sunnuntai 29. elokuuta 2010

mountains

http://zenhabits.net/summit-mountains/

Rauhallista realismia taas zenhabits-sivulla - ei ole mitään syytä kaihtaa vuorenhuipulle tavoittelemista!

Pakkaa kevyesti, etene rauhallisesti ja askel kerrallaan, katso välillä taaksesi jo taitettua matkaa ja ole jo saavutetusta iloinen. Älä yritä yksin ja kuuntele muita.

Erityisesti mieltäni kiinnitti tänään:  "Save some energy for the trip down." Entä jos tosiaan saavutat tavoitteesi - mitä sitten? Elämä jatkuu siitäkin hetkestä - eteenpäin. 

lauantai 28. elokuuta 2010

Ohjauksellinen keskustelu - ongelmasta tutkimuskohteisiin

Mitä työnohjauskeskustelussa tapahtuu?

En ole koskaan vienyt videokameraa tai nauhuria omaan työnohjaukseeni, vaikka ehkä sen vielä jonain päivänä teenkin. Olen sen sijaan päässyt tutkimaan Helsingin yliopiston muutamien opintopsykologien työtä yhdessä heidän kanssaan videoiden pohjalta. Jotain keskustelunanalyysin tapaista on tästä työskentelystä varmaankin syntymässä, mutta myös jotain soveltavampaa: kehkeytyvän ammattikäytännön sanoittamista ja muotoilemista - aktiivista ammatillisen "vuorovaikutusteorian" luomista samalla kun työtä tehdään ja kokeillaan. (Kts linkki "VOV" Vuorovaikutus opintopsykologin vastaanotolla:) http://blogs.helsinki.fi/svehvila/tutkimushankkeet-current-research/

Kun aikanaan Anssi Peräkylän kanssa (2003) kirjoitimme siitä, miten keskustelunanalyysin löydökset keskustelevat ammatillisten vuorovaikutusmallien kanssa (stocks of interactional knowledge, "SIK"), mielessämme oli käytäntöjä, joissa on joko hyvin rutinoituneita, kiteytyneitä tai tietoisia vuorovaikutuskuvioita (kuten lääkärin vastaanotto tai psykoanalyysi) - tai sitten käytäntöjä, jossa koko vuorovaikutuksen taso piti alusta pitäen "löytää" monenlaisen vaihtelun keskeltä.

Ohjaavan koulutuksen ohjaustilanteiden vuorovaikutus oli ollut juuri tällainen käytäntö. Vuorovaikutusta oli kuvattu tekstiessä idealistisesti, mutta varsinaista kuvaa itse vuorovaikutuksen käytännöistä ei juuri ollut. Oma väitöskirjani oli yritys tarkastella - ei vain sitä miten ammatillisia agendoja "puhutaan eläväksi", vaan ylipäänsä kysyä, MITÄ ohjauksen agendat oikein ovat. Vaikutelmani oli että toimijuuden ja autonomian tukemisen ohella oli olemassa muitakin institutionaalisia agendoja, joita keskustelu kantoi.

Ohjaus on 1990-luvun tilanteisiin verrattuna huomattavasti ammatillistunut ja sen vuorovaikutuksestakin tiedetään jo enemmän.  Nyt ollaan kiinnostavassa tilanteessa - ohjausta, koulutusta ja terapiaa voidaan konkreettisesti verrata. Niiden rajat sekoittuvat, siksi niitä täytyykin verrata ja rajaa puida. Sekä ammattilaisten että asiakkaiden täytyisi voida tietää, mitä on terapia, ohjaus, valmennus, konsultointi, neuvonta, koulutus... ja mitä eroa niillä on.

Tässä tilanteessa onkin otollista tutkia uutta, kehkeytyvää ohjauksellista ammattikäytäntöä ja ottaa vuorovaikutusta koskeva tieto mukaan ammatillisten käyttöteorioiden luomiseen ja ammatin käsitteellistämiseen.

Opintopsykologityössä (ks. Vehviläinen 2010) tuntuu vaikuttavan hyvin erinlainen suhde ongelmiin kuin esimerkiksi tutkimassani ohjaavan koulutuksen ohjauksessa tuolloin (Vehviläinen 2001, 2003) tai graduohjauksessa nyttemmin (Vehviläinen 2009). Ohjaavan koulutuksen ohjauskeskusteluissa ongelmia ei ylipäänsä rutiininomaisesti oletettu työskentelyn lähtökohdaksi. Kohtaamisessa työstettiin tiedonhankinta- yms. kokemuksista uravalintoja ja –suunnitelmia. Ongelmat olivat kontingentti osa työskentelyä: jos niitä sattui ilmenemään, ohjaaja pyrki ratkomaan niitä tai aktivoimaan opiskelijan ottamaan niistä vastuuta (ns. ”itseohjautuvuuden agenda”). Tältä tilanne tuolloin näytti.

Sen sijaan graduohjauksessa opiskelijan kokemat ongelmat ovat pedagogiikan yksi rutiininomainen lähtökohta. Ongelmia käsitellään rutiininomaisesti ja runsaasti, ne tuodaan esiin lähinnä kysymyksin t. muun tyyppisin neuvonpyynnöin Ongelmia käsitellään työskentelyn esteinä; ne ratkotaan välittömästi neuvoin.

Kummassakaan edellisessä ohjauskäytännössä ei ongelmia tyypillisesti käsitellä tulkintaa t. muokkausta vaativina. Ne otetaan hyvin paljon sellaisenaan. Ongelmia ei käsitellä ikään kuin "materiaalina" jota pitäisi "lukea" tai tulkita. Niissä ei tällöin näy paljon sellaista yhteenvedoilla suoritettua muokkaavaa työtä, joka on puolestaan tyypillistä monille psykodynaamisille ja kognitiivisille terapioille (Vehviläinen 2003b; Peräkylä 2004; Bercelli ym. 2008)

Sen sijaan tutkimani opintopsykologin vastaanottoaineisto muistuttaa tältä osin psykoterapiassa yleisiä käytäntöjä: ongelmakuvaukset muodostavat tulkinnallisen työstämisen lähtökohdan. Tämä tuntuukin ymmärrettävältä, kyse on kuitenkin psykologien tekemästä työstä. - Ongelmat vaativat kyllä ratkaisua, mutta se edellyttää opiskelijan todellisuuden ja toimintatapojen tutkimista. Vaikka ongelma on syy tulla vastaanotolle, näyttäisi siltä, että opintopsykologityössä orientoidutaan, ei niinkään ongelmien ratkaisuun kuin yleiseen itsehavainnoinnin herättämiseen ja toiminnan harjoittelemiseen. Ongelma toimii vuorovaikutuksen lähtökohtana, mutta usein päädytään muotoilemaan ongelma toisin, ongelmia voi löytyä uusia tai joka kerraksi eri asioita. Alkuperäinen ongelma saattaa ratketa mutta keskeisemmältä vaikuttaakin jonkin oman ajattelutavan tai toimintamallin tutkiminen.

Ongelman ratkaisun sijasta etsitään siis tutkimuskohteita. Opiskelijan kerronta on kuvausta ongelmasta mutta myös lähtökohta hänen elämäntilanteensa, toimintatapojensa, valintojensa, mieltymystensä, opiskelustrategioidensa, ajankäyttönsä, kokemustensa, ajattelumalliensa jne. tutkimukselle.

Kokemukseni pohjalta työnohjauskeskustelu vaikuttaa samantapaiselta. Tosin, tässä varmaankin lähestymistapa vaikuttaa kovasti: ratkaisukeskeinen työskentely ottaisi varmasti eri suhteen Ongelmaan. Oma työskentelytapani on saanut vaikutteita oppimispsykologiasta, aikuiskasvatuksen näkemyksistä, toiminnan teoriasta sekä kognitiivisen ja hyväksymis-omistautumisterapian kysymyksenasetteluista sekä psykodynaamista ja systeemistä ajattelua yhdistävästä "metanoialaisuudesta".

Minusta on kokemuksellisesti jo pitkään tuntunut siltä, että työnohjaus on liikettä järjestyksen ja  kaaoksen välillä. Hetkittäin löydetään fokus ja sen jälkeen se pian jo unohtuu siitä aukeavien uusien kysymysten tieltä, ne sekoittavat kuvan ja tönivät palaset liikkeelle. Ongelmat joista lähdetään liikkelle, voivat pian menettää merkityksensä työskentelyn tavoitteen jäsentäjinä. Ongelmat ovat sen sijaan materiaalia, viestejä -- ne auttavat lähinnä liikkeellelähdössä. Avain työskentelyn onnistumiseen on siinä, osataanko yhdessä vuorovaikutuksessa löytää mielekkäitä "kohteita". Ongelma lakkaa olemasta ratkettuaan, mutta kohteet eivät tyhjene, ne jäävät itsehavainnoinnin, kokeilemisen ja harjoittelemisen resurssiksi.

Mikael Leimanin (2004) terapiakontekstissa esittämän jäsennyksen hengessä voisikin ajatella, että ohjaustilanne on eräänlainen tutkivan työskentelyn lähikehityksen vyöhyke, jossa yhteinen työskentely tekee mahdolliseksi sen, mitä vielä ei yksin voida toteuttaa. Työskentely ei palauta tilannetta "ennalleen","ennen ongelmaa" -tilaan, vaan luodaan kokonaan uudenlainen jäsennys, syntyy laadullinen muutos.


Kirjallisuutta

- Bercelli, F. & Rossano, F. & Viaro M. (2008) Clients' responses to therapists' re-interpretations. In Peräkylä, A, Antaki,C., Vehviläinen S. & Leudar, I. (eds.) Conversation analysis and Psychotherapy. Cambridge University Press.
- Leiman, M. (2004) Vaikuttavuustutkimuksen pulmallisuus psykoterapiassa. Duodecim 120: 2645-53.
- Peräkylä, A. (2004) Making links in psychoanalytic interpretations: a conversation analytic view. Psychotherapy Research 14xxx.
- Peräkylä, A. & Vehviläinen, S. (2003). Conversation analysis and the professional stocks of interactional knowledge. Discourse in Society 14 (6):727-750.
- Vehviläinen, S. (2001). Ohjaus vuorovaikutuksena. Helsinki: Gaudeamus
-Vehviläinen, S. (2003). Avoiding providing solutions: orienting to the ideal of student’s self-directedness in counselling interaction. Discourse Studies 5(3):389-414.
- Vehviläinen, S. (2003b). Preparing and delivering interpretations in psychoanalytic interaction. TEXT 23 (4): 573-606.
- Vehviläinen, S. (2009) Student-initiated advice in academic supervision. Research on language and social interaction. 42(2): 143-190
- Vehviläinen, S. (2010) Työskentelyongelmasta tutkimuskohteisiin - opintopsykologin vastaanoton vuorovaikutuksen tarkastelua. Konferenssiesitelmä, PSYKOLOGIA 2010, Jyväskylä 18.-20.8.2010 Symposium 6.2. Opintopsykologia

maanantai 23. elokuuta 2010

Tykkään!

Lisäsin blogiini "tykkäämisnapin". Hieman varauksella; tykkääminen on kuitenkin sanana kärsinyt melkoisen inflaation facebookin sun muiden sosiaalisten medioiden myötä. Silti toivon, että sen avulla lukijat helpommin näyttäisivät reaktioitaan blogissa. Olen saanut paljon mieltälämmittävää palautetta muita reittejä, mistä kiitokset. Tykkäämisen näyttäminen itse blogisivulla jättäisi myös lukijoista enemmän jälkiä.

Keskusteluanalyysin termein "tykkään"-painallus facebookissa olisi eräänlainen toisen position vuoro eli "jälkijäsen"; tyypittynyt vastaus toiminnolle, jota se seuraa. Etujäsen voi tässä tapauksessa olla aika monenlainen. "Tykkään" voi puolestaan olla arvostamista, myötäelämistä, diggailemista, huvittumista, mukaan liittymistä - mitä milloinkin. Kätevä moneen käyttöön, samalla usein varsin hankala. Monesti joutuukin selittämään, mihin tykkääminen kohdistuu, ja mistä taas ei tykkää. En tykkää vastoinkäymisistäsi, mutta tykkään siitä että yrität niistä urheasti selvitä jne.

Joissain sosiaalisen median kritiikeissä muistelen törmänneeni ajatukseen, että "tykkäily" latistaa keskustelua. Kun tykkäilee sinne tänne pitkin päivää, ei argumentoi kovin perusteellisesti tai käsittele sitoumuksiaan kovin suurella painavuudella. (Miksi aina pitäisikään?)

Tykkäämisessä on kuitenkin toinenkin puoli. "Tykkään" on joka tapauksessa vuorovaikutusta; sosiaalista toimintaa. En erottelisi aitoa ja epäaitoa tässä yhteydessä. Se on jonkinlainen myönteinen vuoro. Sellainen "no olipa toikin kiva juttu" -tyyppinen, kuin hymähdys. Tai joskus todella leveä hymy.

Lenkkeilin tässä eräänä iltana Pyynikillä - nuoripari talutti pörheäkarvaista kissaa. Tai "talutti": kissa kyyristeli pelokkaana pusikossa kun sauvoin ohi. Kun lähestyin heitä, vaihdoimme ensin muutamia katseita, ohittaessani vaihdoimme selkeät hymyt. Katseet olivat sellaiset, joista tiesin että "kohta vaihdamme hymyjä keskenämme". Hymyjen tullen tiesin, että "nyt me pienen hetken kommunikoimme tästä liikuttavasta kissasta ja koomisesta kissantalutustilanteesta ja siitä kontrastista, jonka piiloutunut kissa ja meluisa sauvakävelijä luovat".

Ajattelin, että ihminen osaa tämmöistä: koordinoida katseita ja hymyjä tällä tavalla.  Ajattelin että TYKKÄÄN.

Jos "tykkää" monta kertaa päivässä, se joskus tuntuu samalta kuin tuollainen ohimenevä hymy. Facebookista tulee mukava olo ehkä siksi, että se sisältää päivän mittaan monia pieniä arvostuksen ja liittymisen ilmauksia.Vaikka ne ovat pieniä, ne silti jotenkin vaikuttavat. Samaan tapaan kuin ohikulkijan hymy tai työkaverin iloinen tai myötäelävä sana.

Peruskauraa irrottautumisesta ja toipumisesta

Kuuntelin hiljattain Psykologia 2010 -konferenssissa Konstanzin yliopiston professori Sabine Sonnentagin yhteenvetoa tutkimustuloksista, joita hän tutkimusryhmineen on vuosien varrella koonnut työstressistä palautumisesta ja psykologisesta irrottautumisesta. Hän esitteli erityisesti tuloksia, joita liitetään päivittäiseen palautumiseen työajan jälkeen. Hän tarkasteli asiaa nimenomaan siltä kannalta, miten stressi ja irrottautuminen vaikuttavat yksilön voimien tasapainoon. Ei mietitty vaikutuksia työsuoritukseen - vain sitä, miten homeostaattinen psykofyysinen järjestelmä nimeltä ihminen palautuu toimintakuntoon rasituttuaan työstä.

Psykologisen irrottautumisen käsitteellä tarkoitetaan tunnetta siitä, että on irti työstä: sitä että ei TEE työtä eikä AJATTELE työtä. Mentaalinen tauko, täysi irtoaminen työhön liittyvistä asioista. Siis kerran vielä: ei tee työtä eikä ajattele työtä. - Kuinka moni meistä pystyy tähän päivittäin, tai ylipäänsä erottamaan nämä kaksi?

Kokemus oli merkillinen. Asia tuntui päivänselvältä peruskauralta. Silti minusta samalla tuntui, että nyt esitetään itse asiassa mullistavia väittämiä.

Perusajatus oli oikeastaan paradoksi: mitä vaativampi ja stressaavampi työ, sen vaikeampaa on psykologinen irrottautuminen. Psykologista irrottautumista vaikeuttavat, tai stressiä lisäävät, erityisesti määrällisesti vaativat tavoitteet ja ylityön tekeminen. Lisäksi mitä sitoutuneempi ihminen työhönsä on -- mitä henkilökohtaisemmin se läpäisee identiteetin -- sitä vaikeampi siitä on irrota. Samalla sitä tärkeämpää irrottautuminen nimenomaan olisi, jotta voimat todella uusiutuisivat.

Lisää peruskauraa: Hyvä psykologinen irrottautuminen näyttää olevan keino, joka suojaa pitkällä tähtäimellä emotionaaliselta uupumiselta ja erityisesti työhön liittyvältä ahdistukselta. Työstressi sinänsähän voi olla myös positiivisten tunteiden lataamaa eikä itsessään vielä tarkoita huonoja seuraamuksia. Kyse on juuri siitä, ylittääkö stressi rajan, joka alkaa häiritä toipumista ja irrottautumista. Pitkällä tähtäimellä huono kierre syntyy erityisesti ahdistavista ja negatiivisista työhön liittyvistä tunteista, joita jäädään potemaan kotonakin -- tai mikä vielä pahempaa -- yöllä, unen kustannuksella.

Luennoitsija lopetti esittämällä muutamia avoimia kysymyksiä  Onko olemassa liiallista irrottautumista - ja kuinka se vaikuttaa työstä suoriutumiseen? Kuinka ihminen ylipäänsä "kytkee takaisin" irrottauduttuaan työstä? Ja: voiko ihminen säilyä terveenä, jos ei pysty psykologiseen irrottautumiseen? Luento päättyi kauniiseen kuvaan vuoristomaisemasta - siinä oli professorin oma irrottautumismielentila ja -ympäristö.

Jäin miettimään: tämähän selittää miksi vuosien matkalaukku- ja etätyö ei ole toiminut. Se ei yksinkertaisesti mahdollista päivittäistä psykologista irrottautumista, vaikka viikottaisen ehkä mahdollistaakin. Toipumista ei voi ikään kuin varastoida, se pitäisi tapahtua päivittäin. Muuten kone leikkaa kiinni.

Lisäksi tajusin, että vaikka olen tietenkin osannut kokea väsymystä, levätä, tankata ja nukkua, lenkkeillä ja puhua suu vaahdossa erilaisista väsymisen tai uupumisen lajikkeista, olen silti kohdellut kehoani ja sen jaksamista kuin metaforisena asiana. Sitä ei IKÄÄN KUIN jaksa. Ihminen IKÄÄN KUIN tarvitsee lepoa ja taukoa. Enkö ollut sitten kuitenkaan ihan loppuun asti tajunnut, mitä lepäämisellä tarkoitetaan? Voimien palauttamista rasituksen jälkeen. Ihan konkreettisesti, juuri tälle nimenomaiselle keholle.

Ihminen on siitä erikoinen olento, että pystyy ohittamaan kehonsa vaatimukset varsin pitkälle.

- Konferenssissa puhuttiin työstä irrottautumisesta, palautumisesta ja selviytymisestä hyvin monessa työryhmässä ja paneelissa. Nämä ovat työhön liittyviä kysymyksiä, jotka ratkotaan enimmäkseen kotona ja yksityiselämässä - olkoonkin että monet tahot työpaikalla ovat niistä kiitettävän kiinnostuneita. Työterveydenhuollon ja henkilöstön kehittämisen ammattilaiset muiden muassa. Silti niiden päivittäinen arkinen hoitaminen on nimenomaan jokaisen oma asia.

Oivalsin, että työnohjauksen eräs rooli yhteiskunnassa tätä nykyä voikin olla näiden irrottautumis- ja palautumiskeinojen tunnistaminen ja rakentaminen. Kaikki työnohjauksen ongelmat eivät siis ole työn kysymysten ratkomista; työpaikan ihmissuhteiden selvittelyä, työtehtävien analysoimista tai kompetenssien pohdintaa. Kyse voikin olla siitä, miten työn ulkopuolella tapahtuu toipumista - tai jää tapahtumatta.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

No goal?



Kesälomalla haahuilin ympäriinsä suunnitelmitta, sään ja olotilan mukaan, ja päädyin viettämään hyvin täyden, onnellisen ja tyynen kesäkuukauden.

Kyse on läsnäolosta. Kielellisen ja käsitteellisen ohella keho alkoi tuntea olevansa enemmän olemassa; vietin paljon aikaa aistimalla lämpötiloja tai tuulenvirettä iholla, uimalla, saunomalla, kävelemällä vaihtuvissa maastoissa, vahtimalla lintujen liikkumista järvellä ja kuuntelemalla niiden huutoja.

Zen habits -blogissa kirjoitettiin taannoin siitä, että jatkuva tavoitesuuntautuneisuutemme on harhaa - emme tarvitse tavoitteita, jatkuvaa pätkittäistä saavuttamista, elääksemme tyydyttävästi. Riittää kun teemme sitä mitä "todella haluamme".

http://zenhabits.net/no-goal/

Tavallaan tuo lomakokemus todisti samaa. Mutta eikö tämä ole elitististä ja elämälle vierasta - kenellä muka on sellainen ylellisyys, että voisi koko ajan tehdä vain sitä mitä "intohimoisesti haluaa tehdä"? Ei kai mikään työpaikka tai huusholli pyörisi näillä opeilla? Jos aloitan omaa liiketoimintaani rakentelematta tavoitteita ja keskittymällä vain "haluamisiini", tulisiko mistään yhtään mitään?

Ja eikö tämä tavoitteettomuuden idea ole ristiriidassa sen kanssa, miten itsekin kouluttaessani opastan ottamaan haltuun vaikkapa yhteisiä työprosesseja nimenomaan tiedostamalla ja rakentamalla yhteisiä tavoitteita?

Siinäpä se onkin. Yhteistoiminta - työ ja sosiaalisuus ylipäänsä - vaatii toki yhteistyön ja yhteisen ymmärtämisen välineiksi yhteisiä päämääriä. Mutta onko elämä työprojekti? Miksei taideteos? Miksei joka suuntiin laajeneva nykyhetki?

Ehkäpä yritämme johtaa itseämme kuin pientä organisaatiota, ja ehkäpä se ei pidemmän päälle toimi. Etenkin asiantuntijatyön tekijöille työ ja ns. oma elämä ovat yhtä - työnjohdollinen tavoitteellisuus tunkee kaikkialle elämänpiiriin. Siksi tarjotaan nyt jo ohjeita siitäkin, miten "johdetaan" itsensä lomalle ja rauhoittumaan.

Koti ja perhe ovat instituutioita ja ne tarvitsevat tietyn määrän tavoitteellisuutta pyöriäkseen. Mutta yksilön elämäntodellisuus on myös tajunnan ja kehon kokemuksellinen kenttä, joka elää ihan itsestäänkin ilman oman itsen managerointia. Jos avainmetafora oman itsen kanssa olemisessa ei olisikaan "itsen johtaminen" vaan "itsen tapahtuminen", tai pikemminkin "tapahtumisessa osallisena oleminen" mitä siitä seuraisi?

Tärkeimmät asiat elämässä - eli arvot joiden mukaan halutaan elää -  ovat selkeitä ja kattavia ja läsnä elämässä ilman tavoitelistojakin, jos osaa kuunnella. - Ymmärrän tuon blogin ohjeen niin, että arvojen mukainen elämä kytkeytyy johonkin muuhun kuin suoritteisiin. Se on läsnäoloa merkityksellisessä tapahtumien virrassa. Ei passiivista, ei välttämättä helppoa, ei aina onnellisen tai miellyttävän tuntuista, ei aina edes palkitsevaa. Mutta merkityksellistä.