitellä niin paljon negatiivisia tuntemuksia...

Arviointiin liittyy vaikeuksia etenkin silloin, kun annetaan kritiikkiä. Huonon arvosanan tai kriittisen lausunnon antaminen on vaikeata.

Arkikeskustelun tutkimus paljastaa ensinnäkin, että arkiset keskustelukäytäntömme rakentuvat siten, että toisen ihmisen tekemisten arvosteleminen yksinkertaisesti ON työlästä ja vaati ylimääräistä työtä. Sillä tavoin arkisessa toiminnassamme säilytämme sosiaalisen todellisuutemme "jaettua hyväntahtoisuutta".

Vaikka opetuksessa aina korostetaan, että arviossa ei arvostella henkilöä vaan suoritusta, ihmiset silti samaistuvat suoritukseensa ja toimintaansa. Siksi kritisoiminen tuntuu sekä arvostelijasta että vastaanottajasta hankalalta. Tämä tunne ei varmaankaan poistu pitkästä opetuskokemuksesta huolimatta, niin syvällä keskustelun mekanismeissa on se, että kritiikki on asia jota ei kuulu tehdä aivan suoraan tai helposti.

Arvioija saattaa mielessään kokea jo valmiiksi vastaanottajan pettymyksen tai olla huolissaan tämän reaktiosta. Hän voi lisäksi pelätä, että vastaanottaja loukkaantuu ja torjuu palautteen. Työnohjauksessa joudutaan hyvin usein käsittelemään tilanteita, joissa opiskelijat suuttuvat saamistaan palautteista ja tulevat lankoja pitkin tai fyysisesti paikalle väittelemään saamastaan arviosta. Nämä tilanteet ovat opettajille tukalia ja ahdistavia. Ajallemme ominainen ilmiö on se, että opiskelijat voivat toimia ikään kuin vihaiset kuluttajat reklamoidessaan. Näitä tilanteita oppii kyllä käsittelemään, mutta kovin helpoksi ne eivät varmaankaan koskaan muutu.

Arvioija voi myös pelätä, ettei hänen arvionsa ole ollut oikeudenmukainen tai perusteltu. Olen itse huomannut, että kirjoitan lausunnoissani ja arvioissani aina sitä pidempiä selostuksia, mitä kriittisempi olen. Valmistaudun jo valmiiksi olettamiani vastaväitteitä vastaan ja huolehdin kovasti siitä, etten kritisoi väärin tai kyseenalaisin perustein.

-- Oppimisen kannalta pitäisi olla huolissaan myös väärin perustein annetuista kehuista, mutta niistä ei, ihme kyllä, tule kantaneeksi yhtä paljon huolta! (Joskus näkee yliopisto-opetuksessa etenkin graduvaiheessa, mitä vahinkoa katteeton hyvä palaute tuottaa: syntyy sitkeä väärä kuva omasta osaamisesta ja paljon huonoja opiskelutottumuksia.)

Kun koulutusrupeama ja vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on ohi, intensiteetti laskee. Joskus tuntuu ylivoimaiselta alkaa lukea tehtäviä, kun on jo mielessään hyvästellyt ryhmän ja ajatukset ovat muualla. Olen totuttautunut ajattelemaan, että nämä erilaiset tehtäväpaperit ovat merkittävää kommunikaatiota opiskelijoiden kanssa. Olen myös yrittänyt yksinkertaisesti vielä kerran KIINNOSTUA heidän ajattelustaan. Tämä usein auttaakin. Tämä fokus on ylipäänsä auttanut minua kaikkein eniten ensin pitämään opettamisesta ja sitten kehittymään siinä: Miten tuo henkilö ajattelee? Mitähän hän nyt tästä asiasta tuumaa? Mitä hänen mielessään ja toiminnassaan on tapahtunut tämän koulutuksen myötä?

Tehtävät tosiaan ovatkin vuorovaikutusta, monessa merkityksessä. Siinä vielä yksi ansa, jonka takia etenkin kesällä alkaa todella uuvuttaa lukea tehtäviä ja arvioida niitä. Niistä nimittäin näkee myös kaiken sen, mitä itse on tehnyt väärin tai missä tekee mieli arvostella omaa toimintaa. Arvostelun epämiellyttävyys liittyy siis myös siihen, että arvosteltavista tehtävistä saa palautetta omasta opettajan toiminnasta.

Tähän tunnelmaan päivän zen-ajatukset:

Opettajan ei tarvitse olla täydellinen.
Arvostelemisen ja arvioinnin ei tarvitse tuntua helpolta.

Ikävät tunteet voidaan ottaa oppimisen lähtökohdaksi - tämä on työnohjauksen case-työskentelyn klassista ainesta.

Toisaalta ikävät tunteet ovat kuin ikävä sää: ei kestä loputtomiin eikä häviä käskemällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti