torstai 28. lokakuuta 2010

Mikä ohjauksessa vaivaa ohjaajaa?

Kun yliopisto-opettajat kuvaavat asioita, joita he pitävät ongelmallisina ohjauksessa, he mainitsevat eniten seuraavantyyppisiä:

- Mistä tiedän milloin on aika puuttua työhön, milloin antaa opiskelijan ratkoa ongelmia itse? Mihin vedän rajan puuttumisen ja puuttumatta jättämisen välillä?
- Miten toimia, kun jokainen opiskelija tuntuu vaativan erilaista toimintatapaa: yhdelle sopii aktiivisempi "töniminen", toiselle se että annetaan rauhassa tehdä omin päin?

Siis kaksi keskeistä ja toistuvaa kysymystä: 1) ohjaus on tasapainoilua ohjattavan autonomian ja ohjaajan puuttumisen välillä, ja 2) opiskelijat ovat taidoiltaan ja autonomialtaan erilaisia ja tuntuvat siten hyötyvän eri tyyppisestä ohjaajan toiminnasta tai interventioista. Mikä näistä asioista tekee ongelmallisia?

Ehkä ne tuntuvat ongelmalta siksi, että opettajan on vaikea hahmottaa ohjauksensa rutiineja samaan tapaan kuin muun tyyppisessä opetuksessa. Tai ehkä siksi, että opettajan on vaikea ennakolta tietää mikä tapa kulloinkin tuottaisi hyvän tuloksen. Hankalaa voi olla sekin, että kahdenvälisessä tilanteessa jokainen ohjaajan teko tuntuu korostuvan - kuin pitäisi koko ajan tehdä "oikeita" siirtoja. Vastuu tuntuu painavalta, haluaisi että opiskelija onnistuu eikä hukata aikaa tai energiaa.

Entä jos katsottaisiin asiaa toisin päin.

Ohjaus (kahdenvälinen ohjauskeskustelu ja ohjaussuhteeseen perustuva työskentelysitoumus) on yksi ohjauksen työkalu (vain yksi monista). Sen erityisetu on kuitenkin siinä, että kahden ihmisen on verrattain helppo kasvokkaisessa keskustelussa ottaa puheeksi keskenään erilaisia asioita ja neuvotella prosessin kulusta keskenään. Juuri siksi se sopii hyvin tukemaan sellaista kompleksista ja pitkäkestoista prosessia, jossa jokainen opiskelija työskentelee oman työnsä parissa ja myös löytääkseen oman tapansa tehdä tutkimus/kirjoitus/ajattelu/luovaa työtä.

Opiskelijoiden erilaisuus on fakta: mutta juuri ohjauksessa sen ongelmat ovat vähäisimmät. Verrattuna vaikkapa kahdensadan hengen massaluentoon ohjauksessa on huomattavasti helpompi sovittaa toimintaa opiskelijakohtaisesti. Ehkäpä yksi puoli asiaa onkin se, että kasvokkainen ohjausvuorovaikutus vaatii opettajalta eri asioita kuin muunlainen opetus. Se siis tuntuu joka tapauksessa usein rankalta. Intensiivinen kasvokkainen vuorovaikutus vie voimia. Mutta etenkin silloin, jos sen luonteenomaisimpia puolia pitää eliminoitavina ongelmina.

Toinen seikka - ohjauksen tasapainoilu direktiivisyyden ja autonomian välillä kuuluu kaikkiin ohjauskäytäntöihin institutionaalisesta kontekstista riippumatta.

Ohjauksen kaikille työmuodoille on luonteenomaista se, että tavoitellaan ohjattavan toimijuutta. Jotkut puhuvat mieluummin autonomisuudesta, jotkut itseohjautuvuudesta tai vaikkapa itsenäisyydestä tai oma-aloitteisuudesta. Tarkoitetaan joka tapauksessa sitä päämäärää, että ohjattavan osallisuus ja vastuu käsillä olevassa prosessissa (ja toimintaympäristössä) kasvaa, vahvistuu ja on ensisijainen.

Silloinhan on oikeastaan itsestään selvää, että tarvitaan sekä "itsenäisyyden harjoittelua" (eli on pakko kokeilla itse, harjoitella, erehtyä, toimia, hakea omaa tapaa, hahmottaa itse ajatuksiaan ja tekemisiään) että apua ja tukea (koska jos oltaisiin jo "valmiita" ja täysin itsenäisiä, ei kai ohjaus olisikaan niin tärkeätä). Kokonaan toinen juttu on lisäksi se, että kokeneetkin asiantuntijat hyötyvät ohjauksesta mm. palautteen ja "aivojen lainaamisen"   muodossa. Ohjaus on myös siis kollaboraation harjoittelua, yhdessä ajattelemisen opettelua, palautteen hyödyntämisen harjoittelua.

