tiistai 29. kesäkuuta 2010

Ohjausta kaikille!

Kun tein ohjausvuorovaikutusta tarkastelevaa väitöskirjaani vuosina 1995-1999, keskusteltiin vilkkaasti ohjauksen professionaalistumisesta. Pohdittiin, onko se oikea professio vai ei, onko sillä oma teoria ja omat metodit, vai voiko sen tehtäviä hoitaa yhtä hyvin (tai halvemmalla) joku muukin taho kuin nimenomaiset ohjausammattilaiset. Tätä keskustelua käytiin mm. työvoimakoulutuksen ympärillä pohtien, tarvitaanko työelämäsuhdetta ja uraa käsittelevään ohjaavaan koulutukseen jotain erityistä ohjausosaamista.

Nyt tätä keskustelua ei juuri enää kuule - ohjaus on jo vakiintunut ammattien kenttään. Ohjaus mielletään keskeiseksi toimintamuodoksi yhteiskunnassa, ja ainakin juhlapuheissa ohjausta pidetään myös koulutusjärjestelmien laatutekijänä.

Muun muassa opinto-ohjaajan ja työnohjaajan ammattinimikkeen saa nykyisin erityisen koulutuksen kautta. Lisäksi ohjaus työvälineenä tai ammatillisena orientaationa kuuluu monen muunkin ammattilaisen repertuaariin. Esimerkiksi opettajat ja esimiehet tekevät koko ajan ohjaustyötä tai käyttävät ohjauksellisia keinoja.

Jos ohjaus on toimijuuden tukemista ja elämäntilanteen tai erilaisten oppimis- muutos- tai valintaprosessien systemaattista tukemista, ei ole ihme että tämänkaltaiset toimintatavat ja niiden ympärille rakentuvat ammattikäytännöt jatkuvasti valtaavat alaa. Modernin ihmisen elämänkulku sisältää jatkuvasti enemmän valintatilanteita, muutosprosesseja. Yhä useammat asiat yksilön elämässä tulevat valitsemisen, muokkaamisen ja hallinnoimisen kohteeksi. Ympäristömme viestittää meille jatkuvasti: entä jos tämänkin asian voisi muuttaa? Ei tarvitse tyytyä!  Voit valita kuka ja millainen olet!Tämäkin asia on muokattavissa, neuvoteltavissa, hallittavissa!

Muun muassa Jussi Onnismaa on luonnehtinut ohjausta rajapinnoilla liikkumiseksi sekä arjen asiantuntijuudeksi. Tämä tarkoittanee sitä, että ohjauksessa usein tarkastellaan yksilöä sekä hänen suhdettaan johonkin keskeiseen instituutioon (työ, ammatinvalinta, opiskelu) ja yritetään tukea erilaisia muutosprosesseja suhteutettuna koko elämäntilanteeseen ja yksilölliseen tapaan rakentaa elämää.

Suomalaiseen ohjauskeskusteluun on pitkään kuulunut perinne, jossa ohjauksen ydintä muotoillaan asiantuntijavaltaa liudentavin termein, korostaen ohjausammattilaisen työn ”arkisuutta”, tasa-arvoisuutta ja ohjauksen elementtien neuvoteltavuutta.

Ehkäpä tällä tarkoitetaan myös sitä, että ohjauksen hyödyntämät keinot ja kompetenssit eivät ole kaukana sellaisista kompetensseista, joita ihmiset käyttävät tavallisessa arjessaan, kun he ratkovat ongelmiaan, pohtivat yhdessä asioitaan tai toteuttavat elämänmuutoksia.

Ohjausammattilaisia, -yrittäjiä, erilaisia auttajia, tukijoita ja konsultteja tuntuu riittävän niin paljon, että välillä tuntuu että heitä on enemmän kuin potentiaalisia asiakkaita. Asiat, joita ohjauksessa tehdään, tuntuvat yksinkertaisilta ja parhaimmillaan maalaisjärjen mukaisilta, pahimmillaan ne voivat tuntua naiiveilta.

Onko ohjaus jonkinlainen kupla? Psykokulttuurin kriitikkojen mukaan nykyelämä toimii oletuksella, että minää, omaa elämää ja ratkaisuja on jatkuvasti työstettävä ja pidettävä projektina, ja että tämä projekti on uhanalainen ilman lakkaamatonta työtä ja puhetta. Näiden kriittisten äänien mukaan tällainen ”psykotyöstäminen” ja siihen saatu apu ei niinkään vapauta ihmistä kuin sitoo yhä uusiin vaatimuksiin.

Ehkäpä ”minäprojektiin” pätee joka tapauksessa sama enenevän eriytymisen ja monimutkaistumisen ajatus kuin muihinkin inhimillisen toiminnan alueisiin. Mitä enemmän opimme/kehitymme, sitä eriytyneempiä ja spesifimpiä kysymyksiä ja vaatimuksia esitämme sekä itsellemme että muille. Jossain kohtaa raja tulee vastaan, ja alamme esittää toiveita yksinkertaistamisesta ja paluusta "luonnolliseen".

Mielestäni ohjauksen ”arkisuus” ja keinojen yksinkertaisuus on riskejä sisältävä mutta samalla myös myönteinen asia. Ohjaus hyödyntää systemaattisella, suunnitellulla ja ammattimaisella tavalla asioita, joita arkielämässä saatamme toteuttaa satunnaisesti, kiintymyssuhteiden sisällä, värittyneinä. Tai toisinpäin: ohjaus voi rakentaa pienimuotoista yhteisöllisyyttä sinne, missä sitä ei valmiina ole. Tai ohjaus voi auttaa rakentamaan arkisia käytäntöjä toimivammiksi.

Joidenkin määritelmien mukaan ohjaajalla ei tule olla ohjattavan asioihin intressejä – tällä tavoinkin se poikkeaa läheisten tarjoamasta tuesta arkielämässä. Tämä ei kuitenkaan tarkalleen ottaen usein pidä paikkaansa: esimerkiksi koulutusinstituutioiden sisällä tapahtuva ohjaus on selkeästi institutionaalisten intressien ohjaamaan. Työnantajan tilaamassa työhyvinvointia tukevassa ohjauksessakaan ei voida olla täysin intressittömiä.

Ehkäpä ohjauksen ammatillisuuden yksi perusta onkin "intressittömyyden" sijasta jatkuva tietoisuus erilaisista intresseistä ja kyky tutkia niitä. Reflektiokyky suhteessa yksilöön, hänen toimintakenttäänsä ja ohjauksen omaan toimintatapaan ja kytkentöihin.


Kirjallisuutta
 
Onnismaa, J, 2007. Ohjaus- ja neuvontatyö - Aikaa, huomiota ja kunnioitusta. Gaudeamus - Helsinki University Press.
 
Onnismaa, J. Pasanen, H. & Spangar, T.(toim.). 2000. Ohjaus ammattina ja tieteenalana 1. Ohjauksen lähestymistavat ja ohjaustutkimus. PS-Kustannus.

1 kommentti:

  1. http://www.sivistys.net/nakokulmat/tieteen_sana/ohjausyhteiskunta.html

    Tässä Jyri Mannisen pohdintaa ohjauksen ihmeellisyydestä ja ohjausyhteiskunnasta. Keskustelua olisi hyvä jatkaa - milloin ohjaus on esimerkiksi väärä lääke?

    VastaaPoista