keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Läsnä netissä?

Nettipaasto?

http://www.hyvejohtajuus.fi/4593/informaatiolihavuus-ylensyonti-ja-internet/?utm_source=feedburner&utm_medium=feed&utm_campaign=Feed%3A+Hyvejohtajuus+%28Hyvejohtajuus%29

Oskari Juurikkala kirjoitti jokin aika sitten Hyvejohtajuus-blogissa internetin käytön rajoittamisesta rinnastaen sen laihduttamiseen tai dieetteihin. Oman netissä oleskelun rajoittaminen vaatii kieltäymystä ja rajoituksia, joita voi olla vaikea asettaa itselle. Keinoksi hän ehdotti muun muassa filttereitä, joiden avulla ei esimerkiksi pääse facebookiin työkoneelta.

Monet painonhallinnan ekspertit esittävät, että dieettien ja kieltäytymisen sijasta pitäisi etsiä tapaa syödä oikein, riittävän usein, ravitsevasti ja nautinnollisesti. Kieltäytymisen ja rajoittamisen sijasta pitäisi keskittyä sellaiseen käyttäytymiseen, jota kannattaa vahvistaa. Ehkäpä nettioleskelua voisi ajatella samalla tavalla. Ei niinkään kysyä, miten hillitä ja rajoittaa netin käyttöään, vaan kysyä millainen netin käyttö lisää jonkin mielekkään asian tekemistä tai jonkin tärkeän asian läsnäoloa elämässä. Siinä sivussa huomaa, mikä nettikäytön muoto ei näin tee.

Mikä luo läsnäoloa

Aloin itse miettiä, millainen toiminta saa minut kokemaan olevani läsnä elämässäni enemmän. Halusin lisätä rauhallista läsnäoloa ja samalla vähentää läsnäolostani kilpailevia kohteita.

Käytän työssä sähköpostia, erilaisia oppimisalustoja, skypeä ja googledocsia. Olen työsyistä mukana myös LinkedInissä. (Se on visuaalisesti niin tylsä, ja sisältää sen verran vähän informaatiota, ettei se juuri ole vaarassa koukuttaa...) Nämä työkalut eivät erityisesti häiritse mieltäni. Osaan myös olla katsomatta sähköposteja, jos minun täytyy keskittyä pidempiä aikoja vaikkapa kirjoittamiseen.

Pidän kirjoittamisesta ja kirjoitetusta vuorovaikutuksesta. Jotkut blogit ovat minulle hyvinkin tärkeitä ja rikastuttavat elämääni. Itsekin haluan siksi blogata. Kirjoittaminen on minulle paitsi vuorovaikutusta, myös intensiivistä läsnäoloa nykyhetkessä. On hienoa, että bloggaaminen on keksitty! Se tekee kirjoittamisen monella tapaa helpommaksi.

Sen sijaan luovuin kokonaan facebookista, parisen vuotta aktiivikäyttäjänä oltuani. Enimmäkseen facebook tosin oli minusta hauska ja hallittava arjen osa. Parhaimmillaan se on mainio tiedon levittämisen kanava ja sosiaalisuuden muoto. Joidenkin kavereiden verbaalisuus ja hauskat postaukset olivat todellisia arkipäivän sulostuttajia. Oli usein myös antoisaa jakaa tunnelmiaan ja saada vastakaikua. Facebookin johdosta
sosiaalisuuteni piiri laajeni laajemmaksi.

Ikävimmillään facebook tuntui visuaaliselta melulta, joka teki mielen levottomaksi ja piti ajatuksissani turhia ärsykkeitä. Olen niitä, jotka koukkuuntuvat helposti, ja oli vaikea olla kurkkimatta sinne. Se oli myös prokrastinointikeino, samoin kuin sähköposti voi olla, jos taistelee vaikkapa tyhjän paperin kammon kanssa.

Kun oikein mietin, läsnäolokysymys auttoi minua huomaamaan, että haluan ylipäänsä karttaa sellaista nettiviestintää, joka on erityisen sirpaleista tai lyhytjänteistä. Twiittaajaa minusta ei siis koskaan tule.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Läsnä työssä?

http://blogs.technet.com/b/kohtaamispaikka/archive/2011/02/22/hei-me-tehd-228-228-n-l-228-sn-228-ty-246-t-228.aspx

Microsoftin Suomen porukka on esitellyt julkisuudessa "uutta" tapaa organisoida työtä niin, että ajankäytössä on joustoa, työtä voi tehdä valitsemassaan työpisteessä tai kotona. Lehdissä on esitelty myös työpaikan muokattuja työtiloja. Toimisto sisältää monenlaisia tiloja, joissa voi joko hakeutua toisten seuraan tai vetäytyä rauhaan, ja joissa luovutaan perinteisestä työpöytä- ja tuoli -kalustuksesta.

Blogin kirjoittajat kertovat itse: "Läsnätyö on uusi, joustavampi tietotyön muoto, jossa työntekijä voi olla työssään läsnä antaen täyden työpanoksensa sijainnistaan riippumatta. Läsnätyön mahdollistavat uudet teknologiat sekä yhdessä työpaikalla sovitut pelisäännöt."

En ole keksinyt, miksi tätä kaikkea kuvaamaan on tarvittu uusi termi "läsnätyö". Etätyössä, leikkisissä tai "luovissa" työtiloissa tai työn tilasidonnaisuudesta luopumisessa ei liene enää mitään mullistavaa.

Nojatuoli, fatboy tai sohva ovat kyllä hyviä luku- tai miettimispaikkoja. Läppärin tai muistilehtiön kanssa niistä voi tulla myös jonkinlaisia kirjoituspaikkoja. Tietotyön vaatimat kalusteet eivät siis välttämättä ole työpöytä ja -tuoli. Kun sisustin omaa työnohjaukseen ja tutkimustyöhön tarkoittamaani työhuonetta, toin sinne ensi töikseni nojatuoleja ja sohvan. Huolehdin myös huoneen kodikkuudesta tekstiilein, kynttilöin ja viherkasvein. Ajattelin silloin asiakkaitani, mutta huomasin pian että työskentelen itsekin paremmin kun ympäristö tuntuu viihtyisältä ja omannäköiseltä. Tämän viihtyisyyden eräs oleellinen puoli oli kuitenkin se, että sain olla huoneessa yksin ja siellä kävi vieraita vain kutsustani.

Minua ei houkuttele ajatus hallimaisista, saarekkeita sisältävistä yhteistiloista, jossa "visuaalista melua" on entistä enemmän: kaikenlaista katsetta kiinnittävää, kaikkien näkösällä... Viihtymistäni ei lisäisi se, että tekisin suuremman osan töistäni tilassa, jossa on muita ihmisiä avoinna potentiaaliseen vuorovaikutukseen.

Olen sen sijaan miettinyt sitä, miksi kirjasto voi olla niin hyvä paikka esimerkiksi kirjoittamiseen. Siellä voi jakaa kollektiivisen keskittyneisyyden ja rauhallisen työteliäisyyden tunteen olematta puheissa kenenkään kanssa. Tila on jäsennetty siten että se mahdollistaa ensisijaisesti yksilöiden seurustelun kirjojen kanssa. Hienoa, että jossain voi vielä olla rauhassa jatkuvalta ryhmätyön paineelta.

Kahvila toimii myös yllättävän hyvin monen kirjoittamisympäristönä, kun on tarvis sulkeutua omaan rauhaan. Siinä toisten ihmisten taustalla virtaava elämä ja sosiaalisuus muodostaa taustakohinan, jota vasten oma työskentely sujuu joskus paremmin kuin omassa työhuoneessa.

Idea on kuitenkin näissä molemmissa se, että kukaan ei tule häiritsemään. Microsoftin "läsnätyöpaikassa" tällainenkin tila on - luultavasti käyttäisin sitä ahkerasti.

Koska olen yliopistolainen, olen vuosia saanut mahdollisuuden tehdä etätöitä halutessani kotona. Joustoa työn aikatauluttamiseen on ollut niin paljon kuin olen sitä tarvinnut. Vaihdettuani työpaikkaa olen luopunut kuitenkin tästä joustomahdollisuudesta lähes kokonaan. Teen töitä työpöydän ääressä, mutta en enää tuo töitä kotiin enkä vahingossakaan kiikuta lounastani koneen ääreen. Työn lokeroiminen omalle paikalleen on auttanut huolehtimaan, ettei se valloita kaikkia elämänalueita ja hetkiä. Se on auttanut myös kunnioittamaan aikaa, jonka omistan läheisilleni, itseni ravitsemiselle tai lepäämiselle.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Muutosta tuutin täydeltä

Mihin perustuu sellaisten tv-ohjelmaformaattien ja lehtijuttujen vetovoima, jossa jokin suoritus tehdään "mahdottomassa" ajassa ja muutenkin ääriolosuhteissa?

Suurin pudottaja -tyyppisissä laihdutusohjelmissa painonpudotus tapahtuu käsittämättömällä viikkovauhdilla ylettömän fyysisen rasituksen ja elämää suuremman spektaakkelin myötä. Välillä taas vasta-alkajista leivotaan vaikkapa maratoonareita. Erilaisia taiteellisia suorituksia synnytetään sparraamalla aloittelijoita hurjiin ponnistuksiin ja ylittämään itsensä. Tai otetaan kulahtanut talo, revitään se nurin ja tehdään siitä uusi parin päivän aikana. Etenkin tämä viimeksi mainittu ohjelma sai lähes voimaan fyysisesti pahoin. Ahdistavaa katsoa ensin silmitöntä vanhan hajottamista ja sitten hosumista ja raivopäistä riehumista työn ääressä deadlinen alla. (Ehkä se oli liiankin osuva metafora kehittämistoiminnasta!) Hyvä työn jälki sinänsä olisi kiinnostavaa ja sitä katsoisikin mielellään.

Miksi tavoittelemisen arvoisia asioita pitää yrittää tehdä ääriolosuhteissa, sekuntikellon kanssa kohtuuttoman nopeasti ja dramaattisesti?  Onko tarkoitus osoittaa että mikä tahansa on mahdollista? Tai repiä mahdollisimman suuret tunnereaktiot säestämään muuttumista tai oppimista: ihan kuin se ei itsessään sittenkään olisi riittävän kiinnostavaa?

Hidas muuttuminen ei tietenkään ole kovin raflaavaa shown kannalta. (Eikä hitaudesta kiinnostuneen ylipäänsä kannata etsiä mitään tv:stä...) Arkielämässä muutoksia on joka tapauksessa tehtävä muun elämän lomassa, ei erillisillä leireillä tai hurraavan studioyleisön tuella. Muutostyön tekijänä en haluaisi nähdä muutosta latistettavan näytökseksi.

Vai onko muutos pakko yli-intensifioida siksi, että "muutos" alkaa olla niin tylsä ja tavanomainen näkökulma? Kaikkihan muuttuu koko ajan.

Kiinnostavinta ja järisyttävintä ehkä onkin se, mikä pysyy.  Tai se mikä muuntuu hitaasti, huomaamatta.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Osaaminen ja arviointi


Arviointi - paha jälkiruoka?

Arviointi tuntuu aina vaikeimmalta teemalta yliopistopedagogisessa koulutuksessa. Se on emotionaalisesti latautunut asia, johon opettajat liittävät huolta, epämukavia tunteita ja prokrastinaatiota. Arvioiminen sisältää vallan ja kontrollin ulottuvuuksia. Vuorovaikutuksen toimintana arviointi tai palaute voivat muistuttaa sen verran läheisesti moitetta tai syytöstä, että niitä on usein vaikea paitsi antaa myös ottaa vastaan. Etenkin numeroarvostelu tai arvostelun julkisuus herättävät myös voimakkaita assosiaatioita koulukokemuksiin, siihen miten numero saattaa leimata tai palkita, nolata tai nostaa.