Opettajan näkökulmasta tasapainoilu kahden toimintatavan välillä lakkaa olemasta ongelma, jos ohjaus mielletään opettajan interventio-toiminnan sijasta kahden toimijan väliseksi neuvotteluksi. Jotkut käyttävät myös termiä dialogi. Tarkoitus on, että myös opiskelija on mukana arvioimassa työskentelyn onnistumista ja kantamassa siitä vastuuta. Opiskelija oppii toimijuutta paitsi työskentelemällä tuotoksensa eteen niin itsenäisesti kuin voi, myös kantamalla vastuunsa ohjaustyöskentelystä.

Miksi siis ohjaajan pitäisi yksin arvailla mikä kulloinkin tepsisi? Miksi työskentely, sen tavat ja toimivuus eivät voisi olla puheena ohjauksessa? Ohjaus ei ole perimmältään sitä, että opettaja mielessään määrittää parhaan intervention ja "syöttää" sen opiskelijan prosessiin kuin ruiskeen. Ohjaus on osapuolten välistä dialogia.

Ohjauksen osapuolet eivät tietenkään ole tiedoiltaan, osaamiseltaan, asemaltaan tai valtasuhteiltaan tasa-arvoiset, eikä ohjaus sitä edellytäkään. Sen sijaan työskentelyosapuolina heidän tulee neuvotella ratkaisuista, koska molemmat sitoutuvat työskentelyyn tietyksi ajaksi ja molemmilla on siihen intressejä.

Työskentely ei aina onnistu heti - juuri siksi että kyse on kahdesta uniikista henkilöstä, jotka rakentavat yhteisen "työ- ja keskustelutilan". Jonkin verran kokeilemista ja erehtymistä mahtuu siis mukaan. Sellaisiahan aina ovat pitkäkestoiset, monimutkaiset oppimis- tai työprosessit.

Ohjaussuhteessa tärkeätä ei ole se, että ohjaaja onnistuisi joka kerta puuttumaan työskentelyyn "oikein" - tärkeämpää on että osapuolet löytävät tavan jolla juuri he kaksi voivat työskennellä yhdessä avoimin kortein ja olla riittävässä yhteisymmärryksessä tavoitteista ja keinoista.

perjantai 15. lokakuuta 2010

VESIKYSYMYKSIÄ

Tänään on Blog Action Day, jonka teemana on vesi. Tempauksessa bloggaajat bloggaavat samasta aiheesta, pyrkien rakentamaan osaltaan globaalia muutosvoimaa.

Puhdas vesi on ihmisoikeus. Täältä kahden ison veden välistä asiaa katsoen, erilaisia vesifaktoja lukiessa ja veden ja hyvinvoinnin suhdetta miettiessä, kysyin itseltäni muutamia vesikysymyksiä.

* Miksi ihmeessä ostan (joskus addiktiivisesti) pullotettua kuplavettä, kun suomalainen vesijohtovesi on puhdasta ja juotavaa ja sitä saa kaikkialta?
* Miten saisin perheenjäseneni käymään suihkussa nopeammin? Selviän itse siitä puuhasta parissa minuutissa. Samaa ei voi sanoa perheen teineistä.
* Jos tiskiin ja kymmeniin päivittäisiin pöydänpyyhkimisiin kuluva vesi haettaisiin kaivosta tai järvestä, kuten mökillä, kuinka paljon vähemmän sitä kuluisi verrattuna siihen, että hanaa tulee käyttäneeksi ihan joka välissä?
 * Olen muinoin asunut jonkin aikaa Kaliforniassa, jossa ei olisi ainakaan tuolloin tullut mieleenkään käyttää juotavaksi kelpaavaa vettä autonpesuun tai nurmikon kasteluun. Miksi emme käytä vettämme moneen kertaan?
* Mitä tapahtuisi jos kaikki suomalaiset säästäisivät vettä oikein kovasti? Mitä siitä seuraisi konkreettisesti?

maanantai 11. lokakuuta 2010

vähemmän, hitaammin, yksinkertaisemmin

Haluan tänään jakaa linkin Zen habits -blogin pitäjän Leo Babautan toiseen blogiin http://mnmlist.com/

Yksinkertaisia sanoja hitaaseen tahtiin. Tähän tapaan:



"There’s a famous Zen story that goes:

A monk told Joshu, “I have just entered the monastery. Please teach me.”

Joshu asked, “Have you eaten your rice porridge?

The monk replied, “I have eaten.”

Joshu said, “Then you had better wash your bowl.”

At that moment the monk was enlightened."


(mnmlist-blogin 3.3.2010 postauksesta; huom. Babautan blogit ovat "uncopyrighted")