sunnuntai 8. elokuuta 2010

No goal?



Kesälomalla haahuilin ympäriinsä suunnitelmitta, sään ja olotilan mukaan, ja päädyin viettämään hyvin täyden, onnellisen ja tyynen kesäkuukauden.

Kyse on läsnäolosta. Kielellisen ja käsitteellisen ohella keho alkoi tuntea olevansa enemmän olemassa; vietin paljon aikaa aistimalla lämpötiloja tai tuulenvirettä iholla, uimalla, saunomalla, kävelemällä vaihtuvissa maastoissa, vahtimalla lintujen liikkumista järvellä ja kuuntelemalla niiden huutoja.

Zen habits -blogissa kirjoitettiin taannoin siitä, että jatkuva tavoitesuuntautuneisuutemme on harhaa - emme tarvitse tavoitteita, jatkuvaa pätkittäistä saavuttamista, elääksemme tyydyttävästi. Riittää kun teemme sitä mitä "todella haluamme".

http://zenhabits.net/no-goal/

Tavallaan tuo lomakokemus todisti samaa. Mutta eikö tämä ole elitististä ja elämälle vierasta - kenellä muka on sellainen ylellisyys, että voisi koko ajan tehdä vain sitä mitä "intohimoisesti haluaa tehdä"? Ei kai mikään työpaikka tai huusholli pyörisi näillä opeilla? Jos aloitan omaa liiketoimintaani rakentelematta tavoitteita ja keskittymällä vain "haluamisiini", tulisiko mistään yhtään mitään?

Ja eikö tämä tavoitteettomuuden idea ole ristiriidassa sen kanssa, miten itsekin kouluttaessani opastan ottamaan haltuun vaikkapa yhteisiä työprosesseja nimenomaan tiedostamalla ja rakentamalla yhteisiä tavoitteita?

Siinäpä se onkin. Yhteistoiminta - työ ja sosiaalisuus ylipäänsä - vaatii toki yhteistyön ja yhteisen ymmärtämisen välineiksi yhteisiä päämääriä. Mutta onko elämä työprojekti? Miksei taideteos? Miksei joka suuntiin laajeneva nykyhetki?

Ehkäpä yritämme johtaa itseämme kuin pientä organisaatiota, ja ehkäpä se ei pidemmän päälle toimi. Etenkin asiantuntijatyön tekijöille työ ja ns. oma elämä ovat yhtä - työnjohdollinen tavoitteellisuus tunkee kaikkialle elämänpiiriin. Siksi tarjotaan nyt jo ohjeita siitäkin, miten "johdetaan" itsensä lomalle ja rauhoittumaan.

Koti ja perhe ovat instituutioita ja ne tarvitsevat tietyn määrän tavoitteellisuutta pyöriäkseen. Mutta yksilön elämäntodellisuus on myös tajunnan ja kehon kokemuksellinen kenttä, joka elää ihan itsestäänkin ilman oman itsen managerointia. Jos avainmetafora oman itsen kanssa olemisessa ei olisikaan "itsen johtaminen" vaan "itsen tapahtuminen", tai pikemminkin "tapahtumisessa osallisena oleminen" mitä siitä seuraisi?

Tärkeimmät asiat elämässä - eli arvot joiden mukaan halutaan elää -  ovat selkeitä ja kattavia ja läsnä elämässä ilman tavoitelistojakin, jos osaa kuunnella. - Ymmärrän tuon blogin ohjeen niin, että arvojen mukainen elämä kytkeytyy johonkin muuhun kuin suoritteisiin. Se on läsnäoloa merkityksellisessä tapahtumien virrassa. Ei passiivista, ei välttämättä helppoa, ei aina onnellisen tai miellyttävän tuntuista, ei aina edes palkitsevaa. Mutta merkityksellistä.

4 kommenttia:

  1. Kiva näkökulma! Jäin vain miettimään, onko silloinkin vain tavoitteen määrittelyn erilaisesta sovelluksesta. Tavoite: ei suoriteta - naatitaan!

    VastaaPoista
  2. niin - taitaa siinä zen-ajattelussa olla kuitenkin joku perustavasti erilainen suunta, tai suhde, koko tavoitteen ajatukseen. En tiedä itsekään tavoitanko sitä ihan oikein. Tai ehkä joskus... Zeniläistä ajattelua soveltavassa hyväksymis-omistautumisterapiassa erotetaan tavoitteet ja arvot: tavoitteen voi saavuttaa ja sitten tarvitaan uusia tavoitteita - mutta arvot ovat läsnä aina eivätkä siten koskaan ehdy...

    VastaaPoista
  3. Yritin hakea ajatusta siitä, että tärkeinä pitämiensä arvojenkin mukaan eläminen tuntuu tavoitteelliselta. Kun ei aina pysty.

    Entäpäs sellainen vaihtoehto, että tunnistasi kaukaisen päämäärän eli mitä on tekemässä ja sitten määrittelisi tavoitteet vain yhdelle päivälle. Unohtaisi tekemättömät työt, aikataulut ja vuosi-,puolivuosi- tai kuukausitavoitteet. Miettisi vain, millainen pitäisi tästä päivästä tehdä, jotta eläisin täyttä elämää.

    VastaaPoista