Koulutuksen käytännön järjestelyissä arviointi tulee usein kaiken jälkeen, kun intensiivisin vuorovaikutus on jo ohi. Koulutuksen suunnittelussa ja visioimisessa tuntuu usein innostavalta miettiä tavoitteita. Sitten muistetaan: ai niin, tätä pitäisi arvioidakin, äh... Opetuksen kehittämisessä arviointi tuntuukin usein välttämättömältä pahalta. 

Arviointi suuntaa oppijan toimintaa ja ponnisteluja

Oppimisen tutkijat kuitenkin korostavat, että arvioinnin muuttaminen on keskeisin tapa muuttaa oppimistoimintaa. Opettajaa kiinnostaa eniten opetuksen sisältö ja päämäärä. Opiskelijaakin ne toki yleensä kiinnostavat. Silti opiskelijan toimintatapoihin ja valintoihin vaikuttaa merkittävimmin juuri se, miten oppimista tarvioidaan. Arviointi kytkeytyy koulutuksesta saataviin "palkintoihin" ja koulutuksessa etenemiseen, ja opiskelijat valikoivat panostuksiaan sen mukaan, minkä arvelevat eniten vaikuttavan suoriutumiseensa. Siksi opetuksen laatuun on lähes mahdotonta vaikuttaa pohtimatta arviointia.


Osaaminen ja arviointi: lantin kaksi puolta

Kun puhumme osaamisesta arkielämässä, ajattelemme asiaa yleensä arvotettuna: joko hyvänä tai huonona. Osaamista ja sen arvioimista ei oikeastaan kannatakaan erottaa: ne ovat saman asian kaksi puolta. Tällä tavoin miellettynä arviointia on helpompi lähestyä. Se on osaamisen kuvaamista ja erittelyä, osaamisen eri puolten jäsentämistä.

Yksi kasvatustieteilijöiden tapa lähestyä oppimista on ollut tutkia miten osaava henkilö (tai ryhmä) toimii tai millainen on hyvä suoritus. Yksi keskeinen piirre osaavassa toiminnassa on arvioiva pohdinta eli toimintaan nivoutuva jatkuva arviointi. Kuinka onnistui, pitäisikö korjata, kuinkas tuossa tuli tehtyä... pätee niin ojan kaivuuseen kuin tutkimustyöhönkin.

Oppiminenkin on pohjimmiltaan toimintaa, tekemistä. Luontevimmillaan oppimisen arviointi kietoutuu koko ajan sekä opettajan että opiskelijoiden tekemisiin. Miten meni, miksi tällä tavalla tehtiin, mitä tähän sanotte, nyt ei oikein ymmärretty... Taitavat opettajat ja opiskelijat tekevät tällaista oppimisen arvioimista koko ajan, lähes huomaamatta. Se ei edellytä mitään röntgenkatsetta, jolla osataan erottaa viitonen nelosesta tai lahjakkuus taviksesta, vaan ennen muuta luontevaa keskustelua siitä mitä yhdessä ollaan tekemässä ja miksi.


Osaaminen ja arviointi dynaamisena prosessina

Tampereen yliopistossa tehdään mittavaa siirtymää osaamisperustaisiin opetussuunnitelmiin. Pitäisi asettaa koulutuksen tavoitteet niin, ettei vain kuvata millaisia oppisisältöjä tutkinnoissa käsitellään, vaan luonnehditaan osaamista (tai osaamisia), joita opiskelijoille rakentuu. Näitä osaamisia pitäisi pystyä myös luotettavasti ja läpinäkyvästi arvioimaan.

