sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Valittaminen -- ja viisi tapaa vastata

Saan elokuussa vieraakseni tutkijan, joka tutkii valittamista ja huolenkerrontaa ryhmäterapiatilanteissa. Olen itsekin hiukan videoaineistojen pohjalta tarkastellut opiskelijoiden valittamista akateemisissa ohjaustilanteissa. Olen yrittänyt selvittää, mitä valittamisen ja valitusten käsittelyn kautta oikeastaan tehdään ohjauksen ja pedagogiikan kannalta. Näyttäisi siltä että pedagogisessa kontekstissa valittamisjaksot käsittelevät vastuun kysymyksiä sekä työn hankaluuden sietämistä. Opiskelijan valitus kysyy epäsuorasti, onko tämä tosiaan näin hankalaa, kuuluko minun itse selvitä tällaisestakin ongelmasta? Ohjaajan vastaus, sekin rivien välistä, sanoo: kyllä sinun kuuluu, sellaista se tutkimustyö on!

Keskusteluntutkijat ovat kotimaassa ja maailmalla tutkineet valittamista jo jonkin aikaa. Valittaminen on keskeinen kommunikaatiotapa arkisissa tilanteissa. Valitetaan vaikkapa ystävien kesken toisista ystävistä tai perheenjäsenistä, perheen kesken naapureista tai sukulaisista, työntekijöiden kesken esimiehistä tai asiakkaista... Keskustelussa valittamistilanteessa on mukana valituksen esittäjä, valitettava asia (tässä tapauksessa toisen ihmisen moitteen alainen toiminta) sekä valituksen vastaanottaja. Valittamiseen liittyy odotus, että vastaanottaja asettuu linjaan: on samaa mieltä valitettavan asian moitittavuudesta. Kun näin vastataan, rakentuu hetkellinen kuva siitä, mitä yhdessä pidetään moraalisesti tuomittavana.

Yhteisessä valittamisessa tullaan samalla rakentaneeksi valittajien itsensä moraalia: me emme tee noin, me toimimme oikein. Tämä ”me” voi olla hyvinkin hetkellinen konstellaatio – aivan ohimenevä keskustelu vaikka bussia odotellessa voi rakentaa tällaisen me-vastaan-muut asetelman yhteisesti päivitellessä.

Tutustumistilanteissa ihmiset voivat käyttää tätä keinoa lähestyäkseen toisiaan, asettuakseen samaan piiriin, ikään kuin ehdottaakseen, minkä asioiden suhteen voisimme kokea yhteenkuuluvuutta. Silloin kun ei tunneta toista hyvin, voi tulla vastaan hankalia tilanteita: valittamisen aihe voi ollakin sellainen, jota vastapuoli ei haluakaan tuomita tai josta edustaa vastakkaista näkemystä. Tämä vuoksi on myös vuorovaikutuksellisesti hankalaa, jos joku esittää voimakkaan tuomitsevia mielipiteitä tunnustelematta maaperää. Vastapuolen olisi hiljaisesti myötäiltävä asioita, joista onkin eri mieltä. Toinen vaihtoehto vastata valitukseen olisi vastaan väittäminen tai valitettavan asian moitittavuuden kiistäminen. On oltava avoimesti eri mieltä -- samalla kun ollaan tilanteessa, jonka tehtävä on sosiaalinen lähentyminen ja jonkinlaisen sosiaalisen kanavan auki pitäminen.

Kolmas vaihtoehto on tietenkin vaihtaa tyylikkäästi puheenaihetta. Keskustelunanalyyttisissä tutkimuksissa on jonkin verran esillä esimerkkejä näistä perääntymistaktiikoista. Jotkut ihmiset ovat tässä taiteilemisessa taitavampia kuin toiset. On toki myös ihmisiä, jotka eivät juuri käytä valittamista sosiaalisen lähestymisen keinona.

Neljäskin vastaamisvaihtoehto on olemassa. Sen käyttäminen arkitilanteessa on hieman hankalaa: siitä voi saada besserwisserin maineen. Siinä vastaaja alkaakin jotenkin purkaa ja suhteellistaa asiaa, ei lähdekään mukaan moraaliseen liittoutumiseen vaan alkaa pohdiskella valituksen taustaoletuksia.

Joskus työnohjauksessa tai pedagogisessa koulutuksessa joutuu tekemään nimenomaan näin. Työskentelyssä valitetaan usein työhön liittyvistä asioista, työtovereista, esimiehistä tai ylipäänsä niistä, joilla on enemmän valtaa. Valittaminen ei ole tutkivan työskentelyn kannalta pidemmän päälle hedelmällistä, vaikka se voi ollakin hyvä ponnahduslauta. Valittamisen haastaminen rakentavalla tavalla ei ole helppoa ammattilaisellekaan.

Valittaminen yksinkertaistaa aina käsiteltäviä ongelmia. Mutta miksi moraalista yhteenkuuluvuutta pitää rakentaa juuri negaation kautta – kuvaamalla sitä miten ”väärin” muut toimivat? Jos joutuisimme oikeasti ratkomaan ongelmia, joissa esiintyisi valitustemme aiheita, huomaisimme pian, etteivät asiat olekaan mustavalkoisia. Huomaisimme todennäköisesti, että ihmiset jotka toimivat tai valitsevat eri tavoin kuin me, ovat yleensä hekin ihan järkeviä ja moraalisia ihmisiä, joiden toimintaa kykenemme sittenkin ainakin jotenkin ymmärtämään.

Valittamiselle sosiaalisuuden keinona lienee vielä yksi keskeinen syy. Valittamisessa käsittelemme usein asioita, jotka ovat meille kipeitä tai mutkikkaita. Siksi kaipaamme moraalista tukea juuri valituksen kautta: toivomme toisten tuomiota niille asioille, jotka ovat meitä satuttaneet tai häirinneet. Kaipaamme oikeutusta.

Valittaja ottaa näin ollen myös aina riskin. Kun hän valittaa, hän kertoo jotain itsestään. Turhaksi katsotusta asiasta valittaminen on omiaan rikkomaan moraalista yhteenkuuluvaisuutta. Toisena aiemmin mainitsemani vastaustapa valitukseen toimiikin näin: jos asian moitittavuus kiistetään tai torjutaan, samalla voidaan evätä empatian peruste.

Jos taas vastaaja orientoituu valittajan ikävään kokemukseen ja suhtautuu siihen myötäelävästi, hän käsittelee valitusta huolena sekä ilmauksena valittajan tunnekokemuksesta. Tämä rekisteri onnistuu kyllä usein arkikeskustelijoilta. Tällaisen vastauksen esittäjä tulee varmaankin kuulluksi empaattisena ihmisenä.

Tätä viidettä valitukseen vastaamisen tapaa tarvitaan myös ammattilaisen työvälineisiin. Kokemuksiaan tarkastelevan asiakkaan on vaikea irrota ”valittamisrekisteristä”, jos ei ole ensin saanut riittävästi myötätuntoa. Tätä tukee hiljattain kognitiivisen terapian vuorovaikutuksesta väitelleen Liisa Voutilaisen tutkimus ”Psychotherapeutic talk: Emotion and change in interaction in cognitive-constructivist therapy”. Voutilainen osoittaa, että terapiassakin -- jossa on tavoitteena pelkän valittamisen sijasta eritellä asiakkaan mielen rakenteita ja kokemusta – tie tutkivaan työskentelyyn kulkee myötäelämisen kautta. Ei tulkintaa ilman empatiaa.

Liisa Voutilaisen hieno väitöskirja löytyy täältä:
 https://oa.doria.fi/handle/10024/61108

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti