Olen aloittanut bloginpidon kokemattomana mutta innokkaana. Olen opiskellut bloggaamisen faktoja vasta aloitettuani, ja huomannut pian, että moni asia olisi kannattanut tehdä toisin ja miettiä tarkemmin etukäteen. - Laiva kuitenkin liikkuu jo, joten sitä korjataan lauta kerrallaan seilatessa. Laituriin en aio palata kuin äärimmäisessä hädässä.
Nykyisin voi opiskella kirjoista ja blogeista, mitä bloggaaminen OIKEASTI ON (millainen kirjoittamisen ja vuorovaikuttamisen genre se on) ja sitten vasta miettiä, lähteekö bloggaamaan. Silti on tuskin yhtä oikeata tapaa pitää blogia. Selvästi on blogeja, jotka löytävät yleisönsä ja onnistuvat siinä mihin ne on tarkoitettu - keskustelun herättämiseen ja keskustelevan miniyhteisön tai verkoston (tai kudoksen tai mosaiikin tai...) luomiseen. On paljon blogeja, joiden tarkoitus on epäselvä, samoin niitä, jotka ovat hiipuneet innostuneen alun jälkeen. On tekstivarastoja, hiljaisia kuin unohdetut kirjastot. On torikokouksia, huutoäänestyksiä, eliittiklubeja. Bloggaaminen on sitä mitä bloggaajaksi itseään kutsuvat tekevät. Sekä järjestystä että sotkua.
Ihmisen toiminta on sekä kaoottista että järjestynyttä. Se noudattaa normeja, rikkoo niitä - ja luo uusia. Tämän olen huomannut myös tutkiessani erilaisia työkäytäntöjä videoaineistojen pohjalta. Työtä voi tehdä ilman fokusta ja selvää konseptia - silti se käy työstä ja onnistuu usein jotenkin sinnepäin. Muistan vieläkin kun kävin ensimmäisen ns. ohjauskeskustelun, josssa tarkoitukseni olla ammattimaisen ohjaajan roolissa. Tämä tapahtui ehkä 18 vuotta taaksepäin työvoimapoliittisen koulutuksen yhteydessä. Mietin kuumeisesti jotain "kysyttävää". Asiakas kertoi asioistaan, minä kuuntelin ja ehkä kommentoinkin. Me kävimme keskustelun, joka kaikesta päättäen ainakin kutakuinkin kelpasi ohjauskeskusteluksi. Jos nyt saisin analysoida sen keskustelun, tietäisin varmasti kuinka se tehtäisiin paremmin, minulla olisi myös selvä kuva siitä mitä ohjaus "oikeasti ON". Toimintani ehkä näyttäisi toiselta, jos sitä katsoisi videolta. Ovatko molemmat tilanteet "oikeasti ohjausta"?
Ihminen tavallaan tietää työnsä ja tekemisensä merkityksen -- ja tavallaan ei tiedä. Toiminnan merkitys tai mieli on tietyssä mielessä ennalta tiedetty, normitettu ja selostettavissa. Silti merkitys lopulta löytyy ja luodaan vasta tekemisessä muiden kanssa.
Olen viettänyt monta vuotta tutkien sitä, mitä ohjaus on tekemisenä, joka kutoutuu toiminnassa. Moni on kommentoinut vuosien varrella tätä sanomalla, että toimintaa ymmärtääkseen pitäisi kuitenkin ensin kysyä ihmisiltä, minkä normin tai idean nojalla toiminta syntyy - toisin sanoen, merkitys on ennen tekemistä. Olen tutkijana puolestani väittänyt, että merkitys ON tekemisessä. Työnohjaajana (ja bloggaajana) ajattelen, että molemmat näkökulmat ovat inhimillisesti katsoen totta. -- Korjaan siis laivaani lauta kerrallaan.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
lauantai 29. toukokuuta 2010
Akateemisen tutkimustyöläisen mentaliteetista II - kun "tutkijoiden toimistohotelli" ei riitä
Kirjoitin edellisessä viestissä tutkijamentaliteetista, johon kuuluu vahva autonomian oletus, lojaalisuus tiedeyhteisölle, sekä henkilökohtainen palo ja innostus, joka toimii rahaa parempana palkintona.
Itsenäinen tutkija ei työskentele tietenkään yksin eikä tyhjiössä. Tutkimustyö on osallisuutta tutkimusyhteisön toiminnasta.Tiede on kollektiivinen hanke. Merkittävä yhteisö ei tutkijalle läheskään aina löydy omalta laitokselta tai tiedekunnasta, vaan se voi olla levinneenä ympäri maailmaa, verkostoissa ja muissa yhteisöissä, jotka eivät noudattele tiedekunta- tai oppiainerajoja. Joskus tutkija voi joutua näkemään huomattavan paljon vaivaa etsiäkseen tai ylläpitääkseen elävää suhdetta omaksi mieltämäänsä yhteisöön.
Tutkijan arjessa mielletty yhteisö (oma tieteellisesti merkittävä yhteisö, yhteisö jonne pyrkii tai johon haluaisi kiinnittyä) sekä virallinen yhteisö (oma laitos, palkan kulloinkin maksava taho tms.) voivat asettua ristiriitaan. Uskon, ettei yliopistoväen kuormittumisen syy ole pelkästään virallisen yhteisön määräämissä tehtävissä. Kyse on siitä, että jokainen tutkija sekä joutuu ottamaan tehtäviä viralliselta yhteisöltään että ottaa aktiivisesti itse erilaisia tehtäviä itselleen meritoituakseen ja ollakseen osa miellettyä yhteisöään. Tässä mielessä yliopistotyöläinen on usein sekä palkkatyöläinen että yrittäjä. Siitä koituu pahimmillaan tuplatyöpäivä. (Puhumattakaan siitä pätkätyöläisen tuplapäivästä, jossa tehdään sekä nykyistä työtä että ansaitaan seuraavaa pätkää.)
Yliopistolla on tutkimuksen ohella toinen perustehtävä, korkeimman opetuksen antaminen. Tämä tehtävä on kasvanut mittoihin, jossa koulutetaan massoja - nuoria ja aikuisia, työelämään pyrkiviä ja työelämässä jo olevia. Pelkkä tutkijoiden toimistohotelli (ks. edellinen viesti) ei pysty hoitamaan opetustehtäviä. Sekä perustutkinto-opetus että tohtorikoulutus vaativat aktiivista pedagogista johtamista, hyvää opetussuunnitelmatyöskentelyä, riittäviä opetusresursseja sekä pedagogisesti osaavaa opetushenkilökuntaa.
Opetustehtävät (ja ylipäänsä yliopiston jatkuvasti kasvavat ja monimutkaistuvat tehtävät) vaativat johdettua ja aidosti jaettuun tavoitteeseen suuntautuvaa työyhteisöä, jossa tehtäviä on jaettava muutenkin kuin tieteellisten intohimojen mukaan. Näissä tehtävissä ei aina voida mennä lahjakkaimpien mukaan, eivätkä pelkästään tieteelliset intressit ja terävin kärki voi sanella ratkaisuja.
Yksi selitys yliopisto-organisaation toimimattomuudelle ja mutkikkuudelle on se, että sekä tohtorikoulutus (ainakin se koulutus, joka kasvatti nykyisen yliopistoväen), tutkimustyön logiikka että meritoitumiskäytännöt on edelleen rakennettu ainoastaan itsenäisen autonomisen tutkijamentaliteetin varaan. Tärkeintä on julkaista, edistää omaa cv:tä ja omaa tutkimussuuntaa. Koulutuksessa suuntaudutaan lahjakkaimpiin. Vain paras kelpaa - kukapa tutkimuksessa tähtäisi keskinkertaiseen?
Työn arjessa tuo edellä kuvattu tutkijan autonominen mentaliteetti toimii usein vieläpä niin, että parhaassa asemassa olevat, tutkimusmeriiteiltään vahvimmat tutkijat toimivat tieteellisen uransa ehdoilla ja valikoivat töitään. Tunnolliset, usein pätkävirkojen hoitajat jäävät kantamaan vastuuta opiskelijoista ja ylipäänsä laitosyhteisöistä. Asiassa vallitsee, kuten tunnettua, vielä usein sukupuolittunut työnjako.
Virallisen yhteisön rakenteet saattavat olla puutteelliset. On tavallista että opetus, ohjaus ja tohtorikoulutus hoidetaan "nakittamisperiaatteella" - sovitaan kuka hoitaa, mutta puuttuu yhteinen kieli ja keinot kantaa yhteisötason vastuuta näistä asioista. Yliopistopedagogisessa koulutuksessa tulee konkreettisesti näkyviin, miten riittämätön strategia tämä on.
Opetuksen, ohjauksen ja tohtorikoulutuksen osalta ei siis millään muotoa riitä, että toimitaan Alasuutarin kuvaaman toimistohotellin tavoin, eikä autonomisen huippututkijan mentaliteettikaan näitä ratko. Hyvä opetus vaatii yhteisöllistä vastuunottoa ja yhteisöön rakentunutta osaamista. Miten yliopistosta rakennettaisiin asiantuntija-organisaatioita, jossa esimiestyö, yhteiset suunnittelun ja visioinnin rakenteet kohtaisivat riittävällä autonomialla ja itseohjautuuvudella varustetun tutkijamentaliteetin?
Itsenäinen tutkija ei työskentele tietenkään yksin eikä tyhjiössä. Tutkimustyö on osallisuutta tutkimusyhteisön toiminnasta.Tiede on kollektiivinen hanke. Merkittävä yhteisö ei tutkijalle läheskään aina löydy omalta laitokselta tai tiedekunnasta, vaan se voi olla levinneenä ympäri maailmaa, verkostoissa ja muissa yhteisöissä, jotka eivät noudattele tiedekunta- tai oppiainerajoja. Joskus tutkija voi joutua näkemään huomattavan paljon vaivaa etsiäkseen tai ylläpitääkseen elävää suhdetta omaksi mieltämäänsä yhteisöön.
Tutkijan arjessa mielletty yhteisö (oma tieteellisesti merkittävä yhteisö, yhteisö jonne pyrkii tai johon haluaisi kiinnittyä) sekä virallinen yhteisö (oma laitos, palkan kulloinkin maksava taho tms.) voivat asettua ristiriitaan. Uskon, ettei yliopistoväen kuormittumisen syy ole pelkästään virallisen yhteisön määräämissä tehtävissä. Kyse on siitä, että jokainen tutkija sekä joutuu ottamaan tehtäviä viralliselta yhteisöltään että ottaa aktiivisesti itse erilaisia tehtäviä itselleen meritoituakseen ja ollakseen osa miellettyä yhteisöään. Tässä mielessä yliopistotyöläinen on usein sekä palkkatyöläinen että yrittäjä. Siitä koituu pahimmillaan tuplatyöpäivä. (Puhumattakaan siitä pätkätyöläisen tuplapäivästä, jossa tehdään sekä nykyistä työtä että ansaitaan seuraavaa pätkää.)
Yliopistolla on tutkimuksen ohella toinen perustehtävä, korkeimman opetuksen antaminen. Tämä tehtävä on kasvanut mittoihin, jossa koulutetaan massoja - nuoria ja aikuisia, työelämään pyrkiviä ja työelämässä jo olevia. Pelkkä tutkijoiden toimistohotelli (ks. edellinen viesti) ei pysty hoitamaan opetustehtäviä. Sekä perustutkinto-opetus että tohtorikoulutus vaativat aktiivista pedagogista johtamista, hyvää opetussuunnitelmatyöskentelyä, riittäviä opetusresursseja sekä pedagogisesti osaavaa opetushenkilökuntaa.
Opetustehtävät (ja ylipäänsä yliopiston jatkuvasti kasvavat ja monimutkaistuvat tehtävät) vaativat johdettua ja aidosti jaettuun tavoitteeseen suuntautuvaa työyhteisöä, jossa tehtäviä on jaettava muutenkin kuin tieteellisten intohimojen mukaan. Näissä tehtävissä ei aina voida mennä lahjakkaimpien mukaan, eivätkä pelkästään tieteelliset intressit ja terävin kärki voi sanella ratkaisuja.
Yksi selitys yliopisto-organisaation toimimattomuudelle ja mutkikkuudelle on se, että sekä tohtorikoulutus (ainakin se koulutus, joka kasvatti nykyisen yliopistoväen), tutkimustyön logiikka että meritoitumiskäytännöt on edelleen rakennettu ainoastaan itsenäisen autonomisen tutkijamentaliteetin varaan. Tärkeintä on julkaista, edistää omaa cv:tä ja omaa tutkimussuuntaa. Koulutuksessa suuntaudutaan lahjakkaimpiin. Vain paras kelpaa - kukapa tutkimuksessa tähtäisi keskinkertaiseen?
Työn arjessa tuo edellä kuvattu tutkijan autonominen mentaliteetti toimii usein vieläpä niin, että parhaassa asemassa olevat, tutkimusmeriiteiltään vahvimmat tutkijat toimivat tieteellisen uransa ehdoilla ja valikoivat töitään. Tunnolliset, usein pätkävirkojen hoitajat jäävät kantamaan vastuuta opiskelijoista ja ylipäänsä laitosyhteisöistä. Asiassa vallitsee, kuten tunnettua, vielä usein sukupuolittunut työnjako.
Virallisen yhteisön rakenteet saattavat olla puutteelliset. On tavallista että opetus, ohjaus ja tohtorikoulutus hoidetaan "nakittamisperiaatteella" - sovitaan kuka hoitaa, mutta puuttuu yhteinen kieli ja keinot kantaa yhteisötason vastuuta näistä asioista. Yliopistopedagogisessa koulutuksessa tulee konkreettisesti näkyviin, miten riittämätön strategia tämä on.
Opetuksen, ohjauksen ja tohtorikoulutuksen osalta ei siis millään muotoa riitä, että toimitaan Alasuutarin kuvaaman toimistohotellin tavoin, eikä autonomisen huippututkijan mentaliteettikaan näitä ratko. Hyvä opetus vaatii yhteisöllistä vastuunottoa ja yhteisöön rakentunutta osaamista. Miten yliopistosta rakennettaisiin asiantuntija-organisaatioita, jossa esimiestyö, yhteiset suunnittelun ja visioinnin rakenteet kohtaisivat riittävällä autonomialla ja itseohjautuuvudella varustetun tutkijamentaliteetin?
perjantai 28. toukokuuta 2010
Akateemisen tutkimustyöläisen mentaliteetista
Akatemiaprofessori Pertti Alasuutari pohtii yliopisto-organisaation erityislaatua Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti Aikalaisessa ( 9/2010) otsikolla YLIOPISTO – YKSITYISYRITTÄJIEN TOIMISTOHOTELLI? Hän miettii alkajaisiksi, miten vaikea yliopistolaisten olisi käydä lakkoon, kun he eivät oikein miellä olevansa työntekijöitä, joilla on vastassansa työnantajia. Tutkija kai oikeastaan mieltääkin tekevänsä töitä -- Tieteelle.
”… yliopiston organisaatiouudistuksissa on muistettava ottaa yliopistoyhteisön erityislaatu huomioon. Yliopisto on joiltain osin kuin joukko omaa bisnestään pyörittäviä yksityisyrittäjiä. Yliopistossa on esimerkiksi tavallista, että tutkijat hakevat omissa nimissään omalla suunnitelmallaan itselleen rahoitusta ja yliopisto on vain eräänlainen toimistohotelli, joka tarjoaa tutkimussopimuksen ajaksi tilat ja laitteet ja hoitaa palkanmaksun. --- Joiltakin osin tällainen yliopistoissa vallitseva ”sisäisen yrittäjyyden” tai pikkukauppiaan mentaliteetti on osoitus organisaation epäammattimaisuudesta. Ulkopuolisen rahoituksen varassa toimiva tutkimusyksikköjä voisi kehittää siihen suuntaan, että uusien tutkimusideoiden kehittäminen ja tutkimussopimuksista neuvotteleminen eriytettäisiin. -- (T)oisaalta taustalla on se, että tieteen tekijän työn hedelmien ei katsota samalla tavalla kuuluvan työnantajalle kuin yritysmaailmassa. Esimerkiksi julkaisut ilmestyvät hyvässä ja pahassa ensisijaisesti tutkijan, eivät yliopiston nimissä. Mitä kaikkea tutkija on tehnyt, määräävät hänen arvostuksensa tiedemaailmassa ja tieteen työmarkkinoilla. Samalla tavalla senioritason tutkijat suhtautuvat ympärilleen rakentamaansa tutkimusryhmään ja yksikköön. Se on ikään kuin osa heidän elämäntyötään. Kun tutkijat siis valvovat oman tiedeyhteisönsä etuja vaikkapa rahanjaossa, kyse ei ole viime kädessä rahasta vaan kulttuuripääomasta.”
Yrittäjyysanalogia avaa ehkä yhden ulottuvuuden yliopistouralle antautuneen tutkijan mentaliteetista. Omat työmahdollisuudet on luotava tavallaan aina uudelleen, kilpailu on kovaa. Toisin kuin ehkä yrittäjyydessä, keinot vaikuttaa omiin palkintoihin ja onnistumisiin ovat suhteellisen rajalliset, määrämuotoiset ja hidasliikkeiset. Tämän tietää jokainen apurahahetteikössä tarponut pätkätyöläinen, mutta myös turvallisemmalta pallilta/oppituolilta hakemustieteeseen syventynyt hankejohtaja tai professori.
Yliopistossa uraansa rakentavan akateemisen työläisen mentaliteettia ei varmasti voi tyhjentää yhteen eikä kahteenkaan analogiaan, eivätkä kaikki tietenkään rakenna identiteettiään samalla tavalla. Mielekäs tuo Alasuutarin kysymys silti on. Yliopisto-organisaatiota ei voi ymmärtää, ellei ymmärrä tutkijan mentaliteettia ja tieteellisen työn luonnetta. -- Yliopistoväen työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tämän ”yliopistolaisen mentaliteetin” tutkiminen onkin aivan ydinasioita.
Yliopistouralle antautuminen on kiinnostava juttu: en ole tavannut ketään, joka olisi tietoisesti havitellut yliopistouraa kouluaikoinaan tai perustutkintoa opiskellessakaan. Monelle ratkaiseva sysäys lieneekin graduvaiheen menestys ja seniorin vihje tai työtarjous. On jännittävää, että ajautuvan alun jälkeen voi syntyä pian hyvin voimakas lojaalius ja sitoumus ”yliopistolaiseksi”. Moni yksinkertaisesti rakastuu tieteeseen ja ehkä myös sen mukana aukeavaan kirjoittavan ja keskustelevan ihmisen elämään.
Yliopistotutkijat eivät itse juuri viljele yrittäjyys- tai kauppiasanalogioita, vaikka välistä tuntuu että sekin puheenparsi olisi hyvä osata. He ylipäänsä vierastavat ajatusta osaamisensa myymisestä. Kutsumustyöstä joskus varovaisesti puhutaan. Ainakin tutkijantyöhön liittyy yleensä vahva sitoutuminen tieteeseen instituutiona, tiedon luomisen ja totuudellisuuden pyrkimyksiin, kriittisen ajattelun sekä avoimen, itseään korjaavan vertaiskeskustelun ihanteisiin. Tieteellinen ajattelu rakentuu akateemisen työläisen maailmankuvan osaksi.
Tutkimustyö on henkilökohtaista, aina mukana kulkevaa. Sitä kuvataan työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tavalla, jota tekisi mieli kutsua intellektuellin elämäksi, vaikka kukaan ei ikinä kutsukaan itseään sellaiseksi. Älyn, sanan ja havainnon paneutunutta, vastuullista käyttöä maailman ymmärtämiseksi – eikös se sitä ole? En puhu nyt mistään julkisuuden intellektuelliroolista, vaan siitä, että tutkijanuralle siivittää useita pyrkimys ”elää tutkijana maailmassa”.
Tähän mentaliteettiin kuuluu myös lojaalisuus omalle tutkijayhteisölle tai tutkimusalalle, kuten Alasuutari toteaa, sekä itseä säästämätön työnteko. Yliopistotyö sisältääkin runsaasti ilmaisen työn tekemistä. Artikkelien ja kirjojen kirjoittaminen ja niiden referee -arvosteleminen, kirja-arvostelut, konferenssien järjestäminen ja erilaiset kansainväliset asiantuntijatehtävät – näistä kaikista maksetaan vain nimellisiä palkkioita, jos ollenkaan. Yliopistouralle ei antauduta rahan takia.
Saamapuolella ovat älyllisesti rikas, haastava ja jännittävä työ, jossa on ainakin teoriassa mahdollisuus päättää omasta ajankäytöstä ja päivärytmistä, luoda omaa työnkuvaa itse ja olla tekemisissä älykkäiden, innostavien kollegoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Akateemisen uran valinnut henkilö usein kaipaa jatkuvia älyllisiä haasteita. Aktiivinen tutkija on tottunut epämukavuusalueella askartelemiseen, jo tutkimustyö itsessään luo tällaisen horisontin. Tässä lieneekin yksi asiantuntijatyön siunaus mutta myös kirous. Yliopistolainen putoaa usein seisovilta jaloiltaan, koska kestää niin paljon.
Vastarinta uusia yliopistoon tuotuja ajankäytön yms. hallintamenetelmiä kohtaan liittyy juuri siihen, että niissä kajotaan akateemisen työn keskeiseksi miellettyihin etuihin. Jos näistä eduista luovutaan (ts. autonomiasta tai ainakin mahdollisuudesta kokea työ joltain osin autonomiseksi), jäljelle jää tappotahtinen asiantuntijatyö, josta maksetaan huonosti, joka sisältää yrittäjyyden riskejä muttei sen etuja, ja jossa alaistaidot ovat lujilla, jos yhteisöllisyyden ja esimiestyön rakenteet ovat usein edelleen kehnot.
Uutta ajattelua on yliopisto-organisaatioon löydettävä. Työtä on voitava jatkaa. Työntekijöiden täytyy myös jaksaa ja voida hyvin. Alasuutari tekstissään toivoo, että toimistohotellin sijasta yliopistoista sukeutuisi ammattimaisemmin johdettuja työyhteisöjä, jossa yhteisöjen sisäinen työnjako toimisi tarkoituksenmukaisemmin. Niinpä mentaliteettien sovittelussa riittää työtä. Jatkan mentaliteettipohdintoja seuraavissa parissa kirjoituksessa.
”… yliopiston organisaatiouudistuksissa on muistettava ottaa yliopistoyhteisön erityislaatu huomioon. Yliopisto on joiltain osin kuin joukko omaa bisnestään pyörittäviä yksityisyrittäjiä. Yliopistossa on esimerkiksi tavallista, että tutkijat hakevat omissa nimissään omalla suunnitelmallaan itselleen rahoitusta ja yliopisto on vain eräänlainen toimistohotelli, joka tarjoaa tutkimussopimuksen ajaksi tilat ja laitteet ja hoitaa palkanmaksun. --- Joiltakin osin tällainen yliopistoissa vallitseva ”sisäisen yrittäjyyden” tai pikkukauppiaan mentaliteetti on osoitus organisaation epäammattimaisuudesta. Ulkopuolisen rahoituksen varassa toimiva tutkimusyksikköjä voisi kehittää siihen suuntaan, että uusien tutkimusideoiden kehittäminen ja tutkimussopimuksista neuvotteleminen eriytettäisiin. -- (T)oisaalta taustalla on se, että tieteen tekijän työn hedelmien ei katsota samalla tavalla kuuluvan työnantajalle kuin yritysmaailmassa. Esimerkiksi julkaisut ilmestyvät hyvässä ja pahassa ensisijaisesti tutkijan, eivät yliopiston nimissä. Mitä kaikkea tutkija on tehnyt, määräävät hänen arvostuksensa tiedemaailmassa ja tieteen työmarkkinoilla. Samalla tavalla senioritason tutkijat suhtautuvat ympärilleen rakentamaansa tutkimusryhmään ja yksikköön. Se on ikään kuin osa heidän elämäntyötään. Kun tutkijat siis valvovat oman tiedeyhteisönsä etuja vaikkapa rahanjaossa, kyse ei ole viime kädessä rahasta vaan kulttuuripääomasta.”
Yrittäjyysanalogia avaa ehkä yhden ulottuvuuden yliopistouralle antautuneen tutkijan mentaliteetista. Omat työmahdollisuudet on luotava tavallaan aina uudelleen, kilpailu on kovaa. Toisin kuin ehkä yrittäjyydessä, keinot vaikuttaa omiin palkintoihin ja onnistumisiin ovat suhteellisen rajalliset, määrämuotoiset ja hidasliikkeiset. Tämän tietää jokainen apurahahetteikössä tarponut pätkätyöläinen, mutta myös turvallisemmalta pallilta/oppituolilta hakemustieteeseen syventynyt hankejohtaja tai professori.
Yliopistossa uraansa rakentavan akateemisen työläisen mentaliteettia ei varmasti voi tyhjentää yhteen eikä kahteenkaan analogiaan, eivätkä kaikki tietenkään rakenna identiteettiään samalla tavalla. Mielekäs tuo Alasuutarin kysymys silti on. Yliopisto-organisaatiota ei voi ymmärtää, ellei ymmärrä tutkijan mentaliteettia ja tieteellisen työn luonnetta. -- Yliopistoväen työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tämän ”yliopistolaisen mentaliteetin” tutkiminen onkin aivan ydinasioita.
Yliopistouralle antautuminen on kiinnostava juttu: en ole tavannut ketään, joka olisi tietoisesti havitellut yliopistouraa kouluaikoinaan tai perustutkintoa opiskellessakaan. Monelle ratkaiseva sysäys lieneekin graduvaiheen menestys ja seniorin vihje tai työtarjous. On jännittävää, että ajautuvan alun jälkeen voi syntyä pian hyvin voimakas lojaalius ja sitoumus ”yliopistolaiseksi”. Moni yksinkertaisesti rakastuu tieteeseen ja ehkä myös sen mukana aukeavaan kirjoittavan ja keskustelevan ihmisen elämään.
Yliopistotutkijat eivät itse juuri viljele yrittäjyys- tai kauppiasanalogioita, vaikka välistä tuntuu että sekin puheenparsi olisi hyvä osata. He ylipäänsä vierastavat ajatusta osaamisensa myymisestä. Kutsumustyöstä joskus varovaisesti puhutaan. Ainakin tutkijantyöhön liittyy yleensä vahva sitoutuminen tieteeseen instituutiona, tiedon luomisen ja totuudellisuuden pyrkimyksiin, kriittisen ajattelun sekä avoimen, itseään korjaavan vertaiskeskustelun ihanteisiin. Tieteellinen ajattelu rakentuu akateemisen työläisen maailmankuvan osaksi.
Tutkimustyö on henkilökohtaista, aina mukana kulkevaa. Sitä kuvataan työnohjauksessa ja yliopistopedagogisessa koulutuksessa tavalla, jota tekisi mieli kutsua intellektuellin elämäksi, vaikka kukaan ei ikinä kutsukaan itseään sellaiseksi. Älyn, sanan ja havainnon paneutunutta, vastuullista käyttöä maailman ymmärtämiseksi – eikös se sitä ole? En puhu nyt mistään julkisuuden intellektuelliroolista, vaan siitä, että tutkijanuralle siivittää useita pyrkimys ”elää tutkijana maailmassa”.
Tähän mentaliteettiin kuuluu myös lojaalisuus omalle tutkijayhteisölle tai tutkimusalalle, kuten Alasuutari toteaa, sekä itseä säästämätön työnteko. Yliopistotyö sisältääkin runsaasti ilmaisen työn tekemistä. Artikkelien ja kirjojen kirjoittaminen ja niiden referee -arvosteleminen, kirja-arvostelut, konferenssien järjestäminen ja erilaiset kansainväliset asiantuntijatehtävät – näistä kaikista maksetaan vain nimellisiä palkkioita, jos ollenkaan. Yliopistouralle ei antauduta rahan takia.
Saamapuolella ovat älyllisesti rikas, haastava ja jännittävä työ, jossa on ainakin teoriassa mahdollisuus päättää omasta ajankäytöstä ja päivärytmistä, luoda omaa työnkuvaa itse ja olla tekemisissä älykkäiden, innostavien kollegoiden kanssa eri puolilla maailmaa. Akateemisen uran valinnut henkilö usein kaipaa jatkuvia älyllisiä haasteita. Aktiivinen tutkija on tottunut epämukavuusalueella askartelemiseen, jo tutkimustyö itsessään luo tällaisen horisontin. Tässä lieneekin yksi asiantuntijatyön siunaus mutta myös kirous. Yliopistolainen putoaa usein seisovilta jaloiltaan, koska kestää niin paljon.
Vastarinta uusia yliopistoon tuotuja ajankäytön yms. hallintamenetelmiä kohtaan liittyy juuri siihen, että niissä kajotaan akateemisen työn keskeiseksi miellettyihin etuihin. Jos näistä eduista luovutaan (ts. autonomiasta tai ainakin mahdollisuudesta kokea työ joltain osin autonomiseksi), jäljelle jää tappotahtinen asiantuntijatyö, josta maksetaan huonosti, joka sisältää yrittäjyyden riskejä muttei sen etuja, ja jossa alaistaidot ovat lujilla, jos yhteisöllisyyden ja esimiestyön rakenteet ovat usein edelleen kehnot.
Uutta ajattelua on yliopisto-organisaatioon löydettävä. Työtä on voitava jatkaa. Työntekijöiden täytyy myös jaksaa ja voida hyvin. Alasuutari tekstissään toivoo, että toimistohotellin sijasta yliopistoista sukeutuisi ammattimaisemmin johdettuja työyhteisöjä, jossa yhteisöjen sisäinen työnjako toimisi tarkoituksenmukaisemmin. Niinpä mentaliteettien sovittelussa riittää työtä. Jatkan mentaliteettipohdintoja seuraavissa parissa kirjoituksessa.
tiistai 25. toukokuuta 2010
Ystävyydestä, työnohjauksesta ja instituutioista
Jokin vuosi taaksepäin lueskelin kirjoittavien naisten ystävyyden tai sisaruuden ympärille rakentuvia kirjekokoelmia. Kyseessä olivat Riitta Kallaksen toimittama kaksiosainen kokoelma (Kallas, 1988 ja 1989) kirjailija Aino Kallaksen kirjeitä elämänikäiselle ystävälleen Ilona Jalavalle sekä sisarelleen Helmi Krohnille vuosilta 1884-1913 ja 1914-1955 sekä amerikkalaisen kuvataiteilija Georgia O’Keeffen ja hänen ystävänsä ja tukijansa Anita Pollitzerin koko säilynyt kirjeenvaihto vuosilta 1915-1968 (O’Keeffe & Pollitzer 1990).
Luin samalla käsiini päätynyttä kahden nykyajan naisystävyksen sähköpostikirjeenvaihtoa. Aloin pohtia ystävyyttä ja sen merkitystä inhimillisen elämän kannattelijana, rakentajana, tukena ja kasvun mahdollistajana.
Kirjeenvaihdot olivat arkisten asioiden, pienten ja suurten pyrkimysten yhteenkietoutumaa, elämänprojektien, ilojen ja surujen ja arjen sattumusten mosaiikkia - ja joitain punaisia lankoja. Ystävyyden rakentamisessa erottui myös joitain toistuvia pyrkimyksiä, ikään kuin ystävyyden tai läheisyyden etiketti, jonka kautta ystävykset rakensivat suhdettaan ja osallistuivat toistensa elämään. Mainitsen niistä kolme, vastavuoroisuuden, vertaisuuden ja toisen elämänprojektien tueksi asettumisen.
Vastavuoroisuus: Vastavuoroisuus jäsentää normina kirjeenvaihdossa "keskustelutilan" antamista ja ottamista, ongelmien käsittelyä, omien asioiden raportointia ja toisen asioiden vastaanottamista; ylipäänsä huomion, kiinnostuksen, tilan ja tunteiden politiikkaa ja ’kirjanpitoa’ ystävyydessä. Ystävyyttä säätelee nimenomaan ajatus vastavuoroisuudesta. Kaikkia asioita ei käytännössä jaeta tasan eikä kaikissa tilanteissa vastavuoroisuus toimi, mutta normin käsillä pitäminen on tärkeätä silloinkin. Kun ystävällä on erityisen vaikeaa, hän saa erityiskohtelua osakseen, mutta muistaa huomata sen, tyyliin "nyt sä jouduit taas lukemaan tätä mun vuodatusta".
Vertaisuus: Kirjoittavat ystävät tuottavat ja säilyttävät vertaisuuden ulottuvuutta koko ajan tekstissään. Kirjeisiin liittyy jatkuva kokemusten, taipumusten, lähtökohtien, taustojen ja elämänkulkujen vertaaminen. Vertaaminen, rinnastaminen, samanlaisuuden ja erilaisuuden selittäminen ja siihen vetoaminen ylläpitävät vertaisuutta keskeisenä viitekehyksenä. Myös silloin kun erot vaikuttavat suurilta. Vertaisuuden säröjen korjaamiseen nähdään myös vaivaa. Vertaisuutta muuttavat tapahtumat joudutaan ehkä käsittelemään. Jos toinen esimerkiksi etenee urallaan ja toinen ei, tämä voi vaatia jonkinlaista korjaavaa työtä ystävyydessä molemmilta osapuolilta.
Ystävän hyvän elämän tueksi asettuminen: Ystävyyteen kuuluu ystävän elämänkokonaisuuden tukeminen ja erilaisten pitkäkestoisten elämänprojektien seuraaminen ja kommentoiminen. Ystävä voi itse asiassa merkittävästi osallistua niiden rakentamiseen ja kannatteluun. Ystävyyden yhtenä kriteerinä tuntuisikin olevan vaatimus tunnistaa oikein toisen tärkeimmät arvot ja niistä nousevat pyrkimykset. Näihin projekteihin suuntaudutaan moraalisina hankkeina, itseä ja ystävyyttäkin määrittävinä. Ystävyyteen kuuluu myös eräänlainen asiamieheksi asettuminen: toisen itsetoteutuksen ja hyvinvoinnin puolustaminen (esimerkiksi kehotus lepoon, itsestä huolehtimiseen, sairasloman pitämiseen, oman kunnianhimon tai innostuksen seuraamiseen jne.), joskus ystävän puolustaminen tämän omaa itsekritiikkiä, epäilyksiä tai itsesyytöksiä vastaan.
Huomasin sittemmin, että edellä kuvatut normit säätelevät tavallaan myös ryhmätyönohjauksen tilanteita, vaikka kyse on institutionaalisesta, järjestetystä tilanteesta. Vastavuoroisuus rakennetaan työnohjausryhmän keskusteluformaattiin: ryhmän jäsenenä sekä annat että saat. Vertaisuus on sekin usein mukana järjestetyllä tavalla: ryhmään kootaan saman ammattin edustajia, joiden asema organisaatiossaan on suunnilleen sama. Samalla tämä vertaisuuden ajatus on jatkuvana peilinä sille, miten eri tavoin asiat silti voidaan kokea tai tilanteet ratkoa. Vertaisuus on hedelmällinen lähtökohta erojen havainnoinnille ja asioiden suhteellistamiselle. Se voi olla myös vaikkapa kateuden tunteiden ja itsetunnon käsittelyn lähtökohta.
Ystävä usein tuntee elämänprojektimme ja eetoksemme paremmin kuin kukaan. Työnohjauksessa ollaan sen sijaan yleensä tilanteessa, että itse kunkin elämänprojekti -- tai työn suhde omiin elämänarvoihin -- on tutkimisen ja ihmettelyn kohteena. Se, että muut eivät tunne elämänprojektiamme tai sen lähtökohtia, saa meidät selventämään sen sisältöä itsellemmekin. Yhteistä työskentelyä leimaa kuitenkin ajatus siitä, että tuemme toistemme pyrkimyksiä löytää elämänprojektimme. -- Työnohjauksen huojentavuus suhteessa työn arkeen liittyy ehkä juuri tähän: on lupa kysyä miten arvoni ja työni sopivat yhteen.
Ystävyys on tavallaan instituutio - jotain sosiaalisesti pysyvää, merkityksellistä ja säänneltyäkin. Huomaamme sen etenkin, jos petymme ystävyydessä. Se on läheisyyden, välittämisen ja vertaisuuden instituutio.
Minusta on hienoa, että meillä on arkielämän instituutioita, joita ei mikään virallinen taho rakenna eikä säätele. On yhtä hienoa, että pystymme rakentamaan hyvinvoinnin tukemiseksi tarkoitettuja institutionaalisia tilanteita, joilla on joitain samoja piirteitä.
Kirjallisuus
Giboire, C. (ed.) (1990) Lovingly, Georgia. The complete correspondence of Georgia O’Keeffe & Anita Pollitzer. New York: Simon & Schuster, Touchstone.
Kallas, R. (toim.) (1988) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884-1913. Helsinki: SKS.
Kallas, R. (toim.) (1989) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914-1955. Helsinki:SKS.
Luin samalla käsiini päätynyttä kahden nykyajan naisystävyksen sähköpostikirjeenvaihtoa. Aloin pohtia ystävyyttä ja sen merkitystä inhimillisen elämän kannattelijana, rakentajana, tukena ja kasvun mahdollistajana.
Kirjeenvaihdot olivat arkisten asioiden, pienten ja suurten pyrkimysten yhteenkietoutumaa, elämänprojektien, ilojen ja surujen ja arjen sattumusten mosaiikkia - ja joitain punaisia lankoja. Ystävyyden rakentamisessa erottui myös joitain toistuvia pyrkimyksiä, ikään kuin ystävyyden tai läheisyyden etiketti, jonka kautta ystävykset rakensivat suhdettaan ja osallistuivat toistensa elämään. Mainitsen niistä kolme, vastavuoroisuuden, vertaisuuden ja toisen elämänprojektien tueksi asettumisen.
Vastavuoroisuus: Vastavuoroisuus jäsentää normina kirjeenvaihdossa "keskustelutilan" antamista ja ottamista, ongelmien käsittelyä, omien asioiden raportointia ja toisen asioiden vastaanottamista; ylipäänsä huomion, kiinnostuksen, tilan ja tunteiden politiikkaa ja ’kirjanpitoa’ ystävyydessä. Ystävyyttä säätelee nimenomaan ajatus vastavuoroisuudesta. Kaikkia asioita ei käytännössä jaeta tasan eikä kaikissa tilanteissa vastavuoroisuus toimi, mutta normin käsillä pitäminen on tärkeätä silloinkin. Kun ystävällä on erityisen vaikeaa, hän saa erityiskohtelua osakseen, mutta muistaa huomata sen, tyyliin "nyt sä jouduit taas lukemaan tätä mun vuodatusta".
Vertaisuus: Kirjoittavat ystävät tuottavat ja säilyttävät vertaisuuden ulottuvuutta koko ajan tekstissään. Kirjeisiin liittyy jatkuva kokemusten, taipumusten, lähtökohtien, taustojen ja elämänkulkujen vertaaminen. Vertaaminen, rinnastaminen, samanlaisuuden ja erilaisuuden selittäminen ja siihen vetoaminen ylläpitävät vertaisuutta keskeisenä viitekehyksenä. Myös silloin kun erot vaikuttavat suurilta. Vertaisuuden säröjen korjaamiseen nähdään myös vaivaa. Vertaisuutta muuttavat tapahtumat joudutaan ehkä käsittelemään. Jos toinen esimerkiksi etenee urallaan ja toinen ei, tämä voi vaatia jonkinlaista korjaavaa työtä ystävyydessä molemmilta osapuolilta.
Ystävän hyvän elämän tueksi asettuminen: Ystävyyteen kuuluu ystävän elämänkokonaisuuden tukeminen ja erilaisten pitkäkestoisten elämänprojektien seuraaminen ja kommentoiminen. Ystävä voi itse asiassa merkittävästi osallistua niiden rakentamiseen ja kannatteluun. Ystävyyden yhtenä kriteerinä tuntuisikin olevan vaatimus tunnistaa oikein toisen tärkeimmät arvot ja niistä nousevat pyrkimykset. Näihin projekteihin suuntaudutaan moraalisina hankkeina, itseä ja ystävyyttäkin määrittävinä. Ystävyyteen kuuluu myös eräänlainen asiamieheksi asettuminen: toisen itsetoteutuksen ja hyvinvoinnin puolustaminen (esimerkiksi kehotus lepoon, itsestä huolehtimiseen, sairasloman pitämiseen, oman kunnianhimon tai innostuksen seuraamiseen jne.), joskus ystävän puolustaminen tämän omaa itsekritiikkiä, epäilyksiä tai itsesyytöksiä vastaan.
Huomasin sittemmin, että edellä kuvatut normit säätelevät tavallaan myös ryhmätyönohjauksen tilanteita, vaikka kyse on institutionaalisesta, järjestetystä tilanteesta. Vastavuoroisuus rakennetaan työnohjausryhmän keskusteluformaattiin: ryhmän jäsenenä sekä annat että saat. Vertaisuus on sekin usein mukana järjestetyllä tavalla: ryhmään kootaan saman ammattin edustajia, joiden asema organisaatiossaan on suunnilleen sama. Samalla tämä vertaisuuden ajatus on jatkuvana peilinä sille, miten eri tavoin asiat silti voidaan kokea tai tilanteet ratkoa. Vertaisuus on hedelmällinen lähtökohta erojen havainnoinnille ja asioiden suhteellistamiselle. Se voi olla myös vaikkapa kateuden tunteiden ja itsetunnon käsittelyn lähtökohta.
Ystävä usein tuntee elämänprojektimme ja eetoksemme paremmin kuin kukaan. Työnohjauksessa ollaan sen sijaan yleensä tilanteessa, että itse kunkin elämänprojekti -- tai työn suhde omiin elämänarvoihin -- on tutkimisen ja ihmettelyn kohteena. Se, että muut eivät tunne elämänprojektiamme tai sen lähtökohtia, saa meidät selventämään sen sisältöä itsellemmekin. Yhteistä työskentelyä leimaa kuitenkin ajatus siitä, että tuemme toistemme pyrkimyksiä löytää elämänprojektimme. -- Työnohjauksen huojentavuus suhteessa työn arkeen liittyy ehkä juuri tähän: on lupa kysyä miten arvoni ja työni sopivat yhteen.
Ystävyys on tavallaan instituutio - jotain sosiaalisesti pysyvää, merkityksellistä ja säänneltyäkin. Huomaamme sen etenkin, jos petymme ystävyydessä. Se on läheisyyden, välittämisen ja vertaisuuden instituutio.
Minusta on hienoa, että meillä on arkielämän instituutioita, joita ei mikään virallinen taho rakenna eikä säätele. On yhtä hienoa, että pystymme rakentamaan hyvinvoinnin tukemiseksi tarkoitettuja institutionaalisia tilanteita, joilla on joitain samoja piirteitä.
Kirjallisuus
Giboire, C. (ed.) (1990) Lovingly, Georgia. The complete correspondence of Georgia O’Keeffe & Anita Pollitzer. New York: Simon & Schuster, Touchstone.
Kallas, R. (toim.) (1988) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1884-1913. Helsinki: SKS.
Kallas, R. (toim.) (1989) Kolme naista, kolme kohtaloa. Aino Kallaksen kirjeenvaihtoa Ilona Jalavan ja Helmi Krohnin kanssa vuosina 1914-1955. Helsinki:SKS.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Stand by me
Eräs lääkäriystäväni kertoi käytännöstä sairaalansa sydänleikkauksissa. Jos leikkausta tekevän erikoistuvan lääkärin työskentelyssä tulee vaikeuksia, hän pyytää sairaanhoitajaa hakemaan vanhemman lääkärin paikalle lausumalla ykskantaan ”hakekaa Kaisa” (Kaisa on keksitty nimi). Tämä tulee ja tarkistaa tilanteen, vaihtaa sanaa sanomatta leikkausvaatteet päälle ja asettuu leikkaavan nuoremman lääkärin rinnalle seuraamaan tilannetta. Kaisan tyyni läsnäolo rauhoittaa leikkaavaa lääkäriä, joka saa tarvittaessa myös ohjeita. Vanhempi lääkäri keskittyy siihen, että tilanne saadaan eteenpäin.
Ajatus eleettömästä, syyttelemättömästä rinnalle asettumisesta ja sen edellyttämästä molemminpuolisesta kunnioituksesta on koskettava. Tietenkin kyse on siitä, ettei leikkaava lääkäri saa hätääntyä, jottei potilaan tila vaarannu. Lääkärien ja hoitajien koordinoidun yhteistyön päämäärä on potilaan hoitaminen ja luottamuksen säilyttäminen koko hoitoyhteisöä kohtaan.
Mikä hitsaa työyhteisöt yhteen, yhteisen päämäärän ympärille? Jäin miettimään, miten usein työyhteisöissä osataan ongelmatilanteissa asettua rauhallisesti rinnalle. Arvaamattomat tilanteet voivat saada varsin toisenlaisiakin reaktioita aikaan: syyttelyä, purkauksia, kuoreen vetäytymistä, vastuun pallottelua. Monissa työyhteisöissä yhteinen tavoite on hukassa. Aina ei ole selvää sekään, kuka on tuen tarpeessa ja kenen läsnäolo toisi kenellekin turvallisuutta.
Voimakkaat tunteet ovat osa työtä ja työssä oppimista. Ongelmatilanteissa hermostuminen, syyllistyminen ja ahdistuminen vaikuttavat ratkaisuihimme. Olisi hyvä, jos olisi tapoja huolehtia siitä, että pikaistuksissamme emme vie asioita väärään suuntaan. Rauhallinen rinnalle asettuminen on kaikkia osapuolia kunnioittava tapa.
Olen omassa kouluttajan työssäni kokenut, että mikään ei ole kehittänyt ammattitaitoani niin kuin kollegan tuki ja läsnäolo yhdessä opettaessa. Kun yksin-luokan-edessä -mallista on kerran luopunut (ja lakannut kokemasta, että opettaminen on performanssi, jota ei tohdi kollegoille esittää) ei paluuta entiseen ole.
Ammatillisuus ei merkitse virheettömyyttä vaan taitoa virheiden käsittelyssä. Hyvän työyhteisönkin paljastaa parhaiten se, miten ongelmat käsitellään. Ongelmissa ja ristiriidoissa on työn ja oppimisen tutkijoiden mukaan myös kehityksen siemen.
Ajatus eleettömästä, syyttelemättömästä rinnalle asettumisesta ja sen edellyttämästä molemminpuolisesta kunnioituksesta on koskettava. Tietenkin kyse on siitä, ettei leikkaava lääkäri saa hätääntyä, jottei potilaan tila vaarannu. Lääkärien ja hoitajien koordinoidun yhteistyön päämäärä on potilaan hoitaminen ja luottamuksen säilyttäminen koko hoitoyhteisöä kohtaan.
Mikä hitsaa työyhteisöt yhteen, yhteisen päämäärän ympärille? Jäin miettimään, miten usein työyhteisöissä osataan ongelmatilanteissa asettua rauhallisesti rinnalle. Arvaamattomat tilanteet voivat saada varsin toisenlaisiakin reaktioita aikaan: syyttelyä, purkauksia, kuoreen vetäytymistä, vastuun pallottelua. Monissa työyhteisöissä yhteinen tavoite on hukassa. Aina ei ole selvää sekään, kuka on tuen tarpeessa ja kenen läsnäolo toisi kenellekin turvallisuutta.
Voimakkaat tunteet ovat osa työtä ja työssä oppimista. Ongelmatilanteissa hermostuminen, syyllistyminen ja ahdistuminen vaikuttavat ratkaisuihimme. Olisi hyvä, jos olisi tapoja huolehtia siitä, että pikaistuksissamme emme vie asioita väärään suuntaan. Rauhallinen rinnalle asettuminen on kaikkia osapuolia kunnioittava tapa.
Olen omassa kouluttajan työssäni kokenut, että mikään ei ole kehittänyt ammattitaitoani niin kuin kollegan tuki ja läsnäolo yhdessä opettaessa. Kun yksin-luokan-edessä -mallista on kerran luopunut (ja lakannut kokemasta, että opettaminen on performanssi, jota ei tohdi kollegoille esittää) ei paluuta entiseen ole.
Ammatillisuus ei merkitse virheettömyyttä vaan taitoa virheiden käsittelyssä. Hyvän työyhteisönkin paljastaa parhaiten se, miten ongelmat käsitellään. Ongelmissa ja ristiriidoissa on työn ja oppimisen tutkijoiden mukaan myös kehityksen siemen.
Arvot, tavoitteet, sitkeys
Olen seurannut mielenkiinnolla Iltasanomien palstalla kirjoittavan puolimaratonille treenaajan Sannika Michelsonin juoksublogia. http://blogit.iltasanomat.fi/tuulipuku/ Hän kuvaa hauskasti juoksemisen iloja ja tuskia sekä sitä mielenmuokkausta, jota vaativan juoksutavoitteen saavuttaminen vaatii. Viime aikojen kirjoituksista mieleeni jäi sitkeyden ajatus. Silloinkin kun ei haluttaisi lähteä lenkille, kannattaa lähteä. Mitään tavoitetta ei saavuta, ellei kestä myös vaikeita hetkiä. On turvauduttava sitkeyden hyveeseen, kun tunteet marisevat tavoitteellista työskentelyä vastaan.
Olen viime aikoina tutustunut kiinnostavaan terapiasuuntaukseen, hyväksymis-omistautumisterapiaan. Aiheesta kirjoittaa selkeästi ja innostavasti mm. työpsykologi Arto Pietikäinen kirjassaan Joustava mieli. https://sites.google.com/site/joustavamieli/ Tämän suuntauksen näkökulma ihmismieleen on sukua vanhalle kunnon sitkeydelle. Tosin siinä ei varsinaisesti pusketa omia yllykkeitä vastaan. Ajatus on kuin judossa tai painissa: käytä vastustajan liike hyväksesi myötäämällä sitä. Oma ikäväkin tunne otetaan avosylin vastaan – mutta samalla viedään siltä voima ”määrätä”.
Ajatus on, että jos pystymme rauhassa kohtaamaan vaikeat tunteemme, ne eivät yllätä meitä ja sysää meitä tavoitteestamme. Jos hyväksymme mielessämme tungeksivat tuntemukset ja pakottavalta tuntuvat tarpeet (juosta jääkaapille? heittäytyä sohvalle? vajota itsesääliin? syventyä moittimaan itseään?), voimme myös etäännyttää varsinaisen toimintamme niistä. Voimme toimia arvojemme mukaisesti, vaikka ei tuntuisi kivalta – tai yhtään miltään.
Yksinkertaista? Ongelma on vain tämä: mitkä ovat tavoitteita, joiden eteen olisin valmis ponnistelemaan, sitkeyttä harjoitellen? Kuinka monta tällaista tavoitetta voi ylipäänsä olla? Olen tänä keväänä yrittänyt perustyöni ohella oppia itselleni uuden ammatin ja samalla luoda suunnitelmaa siitä, miten minusta voisi tulla yrittäjä. Samalla olen yrittänyt rakentaa itselleni systemaattisesti terveellisempää elämäntapaa. Jossain vaiheessa huomasin, etten pysty viemään läpi kolmea näin isoa oppimisprosessia yhtä aikaa. Luovuin yhdestä, arvatkaa mistä?
Olen viime aikoina tutustunut kiinnostavaan terapiasuuntaukseen, hyväksymis-omistautumisterapiaan. Aiheesta kirjoittaa selkeästi ja innostavasti mm. työpsykologi Arto Pietikäinen kirjassaan Joustava mieli. https://sites.google.com/site/joustavamieli/ Tämän suuntauksen näkökulma ihmismieleen on sukua vanhalle kunnon sitkeydelle. Tosin siinä ei varsinaisesti pusketa omia yllykkeitä vastaan. Ajatus on kuin judossa tai painissa: käytä vastustajan liike hyväksesi myötäämällä sitä. Oma ikäväkin tunne otetaan avosylin vastaan – mutta samalla viedään siltä voima ”määrätä”.
Ajatus on, että jos pystymme rauhassa kohtaamaan vaikeat tunteemme, ne eivät yllätä meitä ja sysää meitä tavoitteestamme. Jos hyväksymme mielessämme tungeksivat tuntemukset ja pakottavalta tuntuvat tarpeet (juosta jääkaapille? heittäytyä sohvalle? vajota itsesääliin? syventyä moittimaan itseään?), voimme myös etäännyttää varsinaisen toimintamme niistä. Voimme toimia arvojemme mukaisesti, vaikka ei tuntuisi kivalta – tai yhtään miltään.
Yksinkertaista? Ongelma on vain tämä: mitkä ovat tavoitteita, joiden eteen olisin valmis ponnistelemaan, sitkeyttä harjoitellen? Kuinka monta tällaista tavoitetta voi ylipäänsä olla? Olen tänä keväänä yrittänyt perustyöni ohella oppia itselleni uuden ammatin ja samalla luoda suunnitelmaa siitä, miten minusta voisi tulla yrittäjä. Samalla olen yrittänyt rakentaa itselleni systemaattisesti terveellisempää elämäntapaa. Jossain vaiheessa huomasin, etten pysty viemään läpi kolmea näin isoa oppimisprosessia yhtä aikaa. Luovuin yhdestä, arvatkaa mistä?
Tervetuloa blogisivulleni!
Työnohjauksessa ja pedagogisessa koulutuksessa toimiessa syntyy jatkuvasti havaintoja ja pieniä tutkimusteemoja ihmisen ja työn suhteesta. Kaikesta ei ehdi tehdä tutkimusta, mutta näiden kysymysten jakaminen tuntuu tärkeältä. Blogi tuo mukaan toivomani dialogin mahdollisuuden: toivon että keskustelu herää, että ajatuksissani jyvät seuloutuvat akanoista ja että ymmärrys kasvaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)