torstai 28. lokakuuta 2010

Mikä ohjauksessa vaivaa ohjaajaa?

Kun yliopisto-opettajat kuvaavat asioita, joita he pitävät ongelmallisina ohjauksessa, he mainitsevat eniten seuraavantyyppisiä:

- Mistä tiedän milloin on aika puuttua työhön, milloin antaa opiskelijan ratkoa ongelmia itse? Mihin vedän rajan puuttumisen ja puuttumatta jättämisen välillä?
- Miten toimia, kun jokainen opiskelija tuntuu vaativan erilaista toimintatapaa: yhdelle sopii aktiivisempi "töniminen", toiselle se että annetaan rauhassa tehdä omin päin?

Siis kaksi keskeistä ja toistuvaa kysymystä: 1) ohjaus on tasapainoilua ohjattavan autonomian ja ohjaajan puuttumisen välillä, ja 2) opiskelijat ovat taidoiltaan ja autonomialtaan erilaisia ja tuntuvat siten hyötyvän eri tyyppisestä ohjaajan toiminnasta tai interventioista. Mikä näistä asioista tekee ongelmallisia?

Ehkä ne tuntuvat ongelmalta siksi, että opettajan on vaikea hahmottaa ohjauksensa rutiineja samaan tapaan kuin muun tyyppisessä opetuksessa. Tai ehkä siksi, että opettajan on vaikea ennakolta tietää mikä tapa kulloinkin tuottaisi hyvän tuloksen. Hankalaa voi olla sekin, että kahdenvälisessä tilanteessa jokainen ohjaajan teko tuntuu korostuvan - kuin pitäisi koko ajan tehdä "oikeita" siirtoja. Vastuu tuntuu painavalta, haluaisi että opiskelija onnistuu eikä hukata aikaa tai energiaa.

Entä jos katsottaisiin asiaa toisin päin.

Ohjaus (kahdenvälinen ohjauskeskustelu ja ohjaussuhteeseen perustuva työskentelysitoumus) on yksi ohjauksen työkalu (vain yksi monista). Sen erityisetu on kuitenkin siinä, että kahden ihmisen on verrattain helppo kasvokkaisessa keskustelussa ottaa puheeksi keskenään erilaisia asioita ja neuvotella prosessin kulusta keskenään. Juuri siksi se sopii hyvin tukemaan sellaista kompleksista ja pitkäkestoista prosessia, jossa jokainen opiskelija työskentelee oman työnsä parissa ja myös löytääkseen oman tapansa tehdä tutkimus/kirjoitus/ajattelu/luovaa työtä.

Opiskelijoiden erilaisuus on fakta: mutta juuri ohjauksessa sen ongelmat ovat vähäisimmät. Verrattuna vaikkapa kahdensadan hengen massaluentoon ohjauksessa on huomattavasti helpompi sovittaa toimintaa opiskelijakohtaisesti. Ehkäpä yksi puoli asiaa onkin se, että kasvokkainen ohjausvuorovaikutus vaatii opettajalta eri asioita kuin muunlainen opetus. Se siis tuntuu joka tapauksessa usein rankalta. Intensiivinen kasvokkainen vuorovaikutus vie voimia. Mutta etenkin silloin, jos sen luonteenomaisimpia puolia pitää eliminoitavina ongelmina.

Toinen seikka - ohjauksen tasapainoilu direktiivisyyden ja autonomian välillä kuuluu kaikkiin ohjauskäytäntöihin institutionaalisesta kontekstista riippumatta.

Ohjauksen kaikille työmuodoille on luonteenomaista se, että tavoitellaan ohjattavan toimijuutta. Jotkut puhuvat mieluummin autonomisuudesta, jotkut itseohjautuvuudesta tai vaikkapa itsenäisyydestä tai oma-aloitteisuudesta. Tarkoitetaan joka tapauksessa sitä päämäärää, että ohjattavan osallisuus ja vastuu käsillä olevassa prosessissa (ja toimintaympäristössä) kasvaa, vahvistuu ja on ensisijainen.

Silloinhan on oikeastaan itsestään selvää, että tarvitaan sekä "itsenäisyyden harjoittelua" (eli on pakko kokeilla itse, harjoitella, erehtyä, toimia, hakea omaa tapaa, hahmottaa itse ajatuksiaan ja tekemisiään) että apua ja tukea (koska jos oltaisiin jo "valmiita" ja täysin itsenäisiä, ei kai ohjaus olisikaan niin tärkeätä). Kokonaan toinen juttu on lisäksi se, että kokeneetkin asiantuntijat hyötyvät ohjauksesta mm. palautteen ja "aivojen lainaamisen"   muodossa. Ohjaus on myös siis kollaboraation harjoittelua, yhdessä ajattelemisen opettelua, palautteen hyödyntämisen harjoittelua.

Opettajan näkökulmasta tasapainoilu kahden toimintatavan välillä lakkaa olemasta ongelma, jos ohjaus mielletään opettajan interventio-toiminnan sijasta kahden toimijan väliseksi neuvotteluksi. Jotkut käyttävät myös termiä dialogi. Tarkoitus on, että myös opiskelija on mukana arvioimassa työskentelyn onnistumista ja kantamassa siitä vastuuta. Opiskelija oppii toimijuutta paitsi työskentelemällä tuotoksensa eteen niin itsenäisesti kuin voi, myös kantamalla vastuunsa ohjaustyöskentelystä.

Miksi siis ohjaajan pitäisi yksin arvailla mikä kulloinkin tepsisi? Miksi työskentely, sen tavat ja toimivuus eivät voisi olla puheena ohjauksessa? Ohjaus ei ole perimmältään sitä, että opettaja mielessään määrittää parhaan intervention ja "syöttää" sen opiskelijan prosessiin kuin ruiskeen. Ohjaus on osapuolten välistä dialogia.

Ohjauksen osapuolet eivät tietenkään ole tiedoiltaan, osaamiseltaan, asemaltaan tai valtasuhteiltaan tasa-arvoiset, eikä ohjaus sitä edellytäkään. Sen sijaan työskentelyosapuolina heidän tulee neuvotella ratkaisuista, koska molemmat sitoutuvat työskentelyyn tietyksi ajaksi ja molemmilla on siihen intressejä.

Työskentely ei aina onnistu heti - juuri siksi että kyse on kahdesta uniikista henkilöstä, jotka rakentavat yhteisen "työ- ja keskustelutilan". Jonkin verran kokeilemista ja erehtymistä mahtuu siis mukaan. Sellaisiahan aina ovat pitkäkestoiset, monimutkaiset oppimis- tai työprosessit.

Ohjaussuhteessa tärkeätä ei ole se, että ohjaaja onnistuisi joka kerta puuttumaan työskentelyyn "oikein" - tärkeämpää on että osapuolet löytävät tavan jolla juuri he kaksi voivat työskennellä yhdessä avoimin kortein ja olla riittävässä yhteisymmärryksessä tavoitteista ja keinoista.

4 kommenttia:

  1. Hyvä juttu. Mietin, että yksi pulma saattaa olla siinä, että ohjaustilanne voidaan teoriassa mieltää kahden ihmisen dialogiksi mutta käytännössä sitä ei osata sellaisena hoitaa. Monille on vaikea mm esimiehen ja alaisen kanssakäymisessä asettua luontevaan, tasapuoliseen vastuuseen kohtauksen onnistumisesta. Siihen liittyy monelaisia, kulttuuripohjaisia jarruttavia tekijöitä. Alainen arkailee, vaikka ei myönnä sitä. Luulen, että ohjaustilanteessa voi olla samoja aineksia.

    VastaaPoista
  2. Varmasti on näin - opiskelijakaan ei aina tosiaan rohkene aktivoitumaan - tai ei ylipäänsä hahmota rooliaan niin, että hän voisi kannatella ohjausta osaltaan. Ohjaaja on siksi avainroolissa: hän voi kysymyksillään ja ehdotuksillaan ja "pelinavauksillaan" ratkaisevasti vaikuttaa siihen, millainen rooli opiskelijalle keskustelussa muotoutuu. Tämä onkin osa ohjausvuorovaikutustaitojen kehittämistä: miten keskustella niin että jakaa vastuuta ja kohtelee toista neuvottelukumppanina ja "opettaa dialogisuutta".

    VastaaPoista
  3. Kiitos, "yksi johtaja", kommenteistasi taas - on ollut mukava huomata kommenttiesi kautta miten paljon yhteistä esimiestyössä ja ohjauksen eri muodoissa on.

    VastaaPoista
  4. Tuttuus näissä blogeissasi minuakin viehättää. Tuosta edellisestä vastuksestasi kolahti erityisesti tuo "opettaa dialogisuutta". Tuon olisin esimiehenä halunnut oivaltaa kauan sitten. Sitä ei esimies tule helposti ajatelleeksi omaksi tehtäväkseen mutta se olisi alaisen kannalta tärkeää kehitystä.

    VastaaPoista