maanantai 23. elokuuta 2010

Peruskauraa irrottautumisesta ja toipumisesta

Kuuntelin hiljattain Psykologia 2010 -konferenssissa Konstanzin yliopiston professori Sabine Sonnentagin yhteenvetoa tutkimustuloksista, joita hän tutkimusryhmineen on vuosien varrella koonnut työstressistä palautumisesta ja psykologisesta irrottautumisesta. Hän esitteli erityisesti tuloksia, joita liitetään päivittäiseen palautumiseen työajan jälkeen. Hän tarkasteli asiaa nimenomaan siltä kannalta, miten stressi ja irrottautuminen vaikuttavat yksilön voimien tasapainoon. Ei mietitty vaikutuksia työsuoritukseen - vain sitä, miten homeostaattinen psykofyysinen järjestelmä nimeltä ihminen palautuu toimintakuntoon rasituttuaan työstä.

Psykologisen irrottautumisen käsitteellä tarkoitetaan tunnetta siitä, että on irti työstä: sitä että ei TEE työtä eikä AJATTELE työtä. Mentaalinen tauko, täysi irtoaminen työhön liittyvistä asioista. Siis kerran vielä: ei tee työtä eikä ajattele työtä. - Kuinka moni meistä pystyy tähän päivittäin, tai ylipäänsä erottamaan nämä kaksi?

Kokemus oli merkillinen. Asia tuntui päivänselvältä peruskauralta. Silti minusta samalla tuntui, että nyt esitetään itse asiassa mullistavia väittämiä.

Perusajatus oli oikeastaan paradoksi: mitä vaativampi ja stressaavampi työ, sen vaikeampaa on psykologinen irrottautuminen. Psykologista irrottautumista vaikeuttavat, tai stressiä lisäävät, erityisesti määrällisesti vaativat tavoitteet ja ylityön tekeminen. Lisäksi mitä sitoutuneempi ihminen työhönsä on -- mitä henkilökohtaisemmin se läpäisee identiteetin -- sitä vaikeampi siitä on irrota. Samalla sitä tärkeämpää irrottautuminen nimenomaan olisi, jotta voimat todella uusiutuisivat.

Lisää peruskauraa: Hyvä psykologinen irrottautuminen näyttää olevan keino, joka suojaa pitkällä tähtäimellä emotionaaliselta uupumiselta ja erityisesti työhön liittyvältä ahdistukselta. Työstressi sinänsähän voi olla myös positiivisten tunteiden lataamaa eikä itsessään vielä tarkoita huonoja seuraamuksia. Kyse on juuri siitä, ylittääkö stressi rajan, joka alkaa häiritä toipumista ja irrottautumista. Pitkällä tähtäimellä huono kierre syntyy erityisesti ahdistavista ja negatiivisista työhön liittyvistä tunteista, joita jäädään potemaan kotonakin -- tai mikä vielä pahempaa -- yöllä, unen kustannuksella.

Luennoitsija lopetti esittämällä muutamia avoimia kysymyksiä  Onko olemassa liiallista irrottautumista - ja kuinka se vaikuttaa työstä suoriutumiseen? Kuinka ihminen ylipäänsä "kytkee takaisin" irrottauduttuaan työstä? Ja: voiko ihminen säilyä terveenä, jos ei pysty psykologiseen irrottautumiseen? Luento päättyi kauniiseen kuvaan vuoristomaisemasta - siinä oli professorin oma irrottautumismielentila ja -ympäristö.

Jäin miettimään: tämähän selittää miksi vuosien matkalaukku- ja etätyö ei ole toiminut. Se ei yksinkertaisesti mahdollista päivittäistä psykologista irrottautumista, vaikka viikottaisen ehkä mahdollistaakin. Toipumista ei voi ikään kuin varastoida, se pitäisi tapahtua päivittäin. Muuten kone leikkaa kiinni.

Lisäksi tajusin, että vaikka olen tietenkin osannut kokea väsymystä, levätä, tankata ja nukkua, lenkkeillä ja puhua suu vaahdossa erilaisista väsymisen tai uupumisen lajikkeista, olen silti kohdellut kehoani ja sen jaksamista kuin metaforisena asiana. Sitä ei IKÄÄN KUIN jaksa. Ihminen IKÄÄN KUIN tarvitsee lepoa ja taukoa. Enkö ollut sitten kuitenkaan ihan loppuun asti tajunnut, mitä lepäämisellä tarkoitetaan? Voimien palauttamista rasituksen jälkeen. Ihan konkreettisesti, juuri tälle nimenomaiselle keholle.

Ihminen on siitä erikoinen olento, että pystyy ohittamaan kehonsa vaatimukset varsin pitkälle.

- Konferenssissa puhuttiin työstä irrottautumisesta, palautumisesta ja selviytymisestä hyvin monessa työryhmässä ja paneelissa. Nämä ovat työhön liittyviä kysymyksiä, jotka ratkotaan enimmäkseen kotona ja yksityiselämässä - olkoonkin että monet tahot työpaikalla ovat niistä kiitettävän kiinnostuneita. Työterveydenhuollon ja henkilöstön kehittämisen ammattilaiset muiden muassa. Silti niiden päivittäinen arkinen hoitaminen on nimenomaan jokaisen oma asia.

Oivalsin, että työnohjauksen eräs rooli yhteiskunnassa tätä nykyä voikin olla näiden irrottautumis- ja palautumiskeinojen tunnistaminen ja rakentaminen. Kaikki työnohjauksen ongelmat eivät siis ole työn kysymysten ratkomista; työpaikan ihmissuhteiden selvittelyä, työtehtävien analysoimista tai kompetenssien pohdintaa. Kyse voikin olla siitä, miten työn ulkopuolella tapahtuu toipumista - tai jää tapahtumatta.

2 kommenttia:

  1. Pelkään, että ainakin minun pitäisi opiskella tätä päivittäistä irrottautumista, koska lomillakin on vienyt jopa viikon, ennen kuín on todella päässyt irti työn ajattelemisesta.

    VastaaPoista
  2. tuttua. Erässä työnohjausryhmässä tästä puhuttaessa syntyi oivallus: Toipumista ei todellakaan voi varastoida, sen tulisi tapahtua riittävän säännöllisesti. Siksi myös loman jälkeen voi tulla järkytyksenä se, miten nopeasti tulee imaistuksi siihen kuoppaan, johon ei levättyään enää koskaan uskonut joutuvansa. Pitkäkään loma ei auta kauaa, jos palataan pian takaisin rytmiin, josta puuttuu voimien päivittäinen palauttaminen.

    VastaaPoista