keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Muutosta tuutin täydeltä

Mihin perustuu sellaisten tv-ohjelmaformaattien ja lehtijuttujen vetovoima, jossa jokin suoritus tehdään "mahdottomassa" ajassa ja muutenkin ääriolosuhteissa?

Suurin pudottaja -tyyppisissä laihdutusohjelmissa painonpudotus tapahtuu käsittämättömällä viikkovauhdilla ylettömän fyysisen rasituksen ja elämää suuremman spektaakkelin myötä. Välillä taas vasta-alkajista leivotaan vaikkapa maratoonareita. Erilaisia taiteellisia suorituksia synnytetään sparraamalla aloittelijoita hurjiin ponnistuksiin ja ylittämään itsensä. Tai otetaan kulahtanut talo, revitään se nurin ja tehdään siitä uusi parin päivän aikana. Etenkin tämä viimeksi mainittu ohjelma sai lähes voimaan fyysisesti pahoin. Ahdistavaa katsoa ensin silmitöntä vanhan hajottamista ja sitten hosumista ja raivopäistä riehumista työn ääressä deadlinen alla. (Ehkä se oli liiankin osuva metafora kehittämistoiminnasta!) Hyvä työn jälki sinänsä olisi kiinnostavaa ja sitä katsoisikin mielellään.

Miksi tavoittelemisen arvoisia asioita pitää yrittää tehdä ääriolosuhteissa, sekuntikellon kanssa kohtuuttoman nopeasti ja dramaattisesti?  Onko tarkoitus osoittaa että mikä tahansa on mahdollista? Tai repiä mahdollisimman suuret tunnereaktiot säestämään muuttumista tai oppimista: ihan kuin se ei itsessään sittenkään olisi riittävän kiinnostavaa?

Hidas muuttuminen ei tietenkään ole kovin raflaavaa shown kannalta. (Eikä hitaudesta kiinnostuneen ylipäänsä kannata etsiä mitään tv:stä...) Arkielämässä muutoksia on joka tapauksessa tehtävä muun elämän lomassa, ei erillisillä leireillä tai hurraavan studioyleisön tuella. Muutostyön tekijänä en haluaisi nähdä muutosta latistettavan näytökseksi.

Vai onko muutos pakko yli-intensifioida siksi, että "muutos" alkaa olla niin tylsä ja tavanomainen näkökulma? Kaikkihan muuttuu koko ajan.

Kiinnostavinta ja järisyttävintä ehkä onkin se, mikä pysyy.  Tai se mikä muuntuu hitaasti, huomaamatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti