keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Viranhakuangsti

Olen sekä kokenut että seurannut sivusta useita yliopiston viranhakuja. Virkoja ei tosin enää ole – katoaakohan myös viranhakuihin liittyvä angsti?

Viranhaun piina on erityinen olotila, pitkittyessään se saattaa odottelevan hakijan lähes hulluuden partaalle. Viranhaun keskellä elävä ei pysty ajattelemaan eikä puhumaan mistään muusta, päässä raksuttaa ahdistava odotus. Mutta mitä ihmeellistä yliopistoviroissa ja niiden hakuprosesseissa on? Haetaanhan töitä muuallakin – kilpailemista, arvioitavana oloa ja odottelemista liittyy myös moneen muuhun kokemukseen.

Ehkäpä suurin syy on ristiriita, joka liittyy tutkimusmaailmassa vallitsevaan vertaisarvioinnin ajatukseen. Tutkimustyötä arvioidaan varteenotettavissa journaaleissa peer review –käytännön mukaisesti: anonyymi saman alan tutkijoiden raati seuloo töitä ja valvoo niiden laatua. Tähän menettelyyn sisältyy ikään kuin objektiivisuuden ja neutraalisuuden lupaus. Menettely on syvällä akateemisen toiminnan ytimessä. Asiantuntijan arviot toistensa tutkimuksista ja tutkimusmeriiteistä ovat oikeastaan tieteellisen asiantuntijavallan kulmakivi.

Virantäytötkin rakennetaan tämän kulmakiven varaan, vaikkeivät ne anonyymejä olekaan. Virantäytöissä arvioidaan ensisijaisesti hakijain julkaisuja tietyn kaavan mukaan. Tosin muitakin meriittejä arvioidaan. Erityisesti opetusansioiden mukaan tuomiseksi on nähty paljon vaivaa. Nykyisin hakija joutuu tekemään julkaisuluettelon lisäksi paljon muutakin kirjallista työtä: portfolioita, suunnitelmia, visiopapereita. Parhaimmillaan haastattelujen ohella näistä asiakirjoista voi syntyäkin kattava kuva hakijan osaamisesta. Silti tutkimusansiot painavat edelleen virantäytöissä eniten. Niiden myötä näyttää rakentuvan objektiivisin ja neutraalein arvio hakijasta. Tieteelliset meriitit näyttäytyvät kiistattomimpana osana akateemisen hakijan osaamista. Yliopistoviranhaussa hakumenettely ikään kuin vihjaa tarjoavansa peer review -tilanteen kaltaisen puolueettoman luennan henkilön meriiteistä.

Hakumenettelyt ovat kuitenkin (tietenkin) kaikkea muuta kuin neutraaleja ja puoleettomia. Mikään työnhaku ei voikaan olla objektiivinen – aina haetaan, tavalla tai toisella, sopivaa tyyppiä. Hakumenettelyt ovat valtapelien leimaamia kuten muukin inhimillinen toiminta. Kuten tiedetään, objektiivisuuden lupauksesta huolimatta hakukriteereillä ja pisteytyksillä voidaan pelata haluttu tulos. Tämä voi tuottaa pettyneille hakijoille katkeran kokemuksen. Heidän tuotannostaan kirjoitetaan arvio, joka voi tuntua loukkaavalta ja harhaanjohtavalta, tai ainakin tendentiaaliselta. Vaikkei varsinaisista väärinkäytöksistä olisikaan kyse.

Toinen vaikeus tämän näennäisen objektiivisuuden lisäksi on se, että hakeminen tapahtuu julkisesti. Hakemusasiakirjat ovat nähtävillä, hakija tietää ketä vastaan kilpailee ja joskus myös tuntee piinallisen tarkkaan kilpailijoiden ansiot. Opetusnäytteet voivat nekin olla julkisia tilanteita. Lisäksi toistuva piirre akateemisissa viranhauissa on, että ihmiset kilpailevat usein tuttujaan vastaan ja myös tulevat tuttujensa arvioimiksi. Yhteistyötä pitää yleensä tavalla tai toisella jatkaa samassa yhteisössä niiden ihmisten kanssa, joiden torjumaksi kokee tulleensa.

Pitkittyneet hakemisprosessit ovat raskaita myös siksi, että ne vaativat hakijalta emotionaalisesti varsin mutkikasta orientaatiota. On valmistauduttava sekä parhaaseen että pahimpaan yhtä aikaa. Hyvien hakuasiakirjojen kirjoittaminen vaatii yleensä sitä, että kirjoittaja psyykkaa itsensä innostuneeseen ja optimistiseen mielentilaan, jotta ylipäänsä saa puserrettua itsestään erilaiset visiopaperit ja portfoliot. Tämä paperityö on jo itsessään melkoinen ponnistus. Samalla olisi valmistauduttava henkisesti myös siihen, ettei virkaa saa ja koetettava olla odottamatta liikoja. Mitä enemmän muista hakijoista tietää, sen mutkikkaammaksi odottelu ja mahdollisuuksista spekulointi käy. Monet fantasioivat olevansa koko viranhakuprosessin ajan jonkinlaisen raadin edessä: katsottavana, arvioitavana ja vertailtavana.

Niukkuutta on jaossa yliopistolaisille jatkuvasti, moni parkkiintuu apuraharallissa kestämään pettymyksiä. Silti nimenomaan viranhaut kolhaisevat joskus syvältä ja voivat jäädä vuosiksi painamaan mieltä. Uskon että kyse on näistä edellä mainituista erityispiirteistä: objektiivisuuden ”väärä lupaus”, hakemisprosessin julkisuus ja koko työnkuvan laajuudelta arvioiduksi tuleminen sekä tuttavien keskinäinen vertailu. -- Olisikohan helpompaa mennä johonkin yritykseen hakemaan töitä? Voisi yrittää kaikin keinoin tehdä vaikutuksen ja käyttää koko repertuaaria (pelkkien kirjallisten tuotosten ohella). Jos tulisi huti, ei tarvitsisi koskaan tavata hakuraatia uudelleen, eikä tarvitsisi tietää millaisille hakijoille hävisi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti