torstai 17. maaliskuuta 2011

Arkielämän mokaamisperustaisuus


Arkielämän töppäyksissä kysyy välillä itseltään: miten on mahdollista, että mokasin näin -- minähän osaan tämän? Miksi toimin taitamattomasti, vaikka periaatteessa osaan toimia taitavasti? Miksi annoin työkaverilleni palautetta tökerösti, vaikka työnohjaajana tiedän miten sitä annetaan rakentavasti? Miksi tein neuvottelussa heikkoja ja hätäisiä johtopäätöksiä, vaikka tutkijana osaan edellyttää itseltäni perusteltuja johtopäätöksiä? Miksi harjoitan käskyttämistä perheen parissa, jos en usko sen motivoivan työpaikalla? Eli: miksi jokin osaaminen tulee jossain tilanteessa käyttöön, jossain ei?

Yksi vastaus (näin vastaisi ehkä ymmärtäväinen ystävä) on, että osaaminen joka tapauksessa mahdollistaa epäonnistumisen tunnistamisen epäonnistumiseksi. Ilman osaamista selitys epäonnistumisesta ei ehkä kääntyisi itsekriittiseksi. Niinhän se onkin - osaajakin joutuu hiomaan osaamistaan tilanne tilanteelta ja tilanteiden välisestä variaatiosta oppien.

Toinen näkökulma on oppimisen tutkijoitakin kiinnostanut transferin eli siirtovaikutuksen ongelma. Mitä merkitystä oppimistilanteessa opitulla on ja siirtyykö se käyttöön jossain toisessa ympäristössä? Joidenkin mielestä tällainen tilanne todistaisi, että oppiminen on aina äärimmäisen situationaalista ja että siirtovaikutukselta ei pidäkään odottaa suuria. Tämä on mielestäni turhan jyrkkä näkemys: jos mikään ei olisi ylitilanteista ja ennakoitavaa, emme pärjäisi maailmassa ollenkaan...

Joidenkin oppimistutkijoiden mukaan koulutus turhan usein tuottaa oman, hieman keinotekoisen maailmansa, jonka säännöt eivät päde "oikeassa maailmassa" (kuten työssä) ja jossa tuotettu oppiminen ei siksi siirry käyttöön. Tämän kuilun ylittämiseksi rakennetaan sitten erilaisia harjoittelujaksoja, käytännön kokeiluja tai ongelmaperustaisia "tosielämän" oppimistilanteita.

Jotkut tutkijat ovat puolestaan sitä mieltä, että tämäkään ei riitä. Käytännön työn maailmakin voi olla kaavoihin kangistunut tai muutoksen tuulista syrjässä. Ajatellaankin sen sijaan, että koulutuksen ja työn rajapinnan tulisi olla neuvotteleva tila,jossa eri osapuolet kysyvät ja kokeilevat, miten työ muuttuu ja kehittyy ja tutkivat parhaita tapoja ottaa asioita haltuun. Tätä kutsutaan kehittäväksi siirtovaikutukseksi.

Ajatus vastannee nykyistä näkemystä kiihtyvästä muutoksesta nykymaailmassa. Silti siinä mielestäni jotenkin ylikorostetaan ympäristöjemme muutosta oppimisen lähtökohtana. Oppiminenhan kuitenkin tapahtuu suhteessa sekä kohteen pysyviksi koettuihin ominaisuuksiin että sen muuttuviin ominaisuuksiin. Lisäksi oppija, jolle kaikki on uutta, ei vielä tiedä minkä muuttuminen on relevanttia.

Siirtovaikutuksen kysymys ei myöskään asetu ajallisesti sillä tavoin siistiin jatkumoon, että ensin ei osata, sitten opitaan, sitten osataan. Osaaminen ja ei-osaaminen vaihtelevat ja liikkuvat edestakaisin tilanteisesti ja eriasteisesti. Olemme usein samassa asiassa sekä osaavia että osaamattomia. Osaaminen on dynaaminen asia: ehkäpä se on suhde osaajan ja ympäristön tai kohteen välillä.

Aktiivisesta siirtovaikutuksesta puhuvat tutkijat korostavat, että siirtovaikutuksen edellytyksinä eivät ole vain osaaminen ja kyky soveltaa osaamista ongelmanratkaisuun, vaan kyky suuntautua tilanteen ominaisuuksien havainnoimiseen osuvin kysymyksin. Soveltamista ei voi tapahtua, ellei pysähdy kysymään mitä osaamista tilanne vaatii, olenko hahmottanut asian oikein, kannattaako toimia vai miettiä hetki. Osaamisen käyttöön saaminen edellyttää siis ongelman tunnistamisen taitoja ja itsereflektiokykyä. Ja ehkä myös asennetta: valmiutta ajatella että minä voin olla väärässäkin...

Työssä ja ylipäänsä vaativassa ongelmanratkaisussa olemme ehkä tottuneet edellyttämään itseltämme näitä tutkivia kysymyksiä. Mitä rutinoituneemmaksi tilanteen miellämme, sen vähemmän asetamme sille osaamistamme aktivoivia kysymyksiä. Emme arkipäivässä voi työstämällä työstää jokaista vastaantulevaa kysymystä.

Osaaminen on siis toimintapotentiaali. Se on aina mahdollista jättää myös käyttämättä. Meillä on joka tapauksessa aina useita mahdollisuuksia suuntautua käsillä olevaan asiaan, tilanteeseen tai ihmiseen. Voimme valita niitä tulkintoja, joiden myötä jokin osaaminen tulee relevantiksi, tai sellaisia, joiden myötä valitsemme jotain aivan muuta. Voimme esimerkiksi suuntautua pelkästään jonkun ikävän olotilan tai asian välttämiseen ja antaa tämän seikan ohjata tekemisiämme. Tämä selittää sen, miksi vaikkapa osaava johtaja voi toimia kotonaan despoottisesti tai ihmissuhdeammattilainen olla taitamaton alainen, eikä edes huomata asiassa mitään epäsuhtaa.

Tässä ei liene mitään kummallista. Mutta onneksi arki tarjoaa meille lukuisia mahdollisuuksia yhteen tehokkaimmista oppimisen lajeista: erehdyksistä oppimiseen!


****

PS. aktiivisesta siirtovaikutuksesta tohtorikoulutuksen kontekstissa: Pyhältö, K. & Soini T. 2008.  Tohtoriopiskelijasta tieteelliseksi asiantuntijaksi. Teoksessa Nummenmaa ym. (toim.) Hyvä tohtori. Tohtorikoulutuksen rakenteita ja prosesseja. Tampere University Press.

3 kommenttia:

  1. Tilanne on tuttu ja usein siihen törmää. Itse olen selittänyt epäonnistumistani itselleni useimmiten kahdella asialla joko toimin liian nopeasti, enkä ehtinyt siksi hyödyntää osaamstani tai annoin tunteelle valtaa, jolloin en edes pohtinut järkiperäistä toimintaa.

    VastaaPoista
  2. irmeli.rantala@uta.fi4. kesäkuuta 2011 klo 17.35

    Hei!
    Kollega opettajankoulutuksesta viittaa eläkkeelle lähtiessään rukoukseen, joka mielestäni sopisi tähän yhteyteen kaikessa "tieteellisyydessään":

    .. kirjasessa Ilon hedelmiä, joka on täynnä herkullisia tarinoita, ilon virittäjiä ja päivän pelastuksia. Se on melkein sama kuin työpäiväni yliopistolla, jossa jokainen aamu on mahdollisuus...

    Aamurukous!
    Tämä päivä on mennyt toistaiseksi hyvin.
    En ole juorunnut, en menettänyt malttiani, en
    ollut ahne, häijy, itsekäs, tyytymätön, enkä koppava.
    Mutta kohta aion nousta vuoteesta, ja sitten
    tarvitsenkin kovasti apua
    Aamen"

    Tohtorikoulutuksessa olevana ja yliopistopedan "herätteen" saaneena julistaisin kaikille kurssilaisillemme tätä epäonnistumisen ilosanoman julistamista- tietty nöyryys osaamisen ja tieteen edessä tekee ehkä avoimemmaksi,joustavammaksi ja ymmärtäväisemmäksi opiskelijoita kohtaan- joita varten me kai tätä kurssia jossain mielessä käymme?!Heidän jaksamisensa, oppimisensa ja joskus jopa hyvinvointinsa voi olla meidän käsissämme?!
    Kiitos Sanna- paitsi että herätät, myös annat vastauksia.
    Yst. Irmeli Rantala, yo-pedalainen

    VastaaPoista
  3. Hei Irmeli, yopedalainen! Kiitos tästä ajatuksesta. Olisi hienoa jos yliopistopedagogiikka voisi osaltaan olla juurruttamassa yliopistoon hieman armahtavaisempaa toimintakulttuuria. Sellaista jossa saisi joskus myös epäonnistua.

    VastaaPoista