Arvioinnin tärkein tehtävä on tukea oppimista. Tie hyvään suoritukseen ja hyvään osaamiseen käy vain arvioinnin kautta. Se tarkoittaa, että osaaminen ja sen eri ulottuvuudet ovat sekä opiskelijoiden että opettajien yhteisen mielenkiinnon kohteena. Oppimisen arviointia voidaankin ajatella dynaamisena prosessina, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tällaisen prosessin myötä on helpompi lopulta löytää myös kriteerejä, joiden nojalla voidaan antaa summaava arvio tai verrata suorituksia toisiinsa.

Tässä joitain opettajan maamerkkejä tähän prosessiin

* kuvataan sitä osaamista jota tavoitellaan
* kuvataan ja pohditaan hyvän osaamisen kriteereitä ja elementtejä
* annetaan monisuuntaista palautetta (sekä opiskelijoille että opettajalle) joka auttaa etenemään kohti tätä osaamista ja ylittämään vaikeita kohtia
* hyväksytään että osaaminen voi olla vaikeata sanallistaa, mutta yritetään silti purkaa hiljaista tietoa näkyviin
* hyväksytään että erilaiset arviointijärjestelmät ovat aina likimääräisiä ja tulkinnanvaraisia, vaikka läpinäkyvyyteen ja reiluuteen pyrkiminen onkin tärkeä tavoite

torstai 17. maaliskuuta 2011

Arkielämän mokaamisperustaisuus


Arkielämän töppäyksissä kysyy välillä itseltään: miten on mahdollista, että mokasin näin -- minähän osaan tämän? Miksi toimin taitamattomasti, vaikka periaatteessa osaan toimia taitavasti? Miksi annoin työkaverilleni palautetta tökerösti, vaikka työnohjaajana tiedän miten sitä annetaan rakentavasti? Miksi tein neuvottelussa heikkoja ja hätäisiä johtopäätöksiä, vaikka tutkijana osaan edellyttää itseltäni perusteltuja johtopäätöksiä? Miksi harjoitan käskyttämistä perheen parissa, jos en usko sen motivoivan työpaikalla? Eli: miksi jokin osaaminen tulee jossain tilanteessa käyttöön, jossain ei?

Yksi vastaus (näin vastaisi ehkä ymmärtäväinen ystävä) on, että osaaminen joka tapauksessa mahdollistaa epäonnistumisen tunnistamisen epäonnistumiseksi. Ilman osaamista selitys epäonnistumisesta ei ehkä kääntyisi itsekriittiseksi. Niinhän se onkin - osaajakin joutuu hiomaan osaamistaan tilanne tilanteelta ja tilanteiden välisestä variaatiosta oppien.

Toinen näkökulma on oppimisen tutkijoitakin kiinnostanut transferin eli siirtovaikutuksen ongelma. Mitä merkitystä oppimistilanteessa opitulla on ja siirtyykö se käyttöön jossain toisessa ympäristössä? Joidenkin mielestä tällainen tilanne todistaisi, että oppiminen on aina äärimmäisen situationaalista ja että siirtovaikutukselta ei pidäkään odottaa suuria. Tämä on mielestäni turhan jyrkkä näkemys: jos mikään ei olisi ylitilanteista ja ennakoitavaa, emme pärjäisi maailmassa ollenkaan...

Joidenkin oppimistutkijoiden mukaan koulutus turhan usein tuottaa oman, hieman keinotekoisen maailmansa, jonka säännöt eivät päde "oikeassa maailmassa" (kuten työssä) ja jossa tuotettu oppiminen ei siksi siirry käyttöön. Tämän kuilun ylittämiseksi rakennetaan sitten erilaisia harjoittelujaksoja, käytännön kokeiluja tai ongelmaperustaisia "tosielämän" oppimistilanteita.

Jotkut tutkijat ovat puolestaan sitä mieltä, että tämäkään ei riitä. Käytännön työn maailmakin voi olla kaavoihin kangistunut tai muutoksen tuulista syrjässä. Ajatellaankin sen sijaan, että koulutuksen ja työn rajapinnan tulisi olla neuvotteleva tila,jossa eri osapuolet kysyvät ja kokeilevat, miten työ muuttuu ja kehittyy ja tutkivat parhaita tapoja ottaa asioita haltuun. Tätä kutsutaan kehittäväksi siirtovaikutukseksi.

Ajatus vastannee nykyistä näkemystä kiihtyvästä muutoksesta nykymaailmassa. Silti siinä mielestäni jotenkin ylikorostetaan ympäristöjemme muutosta oppimisen lähtökohtana. Oppiminenhan kuitenkin tapahtuu suhteessa sekä kohteen pysyviksi koettuihin ominaisuuksiin että sen muuttuviin ominaisuuksiin. Lisäksi oppija, jolle kaikki on uutta, ei vielä tiedä minkä muuttuminen on relevanttia.

Siirtovaikutuksen kysymys ei myöskään asetu ajallisesti sillä tavoin siistiin jatkumoon, että ensin ei osata, sitten opitaan, sitten osataan. Osaaminen ja ei-osaaminen vaihtelevat ja liikkuvat edestakaisin tilanteisesti ja eriasteisesti. Olemme usein samassa asiassa sekä osaavia että osaamattomia. Osaaminen on dynaaminen asia: ehkäpä se on suhde osaajan ja ympäristön tai kohteen välillä.

Aktiivisesta siirtovaikutuksesta puhuvat tutkijat korostavat, että siirtovaikutuksen edellytyksinä eivät ole vain osaaminen ja kyky soveltaa osaamista ongelmanratkaisuun, vaan kyky suuntautua tilanteen ominaisuuksien havainnoimiseen osuvin kysymyksin. Soveltamista ei voi tapahtua, ellei pysähdy kysymään mitä osaamista tilanne vaatii, olenko hahmottanut asian oikein, kannattaako toimia vai miettiä hetki. Osaamisen käyttöön saaminen edellyttää siis ongelman tunnistamisen taitoja ja itsereflektiokykyä. Ja ehkä myös asennetta: valmiutta ajatella että minä voin olla väärässäkin...

Työssä ja ylipäänsä vaativassa ongelmanratkaisussa olemme ehkä tottuneet edellyttämään itseltämme näitä tutkivia kysymyksiä. Mitä rutinoituneemmaksi tilanteen miellämme, sen vähemmän asetamme sille osaamistamme aktivoivia kysymyksiä. Emme arkipäivässä voi työstämällä työstää jokaista vastaantulevaa kysymystä.

Osaaminen on siis toimintapotentiaali. Se on aina mahdollista jättää myös käyttämättä. Meillä on joka tapauksessa aina useita mahdollisuuksia suuntautua käsillä olevaan asiaan, tilanteeseen tai ihmiseen. Voimme valita niitä tulkintoja, joiden myötä jokin osaaminen tulee relevantiksi, tai sellaisia, joiden myötä valitsemme jotain aivan muuta. Voimme esimerkiksi suuntautua pelkästään jonkun ikävän olotilan tai asian välttämiseen ja antaa tämän seikan ohjata tekemisiämme. Tämä selittää sen, miksi vaikkapa osaava johtaja voi toimia kotonaan despoottisesti tai ihmissuhdeammattilainen olla taitamaton alainen, eikä edes huomata asiassa mitään epäsuhtaa.

Tässä ei liene mitään kummallista. Mutta onneksi arki tarjoaa meille lukuisia mahdollisuuksia yhteen tehokkaimmista oppimisen lajeista: erehdyksistä oppimiseen!


****

PS. aktiivisesta siirtovaikutuksesta tohtorikoulutuksen kontekstissa: Pyhältö, K. & Soini T. 2008.  Tohtoriopiskelijasta tieteelliseksi asiantuntijaksi. Teoksessa Nummenmaa ym. (toim.) Hyvä tohtori. Tohtorikoulutuksen rakenteita ja prosesseja. Tampere University Press.