keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Ekspertti epämukavuusalueella



Käsittelimme hiljattain eräässä koulutuksessa asiantuntijuuden olemusta. Tutkijat liittävät asiantuntijuuteen seuraavia ajatuksia:

 Monikomponenttista tietämystä...

Käsitteellinen (deklaratiivinen) tietämys on asiantuntijuuden stereotyyppinen merkki: se näkyy kykynä nimetä, selostaa ja ennakoida asioita, ilmiöitä ja tapahtumakulkuja. Se voi tylsimmillään tarkoittaa toisia ulossulkevaa slangia ja kapeuttavia näkemyksiä, kiinnostavimmillaan hyvää jäsennyskykyä ja tilannetajua löytää asiasta oleellinen.  Käsitteellisen tietämyksen ohella tarvitaan monenlaista toimintatapoja koskevaa (proseduraalista) tietoa.

Näiden tiedon ulottuvuuksien hyvä jäsentyneisyys auttaa ongelmanratkaisussa, joka myös tavataan liittää asiantuntijuuteen. Asiantuntija käyttää osaamistaan ongelmanratkaisuun -- ja mikä ehkä tärkeämpää, ongelmien tunnistamiseen, muokkaamiseen ja jakamiseen muiden kanssa. Tällainen ongelmanratkaisu voidaan nähdä ytimeltään tutkivana prosessina (inquiry). Ei välttämättä tieteellistä tutkimusta isolla T:llä, mutta erittelevää, systemaattista tilanteen ominaisuuksien tarkastelua ratkaisun tai tulkinnan löytämiseksi.


... yhdistettynä kokemukseen

Asiantuntijaksi tullaan oleellisella tavalla nimenomaan kokemuksen kautta. Vain pitkä kokemus, pitkä sarja erilaisia vaihtelevia tilanteita, onnistumisia ja epäonnistumisia, sovellus- ja jäsentämisyrityksiä, voi rakentaa kyvyn ja valmiuden tutkivaan ongelmanratkaisuun.

Maineikas oppimisen tutkija Ference Marton toteaa, että ilman variaatiota ei ole oppimista. Jos yritän vaikkapa opetella oikeanlaisen hiihtopotkun, tarvitsen lukuisia kokemuksia sekä onnistuneesta potkusta että vääränlaisista potkuista, jotta voin vertailla onnistunutta ja epäonnistunutta suoritusta, havaintojani niiden konteksteista ja niihin vaikuttavista asioista. Asiantuntijuuskin syntyy vain riittävän laajasta ja kompleksisesta variaatiosta.


Prosessi, ei olotila

Asiantuntija on aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä, työnsä kohteen ja havaintojensa tarjoaman materiaalin kanssa. Hän ei vain "ole", vaan on "tulossa" joksikin. Asiantuntijuuden luonne rakentuu suhteessa muuttuviin haasteisiin ja yhteistyökumppaneiden asiantuntijuuteen.

Asiantuntija ei tutki vain tilanteiden ominaisuuksia, vaan pyrkii koko ajan myös selvittämään oman toimintansa, tilannearvioidensa ja määrittelyjensä seuraamuksellisuutta. Siksi asiantuntija on valmis oppimaan uutta ja siirtymään aina uudelle epämukavuusalueelle. Itsereflektiokyvyn lisäksi asiantuntijalla tosin on myös jatkuvasti laajeneva rutinoituneen osaamisen alue. Sen varaan jääminen tuottaisi ns. jämähtämisen - siksi monet pyrkivätkin aktiivisesti mukavuusalueelta pois. Joskus uupumukseen saakka...


Potentiaali, ei rajattu kyky

Asiantuntijuus tarkoittaa ennen muuta toimintamahdollisuuksia. Se ei tällöin ole vain tietämistä ja osaamista, vaan halua, alttiutta, innostusta, valmiutta kontaktiin, uteliaisuutta, kommunikointia -- kykyä pitää asioita avoimena. Tällöin toimintamahdollisuudet myös realisoituvat aina uusilla tavoilla.

Jotkut oppimisen tutkijat ovat esittäneet, ettei tieto sijaitse aivoissa "varastossa" tai minään erityisinä kokonaisuuksina, vaan verkostomaisina yhteyksinä ja "solmuina", jotka voivat aktivoitua tai olla aktivoitumatta. Tietämyksen monipuolisuus ja käyttökelpoisuus liittyisi tällöin kytkentöjen monipuolisuuteen. Samoin voisi ajatella, että asiantuntijuus on kykyä kytkeä ja kytkeytyä.

***

Mihin sitten koulutuksessa käytämme ajatusta asiantuntijuudesta? Ehkä se auttaa meitä yliopiston opetusta suunnittelevia asiantuntijoita miettimään, millaiseen liemeen yliopisto-opiskelija tulisi asettaa, jotta hän saisi oman asiantuntijuutensa alulle perustutkinnossaan.