maanantai 21. maaliskuuta 2011

Osaaminen ja arviointi


Arviointi - paha jälkiruoka?

Arviointi tuntuu aina vaikeimmalta teemalta yliopistopedagogisessa koulutuksessa. Se on emotionaalisesti latautunut asia, johon opettajat liittävät huolta, epämukavia tunteita ja prokrastinaatiota. Arvioiminen sisältää vallan ja kontrollin ulottuvuuksia. Vuorovaikutuksen toimintana arviointi tai palaute voivat muistuttaa sen verran läheisesti moitetta tai syytöstä, että niitä on usein vaikea paitsi antaa myös ottaa vastaan. Etenkin numeroarvostelu tai arvostelun julkisuus herättävät myös voimakkaita assosiaatioita koulukokemuksiin, siihen miten numero saattaa leimata tai palkita, nolata tai nostaa.

Koulutuksen käytännön järjestelyissä arviointi tulee usein kaiken jälkeen, kun intensiivisin vuorovaikutus on jo ohi. Koulutuksen suunnittelussa ja visioimisessa tuntuu usein innostavalta miettiä tavoitteita. Sitten muistetaan: ai niin, tätä pitäisi arvioidakin, äh... Opetuksen kehittämisessä arviointi tuntuukin usein välttämättömältä pahalta. 

Arviointi suuntaa oppijan toimintaa ja ponnisteluja

Oppimisen tutkijat kuitenkin korostavat, että arvioinnin muuttaminen on keskeisin tapa muuttaa oppimistoimintaa. Opettajaa kiinnostaa eniten opetuksen sisältö ja päämäärä. Opiskelijaakin ne toki yleensä kiinnostavat. Silti opiskelijan toimintatapoihin ja valintoihin vaikuttaa merkittävimmin juuri se, miten oppimista tarvioidaan. Arviointi kytkeytyy koulutuksesta saataviin "palkintoihin" ja koulutuksessa etenemiseen, ja opiskelijat valikoivat panostuksiaan sen mukaan, minkä arvelevat eniten vaikuttavan suoriutumiseensa. Siksi opetuksen laatuun on lähes mahdotonta vaikuttaa pohtimatta arviointia.


Osaaminen ja arviointi: lantin kaksi puolta

Kun puhumme osaamisesta arkielämässä, ajattelemme asiaa yleensä arvotettuna: joko hyvänä tai huonona. Osaamista ja sen arvioimista ei oikeastaan kannatakaan erottaa: ne ovat saman asian kaksi puolta. Tällä tavoin miellettynä arviointia on helpompi lähestyä. Se on osaamisen kuvaamista ja erittelyä, osaamisen eri puolten jäsentämistä.

Yksi kasvatustieteilijöiden tapa lähestyä oppimista on ollut tutkia miten osaava henkilö (tai ryhmä) toimii tai millainen on hyvä suoritus. Yksi keskeinen piirre osaavassa toiminnassa on arvioiva pohdinta eli toimintaan nivoutuva jatkuva arviointi. Kuinka onnistui, pitäisikö korjata, kuinkas tuossa tuli tehtyä... pätee niin ojan kaivuuseen kuin tutkimustyöhönkin.

Oppiminenkin on pohjimmiltaan toimintaa, tekemistä. Luontevimmillaan oppimisen arviointi kietoutuu koko ajan sekä opettajan että opiskelijoiden tekemisiin. Miten meni, miksi tällä tavalla tehtiin, mitä tähän sanotte, nyt ei oikein ymmärretty... Taitavat opettajat ja opiskelijat tekevät tällaista oppimisen arvioimista koko ajan, lähes huomaamatta. Se ei edellytä mitään röntgenkatsetta, jolla osataan erottaa viitonen nelosesta tai lahjakkuus taviksesta, vaan ennen muuta luontevaa keskustelua siitä mitä yhdessä ollaan tekemässä ja miksi.


Osaaminen ja arviointi dynaamisena prosessina

Tampereen yliopistossa tehdään mittavaa siirtymää osaamisperustaisiin opetussuunnitelmiin. Pitäisi asettaa koulutuksen tavoitteet niin, ettei vain kuvata millaisia oppisisältöjä tutkinnoissa käsitellään, vaan luonnehditaan osaamista (tai osaamisia), joita opiskelijoille rakentuu. Näitä osaamisia pitäisi pystyä myös luotettavasti ja läpinäkyvästi arvioimaan.

Arvioinnin tärkein tehtävä on tukea oppimista. Tie hyvään suoritukseen ja hyvään osaamiseen käy vain arvioinnin kautta. Se tarkoittaa, että osaaminen ja sen eri ulottuvuudet ovat sekä opiskelijoiden että opettajien yhteisen mielenkiinnon kohteena. Oppimisen arviointia voidaankin ajatella dynaamisena prosessina, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa. Tällaisen prosessin myötä on helpompi lopulta löytää myös kriteerejä, joiden nojalla voidaan antaa summaava arvio tai verrata suorituksia toisiinsa.

Tässä joitain opettajan maamerkkejä tähän prosessiin

* kuvataan sitä osaamista jota tavoitellaan
* kuvataan ja pohditaan hyvän osaamisen kriteereitä ja elementtejä
* annetaan monisuuntaista palautetta (sekä opiskelijoille että opettajalle) joka auttaa etenemään kohti tätä osaamista ja ylittämään vaikeita kohtia
* hyväksytään että osaaminen voi olla vaikeata sanallistaa, mutta yritetään silti purkaa hiljaista tietoa näkyviin
* hyväksytään että erilaiset arviointijärjestelmät ovat aina likimääräisiä ja tulkinnanvaraisia, vaikka läpinäkyvyyteen ja reiluuteen pyrkiminen onkin tärkeä tavoite

3 kommenttia:

  1. irmeli.rantala@uta.fi4. kesäkuuta 2011 klo 15.27

    Kiitos Sanna!
    Pohtiessani arviointini kehittämistä Tasa-arvo ja oppiminen kurssillani (joka on kehittämistehtäväni), näänkin tosiaan opettamiseni arviointikyselyn olevan entistä arvokkaampi ohjaamaan minua opettamiseni kehittämisessä, kiitos ahaa-elämyksestä!
    Miksi en jokaisen muunkin kurssin yhteydessä laita moodleen SOLO-taksonomian "siihen-kurssiin-kuuluvia" -asioita jokaisen opiskelijan katsottavaksi? Juuri opettajiksi-opiskelijathan osaavat- tai ainakin pitäisi osata- arvioida oppimisensa syvyys!
    Yst. Irmeli Rantala/OKL

    VastaaPoista
  2. Hei Irmeli, kiitos palautteesta. Kiva kuulla ahaa-elämyksestä ja ideastasi. Joskus pienilläkin viilauksilla voi tehdä isoja asioita.

    VastaaPoista
  3. Kai arviointiin olisi aina hyvä liittää myös jotain selittävää palautetta, ja olisi tietysti hyvä esittää pelisäännöt etukäteen. Esimerkiksi yhdellä omalla kurssillani opiskelijoita pyydetään viikkotehtävässä kertomaan:

    1) Millaisia tiedontarpeita sinulla oli tuon päivän aikana?
    2) Mistä lähteistä ja kanavista hankit tietoa näihin tarpeisiin?
    3) Miten onnistuit tiedonhankinnassa: pääsitkö tavoitteeseesi vai jäikö jotakin puuttumaan?

    Tehtävä sisältää siis kolme kohtaa. Arvioinnnissa luonnolliseti olen taipuvainen pudottamaan pisteitä, jos jokin kohta jää käsittelemättä. Mutta tietysti asiaa parantaisi, jos sanoisin heti tehtävänannossa, että jonkin kohdan käsittelemättä jättäminen johtaa arvosanan alentamiseen.

    Toinen ongelma sitten on, miten esim. asteikolla 1-5 pystyy luotettavasti arvioimaan vaikkapa kohdan kaksi vastausta. Opettajana voin olla sitä mieltä, että vastaus ei ole tyydyttävä, kun taas opiskelija omasta mielestään voi kokea tuohon vastanneensa aivan riittävästi.

    Ja jos sitten vielä otetaan huomioon, että on kyse perusteiden kurssin yhdestä tehtävästä, niin pelko ja ongelma tässä on seuraava. Opettajan huolestuttaa, että läpinäkyvyys lisää työtä. Opiskelijat saattavat ruveta viilaamaan pilkkua siitä mikä on yhden pisteen raja. Ja pahimmillaan palautekeskustelu karkaa käsistä, vie aikaa ja tuo lisää vaivaa.

    Tällainen ruohonjuuritason problematiikka on mielestäni suurin syy, miksi arvioinminen ja sen läpinäkyväksi saattaminen on vaikeaa. Vaihtoehtoina voisi olla, että otan yksittäisissä viikkotehtävissä käyttöön esim. 10 portaisen arvioinnnin. Silloin voi olla perustellumpaa sanoa, miksi jokin vastaus on pisteen heikompi kuin toinen.

    Tai sitten luovun numeerisesta arvioinnnista ja sanon tylysti, että kunkin viikkotehtävän kaikki kohdat tulee olla suoritettu, jos mielii päästä jatkoon (saa koko kurssin suoritetuksi). Sitten siitä vasta soppa saattaakin syntyä, kun alan jonkun yksittäisen opiskelijan kanssa kiistelemään, onko jokin kohta käsitelty vai ei.

    Muita vaihtoehtoja? Onko noita?

    VastaaPoista