perjantai 29. huhtikuuta 2011

Pelinrakentajat

Jokaisesta työyhteisöstä löytyy yleensä henkilö tai henkilöitä, jotka tuntuvat työpaikan tukipilareilta. He saavat usein vastuuta ja tehtäviä - "tee sinä, kun sinulta luontuu". Heistä pidetään, heihin luotetaan ja heille uskoudutaan. He tuovat turvallisuuden ja yhteenkuulumisen tunnetta muille. He voivat tulkata näkemyksiä ryhmien välillä tai organisaation tasojen välillä.

He voivat olla taitavia työntekijöitä ja asiantuntijoita, mutta sen lisäksi heillä on erityistä taitoa, jota voisi kutsua vaikkapa pelirakentamiseksi.

Pelinrakentajat osaavat mieltää yhteisöllisyyden ja hyvän vuorovaikutuksen luomisen erillisenä, tärkeänä tehtävänä. He siis tietävät, että se ei tapahdu itsestään, vaan sitä ylläpidetään konkreettisin teoin. Lisäksi heillä on myös keinoja hoitaa tätä tehtävää. Se on usein heille suhteellisen luontaista, jo lapsena opittua. He eivät siksi koe uhrautuvansa, vaikka ymmärtävätkin tekevänsä erityistä työtä yhteisön eteen. Yhteisö on heille arvokas asia.

Siksi he valitsevat tapoja, joilla huolehditaan että kaikki saadaan mukaan ja kaikkien ääntä kuullaan. He saattavat muita useammin muistaa virkistymiseen, huolenpitoon ja viihtymiseen liittyviä pieniä asioita: kahveja, nimipäiväkukkia, muistamisia, yhteen kutsumisia, ihmisten toisiinsa tutustuttamisia.

He myös miettivät, kuinka asioista tiedotetaan ja millaista tietoa -- tai millaista huomiota -- kukin kaipaa. He muistavat pitää huolta, että tilanteiden välillä säilyy jatkuvuus - että vaikkapa joku tekee muistiinpanot ja seuraavasta tapaamisestakin sovitaan. He osaavat itse toimia erilaisten ihmisten kanssa ja ymmärtävät omia tunnereaktioitaan, niin että pystyvät luovimaan erilaisissa kommunikointitilanteissa. Heistä usein pidetään, mutta he eivät silti kuvittele että kaikkien tulisi pitää heistä.

Esimiehet usein arvostavat pelinrakentajia suuresti ja ottavat heistä tukea. Tosin epävarmaa esimiestä pelinrakentaja voi myös häiritä.

Organisaatio, joka haluaa oppia uutta, tekee viisaasti jos antaa pelinrakentajille tilaa ja yrittää jäljitellä heidän toimintaansa laajemmalla tasolla ja systematisoida "pelinrakentamiskeinoja". Vielä parempi olisi, jos joskus ymmärrettäisiin antaa pelinrakentamistyölle resursseja. Näin huokaisi eräs hiljattain jututtamani pelinrakentaja.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Luvannut en ruusutarhaa

Asioilla on taipumusta kasautua. Sekä hyvillä että ikävillä asioilla. Samaan ajankohtaan voi osua tietokoneen, auton, digiboksin ja polvikierukan hajoaminen, pitkä puuduttava flunssa ja töissä tai perheessä kuormittava jakso. Tuntuu että elämä on pelkkää rempallaan olevien asioiden korjaamista.  Kun yksi tulee kuntoon, toinen jo leviää käsiin.Väsyttää, mutta aivot setvivät sotkuja yölläkin. Kiukuttaa, tuntuu epäreilulta.

Mutta minnepä sitä reklamoisi? Kuka tarkalleen ottaen lupasi, että elämä olisi helppoa? Mistä pisteestä käsin voisi määritellä, mikä on kohtuutonta? Vaikeudet käyvät hermoon tietysti ihan itsenäänkin, mutta ehkä eniten siksi, että sitä tulee olettaneeksi, että asioiden pitäisi sujua. Sitä uskoo, että elämän noin pääpiirteissään pitäisi mennä hyvin.

Keskusteluntutkijoilla on oma termi tälle oletukselle: arjen hyväntahtoinen järjestys. Se pitää koossa monia sosiaalisia käytäntöjämme. Arkikeskustelun toiminnoissa omistetaan paljon vaivaa ja aikaa hyväntahtoisen järjestyksen palauttamiselle sen rikkouduttua vaikkapa huonojen uutisten tai ongelmien takia. Sosiaalisuuden liimana on oletus, että asiat ovat pääpiirteissään kunnossa.

Zen-filosofit opettavat puolestaan, että kärsimys kuuluu elämään. Elämään kuuluu siis myös se, että asiat eivät mene hyvin. Ihmisten hankkeet eivät onnistu, koneet rikkoutuvat, toiveet eivät toteudu. Se(kään) ei ole yllättävää. Se tuntuu ikävältä, mutta se ei ole mikään poikkeama luvatusta laatustandardista. Jos vaikeudet suistavat tieltä, on ehkä syytä rukata odotuksia.

Toisaalta - ehkä se, että olettaa asioiden menevän hyvin (ja tuohtuu kun ne eivät mene), on myös merkki suhteellisesta hyväosaisuudesta. On eri asia setviä monen laitteen yhtäaikaista hajoamista kuin surra sitä, että yhteenkään laitteeseen ei ole varaa.On eri asia odottaa, että polvi tai nilkka sallisi taas treenata, kuin pohtia, onko ylipäänsä varaa mennä lääkäriin. Arjen hyväntahtoinen järjestys -- tai luottamus siihen että "asioilla on taipumusta järjestyä" -- voikin olla yhtä jakautunut asia kuin onnellisuus tai hyvinvointi.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Käsitätkö yliopistopedagogiikkaa?



Käsitykset toiminnan moottorina?

Yliopisto-oppimisen tutkimuksessa ja yliopistopedagogisessa kehittämisessä yksi kestoteemoista kautta aikain ovat olleet käsitykset oppimisesta ja opettamisesta. Kiinnostus käsityksiin perustuu ajatukseen, että yksilön käsitykset maailmasta ohjaavat hänen toimintaansa ja aikeitaan ja suuntaavat valikoivasti sitä, miten maailma hänelle ilmenee, ts. mitä hän pitää totena tai mahdollisena. Tästä ajatellaan usein seuraavan, että yksilöiden käsityksiä muuttamalla voitaisiin myös muuttaa toimintaa.

Rakentuuko toiminta käsityksistä

Kun asiaa katsotaan arkista toimintaa tutkivan vuorovaikutustutkimuksen näkökulmasta, se näyttää hiukan erilaiselta. Vaikuttaa, että toiminta ei muodostu vain käsityksistä, vaan sosiaalisissa tilanteissa tapahtuvista asioista, ihmisten välisestä tekemisestä. Toiminta rakentuu paitsi yksilöiden aikomuksista ja ”projekteista”, myös ihmisryhmien ja instituutioiden tekemisistä, jatkuvasti muokkautuvasta vuorovaikutuksesta sekä erilaisista toimintaa rajaavista ja mahdollistavista rakenteista. Toiminnassa on aina sekä tietoisesti suuntautunut ja tavoitteellinen puoli että heikosti tiedostettu, sosiaalisesti määrittyvä puoli.

Ihminen voi siis toimia myös vailla käsityksiä – ts. osallistua toimintaan tai tekemiseen, josta hänellä ei ole mitään jäsentynyttä käsitystä. Arjessa huomaa myös usein, että ihmisten julkilausumat käsitykset eivät ole lainkaan johdonmukaisia. Yhdessä tilanteessa käsitys vaikuttaa olevan yhdenlainen, toisessa tilanteessa korostetaankin jotain muuta. Yksilöllä voi olla myös käsitys jostain asiasta, jonka hän voi kysyttäessä esittää, mutta se ei silti vaikuta siihen, miten hän asian suhteen toimii. Hän saattaa olla myös tietämätön tästä epäsuhdasta.

Käsitys ja toiminta - muna vai kana

Käsityksen ja toiminnan suhde onkin monimutkainen asia. Käsitykset eivät välttämättä sijaitse ihmisten päissä "aiheuttamassa tapahtumista".  Käsitystä voidaan ajatella paitsi yksilön ajattelun ulottuvuutena, myös yhteisen tiedon ilmentymänä.

Käsitykset tulevat usein tarpeelliseksi silloin, kun asiat eivät suju tai kun yhteistoiminnan ongelmat vaativat pohtimaan niitä. Usein käsitys tarvitaan ylipäänsä vasta, kun joku kysyy tai kyseenalaistaa sitä. Se toimii silloin selityksen tai selonteon tavoin.

Pedagoginen asiantuntijuus tekemisenä ja käsityksinä

Yliopistopedagogiikka on tiedon alue, joka tutkii ja edistää yliopistossa tapahtuvaa oppimista ja opetusta ja etsii tapoja kehittää yhteisöjen pedagogista asiantuntijuutta. Sen yksi perinteinen kysymys on ollut miettiä, miten yliopisto-opettajien työtä tuetaan pedagogisella koulutuksella. Yksi tapa on ajatella, että opetetaan opettajille laadukkaampia käsityksiä oppimisesta, ja käsitteellisen muutoksen myötä toimintakin muuttuu. Mutta jos käsitykset eivät yksin synnytä toimintaa, asia onkin monimutkaisempi.

Ehkä suurin ongelma yliopisto-opetuksessa ei ole yksittäisen opettajan käsityksissä, vaan yhteisöiltä puuttuvissa jaetuissa käsityksissä. Vaikka sosiaalinen toiminta on hyvinkin mahdollista ilman jaettuja käsityksiä, yhteistoimintaa on vaikea arvioida ja suunnata ilman niitä. Toiminta onnistuu ilman jaettuja käsityksiä, mutta laadukas toiminta ei.

Voidaanko siis ajatella niin päin, että kokeilevan toiminnan kautta voidaan synnyttää uudenlaisia (ja selkeämmin sanallistettavia) yhteisöllisiä käsityksiä? Tai että laadukkaampia käsityksiä kannattelevaa toimintaa rakennetaan tekemällä asioita toisin ja tunnistamalla tekemisen kantamia käsityksiä (malleja, oletuksia tms.)?

Mitä se tarkoittaisi koulutuksen kannalta? Tulisiko koulutuksen keskittyä etsimään ja luomaan tekemisen tapoja, mieluummin kuin ajattelemisen tai mieltämisen tapoja?

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Matkustaessa oppii

Tapasin hiljattain mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa keskustelin matkustaessamme samaan suuntaan. Hän kertoi työhön, toimeentuloon ja elämänmuotoon liittyvistä ratkaisuistaan. Ne olivat yllätyksellisiä, jännittäviä ja olivat vieneet hänet hyvin erilaisiin ympäristöihin.

Joka kerran kun oli ollut ratkaisun paikka, ratkaisu tuntui syntyneen tyydyttävällä tavalla. Hänestä henki tyytyväisyys elämäänsä. En kerro hänen tarinaansa, koska se ei ole minun kerrottavissani, mutta kerron mitä poimin siitä itselleni ja miksi tunsin rikastuneeni tarinasta.

Minkä täytyy säilyä, mistä ei voi tinkiä?

Usein elämää puntaroidessaan sitä pohtii, mitä täytyy tehdä, jotta asiat pysyvät koossa --  taloudellisesti tai jatkuvuuden tunteen kannalta. Sitä keskittyy säilyttävään, ylläpitävään suuntautumiseen. Etenkin jos on vastuussa perheestä, tai muista ihmisistä työn piirissä, tämä säilyttävä tai kannatteleva ote tulee aivan selkäytimestä. Sitä ajattelee realismina ja vastuunsa kantamisena.

Minkä täytyy muuttua?

Muutokseen sen sijaan usein ajaa tyytymättömyys. Elämää korjataan parempaan suuntaan, jos vain jaksetaan tai kyetään. Kannattelevat ja ylläpitävät asiat saavat usein etusijan, ja muutos onnistuu vain, jos tarpeeksi voimakkaasti haluaa korjata jonkun epäkohdan. Tällaiseen elämänremonttiin menee paljon energiaa ja yleensä pystyy korjaamaan vain yhden asian kerrallaan.

Millaista on hyvä elämä?

Matkatuttavani tapa puhua ratkaisuistaan oli hieman toisenlainen. Hän ei miettinyt niinkään, mitä kaikkea on pakko pitää yllä, tai mikä olisi pielessä. Hän mietti, mitä hyvään elämään kuuluu. Tuttavan tarina oli voimauttava, koska hän oli tarkastellut tätä kysymystä avoimin mielin useita kertoja elämässään. Hän oli myös todennut, että käsitys "hyvästä" voi muuttua elämän varrella monta kertaa ja antanut sen muuttua.

Voisiko keskittyäkin kysymään, millaista on hyvä elämä? Tämä ajattelu ei lähde kiinnipitävästä eikä korjaavastakaan asenteesta. Ajatus on oikeastaan zen-filosofian mukainen: älä rimpuile vaan päästä irti. Katsele tosiasioita silmiin ja tee arvojesi mukaisia valintoja. Tämä voi  kuulostaa viisastelulta, mutta oikeastaan siinä on kyse siitä että laittaa jalat maahan ja alkaa elää.

Mahdollisuuksien elämä?

Toinen asia, josta pidin matkatuttavani tarkastelutavassa, oli keskittyminen mahdollisuuksiin. Usein toimintamahdollisuuksiaan tule tarkastelleeksi sen kautta, kuinka todennäköisesti niistä aukeaa jokin "järkevän" tuntuinen kaista. Tutkimukseen voi satsata (vain) jos sille on mahdollista saada rahoitusta, koulutukseen voi satsata, jos se edistää uraa tai tuo jotain uskottavaa osaamista, idean jalostamiseen voi panostaa, jos on todennäköistä, että sen pohjalta voin kehittää tuotteen jonka joku haluaisi ostaa.

Onhan tämä ajattelu on usein ajankäytön ja resurssien kannalta järkevää. Joskus silti tuntuu, että tällä tavalla kaikki hienot, jännittävät, uteliaisuutta herättävät, pienet tai suuret asiat jäävät tekemättä ja polut seuraamatta.

Joskus sitä tapaa suvereenin, menestyvän ihmisen, joka on (silti) rento, rauhallinen ja pingottamaton. Uskon että silloin taustalta löytyy, kuten matkatuttavaltani, ensinnäkin innostusta, toiseksi ajatus että oma innostus on hyvin tärkeä tienviitta, ja kolmanneksi kysymys, millaisia toimintamahdollisuuksia nykytilanne tarjoaa innostuksen seuraamiseksi.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Urbaanilegendan opetukset


Tunnetteko urbaanin legendan viinerivarkaasta? Tarinan kertoja istuutuu kahvilapöytään ja varustautuu nauttimaan kahvia ja viineriä. Samassa pöydässä istuu lehteä lukeva muukalainen. Yllättäen lehden takaa ilmestyy käsi -- muukalainen alkaa nauttia toisen itselleen varaamaa viineriä. Kertoja kuvaa tilannetta kasvavin pöyristyneisyyden tuntein ja puolustaa omaansa puraisemalla hänkin uhmakkaasti viineriä. Puraisut jatkuvat lehden suojista vuorotellen, kunnes herkku katoaa ja muukalainen lähtee. Vasta sen jälkeen kertoja huomaa että hänen oma viinerinsä onkin vielä koskemattomana...

Törmäsin tarinaan hiljattain eräässä romaanissa. Kirjan päähenkilö koki tapahtuman (kyse oli tällä kertaa perunalastupussista) ja hyödynsi sitä pitämässään puheessa, mutta sai pian kuulla käyttäneensä kulunutta urbaanilegendaa. Olin itsekin varma, että olin kuullut tarinan ennenkin. Googletin "urbaanilegendat" ja sieltähän se löytyi, pakastekanojen, saunaan sulaneiden saunojien ja hämähäkkien joukosta.

Tarinan juju on jyrkän moraalisen tuomion kohteen äkillinen vaihtuminen ja siitä seuraava nolostuminen. Kertojan oma toiminta näyttäytyy nyt yhtä pöyristyttävänä kuin millaiseksi hän on muukalaisen toiminnan ajatellut.

Vähän kirjan lukemisen jälkeen törmäsin tarinaan myös omassa elämässäni, kun sain vastaavanlaisen opetuksen. Olin jokin aika sitten osallisena tilanteessa, jossa olin hyvin pettynyt erään osapuolen toimintaan ja antanut hänen kuulla kunniansa.  Hän ohitti moitteeni eleettömästi ja jatkoi toimimista eteenpäin. Kun asia oli loppusuoralla, tajusin että pahimman sotkun olinkin saanut aikaan aivan itse.

Tällainen kokemus ei ole mieltäylentävä, sen mieluiten unohtaisi mahdollisimman pian. Olisi kuitenkin hyvä, jos siitä voisi oppia jotain.

-- Ehkäpä ainakin sen, että kannattaa harkita ennen kuin tuomitsee.