sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Turhuuksien turhuus





Työhuoneen purkaminen sisältää pölyisiä työvaiheita, jossa paljon papereita kulkee käsien läpi roskiin ja säästettäviin kasoihin. Välillä pitää pysähtyä tyhjien hyllyjen ja muistojen ääreen. Tyhjä huone voi olla hyvin kaunis ja liikuttava.

Luopuminen on sekä vaikeaa että ihanaa.

On yhtä aikaa sellainen olo että aivan kaiken voisi heittää pois, kaikki on samantekevää. Tulee ajatelleeksi mm. sen tapaisia ajatuksia kuin että ”en halua tuottaa maailmaan enää yhtään julkaisua tai paperinivaskaa! En halua osallistua tekstin lisäämiseen maailmassa. Millään mitä kirjoitan ei ole kestävää merkitystä.”

Sitten hetken päästä jo ajattelee jotain seuraavanlaista: ”Muistan miten innostunut olin tätä kirjoittaessani”. "Ymmärrän mitä yritän sanoa -- tämä on oikeastaan aika kiinnostavaa!" "Hyvä että tein tämän." Tekstit palauttavat mieleen paljon mennyttä elämää ja työtä. Ne ovat elävä todiste niistä vaiheista, joiden kautta ne ovat syntyneet sekä niistä ihmisistä ja tilanteista, jotka ovat olleet merkittäviä.

Tekstit ovat yhtä aikaa elotonta paperia, turhuutta  -- ja merkityksen keskittymiä.

Työhuoneeseenkin nähden syntyy kahdenlaisia tuntemuksia. Toisaalta se on vain seinät ja katto, paikka jossa touhuta jotain sellaista, joka voi olla joko merkityksellistä tai tyhjänpäiväistä, päivästä riippuen.

Toisaalta se voi olla melkeinpä minän jatke. Oma ensimmäinen toiminimelleni vuokraamani työhuone edusti minulle unelmia, itsenäisyyttä, rajojen rikkomista, iloa ja persoonallista otetta työhön. Nautin siitä kovasti. Nyt en kuitenkaan tarvitse huonetta ja päätin luopua siitä. Oli kiusaus roikkua siinä kiinni, samaan tapaan kuin varmuuden vuoksi säästää vanhoja tutkimusaineistoja ja artikkelipinoja. Itsepetostahan se... Joku uusi huone odottaa jossain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti