maanantai 27. kesäkuuta 2011

His master's noise: sosiaalinen media ja visuaalinen melu

Olen joskus miettinyt internetin ja sosiaalisen median eri ympäristöjen vaikutusta mieleen visuaalisena meluna. Meluhan on ääntä joka on yli-intensiivistä, kaoottista, tilanteeseen sopimatonta eikä sisällä merkityksiä, joita kuulija pitäisi tärkeänä.

Melun kokemus taitaa riippua havainnoijasta: se mikä on yhdelle melua voi olla toiselle jotain merkityksellistä. Joskus tulen komentaneeksi nuorisoa kotona sanomalla, että "kaksi laitetta yhtä aikaa = melua." Kumpikin kuuntelee omaansa ja kokee keskittyvänsä yhteen asiaan, minä taas koen jo nämä kaksi yhtäaikaista ääntä kakofoniana.

Visuaalinen melu on mielestäni vastaava kokemus, mutta sen tuottaa ruudun ääressä oleskelu, etenkin netin ja sosiaalisen median maailma. Tarkemmin sanottuna se on oikeastaan "ajatusmelua". Kokemus syntyi minulle ensi kerran facebookissa. Mietin pitkään ennen kuin tajusin, että olen ärtynyt, koska  mielessäni pyörii liikaa hajanaisia mielikuvia, jotka eivät oikeastaan kuulu elämääni. Facebook tuotti nämä mielikuvat visuaalisina ärsykkeinä, visuaalisesti välittyvän vuorovaikutuksen kautta.

Olenkin ollut kovin tyytyväinen ratkaisuuni poistua facebookista, vaikka joitain sen mukavia keskusteluja edelleen kaipaankin.

Netistä en aio kokonaan poistua - tuskinpa se olisi mahdollistakaan. Elämässä on joka tapauksessa edelleen paljon visuaalista melua ja ajatusmelua, ja ajoittain pohdin olisiko sen vähentämisestä jotain iloa.

Olen kova lukemaan, luen paljon kirjoja ja lehtiä. Jotkut lehdetkin ovat turhempia kuin toiset.  Jotkut keskustelut ovat myös turhempia kuin toiset. Työssä olen yrittänyt välttää pelkkään valittamiseen keskittyviä tai valittamiseen jumittavia keskusteluja. Olen myös yrittänyt huolehtia, että olisin mukana vain kokouksissa, joiden päämäärä on ainakin jossain määrin selvillä.

Toinen juttu on sitten se, että meluakin tarvitaan. Se vaimentaa joskus ajatukset, kun niitä ei jaksa kuunnella. Merkityksellisyys on joskus liian painavaa. Tämän vuoksi ihminen kai keksi viihteen.

Loman alkamisen ja lomaan tipahtamisen huomaan parhaiten siitä etten ole kaivannut tällaista ajatusmelua kovinkaan paljon.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Elämää metsässä


Tein kuten päätin - keskityin havainnoimiseen, aikomuksena myös opetella uusi kasvilaji kameran kanssa. Tunnen heikosti kasveja.  Menin lähimetsään eli Pyynikille. Yritin ensin saada lähikuvia mustikanvarvuista, ohikulkijat katselivat kummissaan.

Kävelin hiljaa. Kuulin lintuja, joita en tunnistanut, etäisen ukkosen, joka kuulosti aaltopellin räminältä, huutoja jalkapallo- ja tennispelin tiimellyksestä Varalan kentältä, autojen hurinaa Tahmelasta. Käpyjä napsahteli maahan silloin tällöin, aina jostain syystä selän takana.

Kävelin edelleen, tuijottelin mustikan- ja puolukanvarpuja ja kukinnan ohittaneita kielomättäitä. Löysin hentoisia vaaleita kukkia mustikanvarpujen seasta ja loppuajan yritin saada lähikuvia niistä. Katselin vielä männynlatvoja ja yritin saada kuvan ukkosenharmaasta taivaasta punaisten runkojen takana.

Kotona googletin ensin kasvintunnistussivun ja yritin tunnistaa kukan. Ei onnistunut. Sitten löysin erään kuvakasvion ja selasin sitä hetken. Löytyi: se on vanamo. "Tuoksut vanamon ja varjot veen." Yhdessä kohtaa olikin voimakas tuoksu. Tämä olisi varmaan pitänyt tietää. Sehän on Linnén mukaan nimetty, Linnaea borealis. Maailman hennoin pieni kukka! Oikeasti kasvi ei ole ihan niin pieni eikä hento, vain kukka on sitä. Tunnistusvirhe johtui väärästä väristä. Kukka näytti valkoiselta mutta se olikin vaaleanpunainen.

Tämä oli aivan erilainen kävely kuin tavalliset lenkit, joilla ajatus askartelee joko kuntoiluharjoituksen tai arkisten ongelmien kanssa. Jatkamisiin.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kesäprojekteja havainnoivalle mielelle

Kesäprojektinani on lukea Thoreaun "Walden", tuo kaikkien downshiftausteosten äiti. Opettelen havainnoimista ja läsnäoloa havainnoimalla reaktioitani siihen. Edellinen lukukerta oli 17-vuotiaana.

Seuraan muutamaa amerikkalaista downshiftausblogia ja aion tänä kesänä etsiä suomalaisia vastaavia ja pohtia ilmiötä hiukan. Downshiftaukseen liittyy paljon romantisointia ja kaikenlaista hupaisaakin. Muistan erään ruotsalaistoimittajan, jonka kirja oli tapetilla pari vuotta sitten. Hän oli yrittänyt toteuttaa unelmansa muuttamalla maalle isoon romanttiseen puutaloon. Jonkin ajan kuluttua hän oli aivan poikki romanttisen elämänsä kanssa ja päätti muuttaa pienempään kerrostaloasuntoon...

Downshiftaus on prioriteettien painavaa selvittämistä, mutta sen esityksiin liittyy myös usein tietynlaista estetiikkaa. Minulla on englantilainen sisustuskirja "Simple living", joka henkii juuri tällaista yksinkertaista kauneutta, rouheiden materiaalien ja vanhojen esineiden harkittua koruttomuutta... Se näyttää juuri siltä miltä downshifting kuulostaa. Sellaisen vaikutelman aikaansaaminen kävisi kuitenkin kokopäivätyöstä. Eli downshiftaus arvovalintoina vs. estetiikkana, tätä teemaa haluaisin pohtia.

Kolmas kesäprojektini on osallistua esikoisen kasvinkeruuprojektiin keräämällä oma settini. En itse ole koskaan kerännyt kasveja koulussa. Kahdeksannelle siirtyvä esikoiseni sai kesätehtäväkseen kerätä 20 kasvin kasviston, joko perinteisellä tyylillä tai kameralla. (Valinta ei ollut vaikea!) Purin kamerasta hänen kuvaamansa satsin ja minunkin alkoi tehdä mieli kuvata.

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Yliopistotyön kaksi eri aikaa

Yliopistotyössä kohtaa ainakin kaksi erilaista organisaatiota tai kahdenlaisia yhteisöjä. On verkostomainen, autonomiahakuisiin asiantuntijoihin nojaava tiedeyhteisö sekä yliopistojen virallinen koulutus- ja hallinto-organisaatio ja sen sisältämä laatikkoleikki.  Tämä tuottaa yliopisto-organisaatioon sen perimmäisen ristiriitaisuuden.

Tätä ambivalenssia voi lähestyä myös aikaan liittyvän kokemuksen kautta. Näiden kahden eri maailman välillä vallitsee eräänlainen eriaikaisuus. Niistä löytyy kaksi erilaista ajankäytön ja ajallisuuden kokemisen muotoa.

Organisaatiolla on organisaation aika ja rytmi. Siinä käsitellään ihmisten toimintaa ja ihmisten virtaa instituutiossa, rahaa, opintopisteitä, suoritteita, tuotoksia. Työprosessit liikuttelevat monenlaisia toimijoita, joiden täytyy sovittautua toistensa tahtiin ja toimia yhteen.

Tutkimustyö on tietenkin sekin monella tapaa yhteistyötä -- siinäkin on hallinnoitavia osa-alueita ja erilaisia suoritteita. Työnä se on kuitenkin usein aivan eri tavoin kiinni yksilöllisestä luovassa prosessissa, jossa vallitsee erilainen aika, erilainen ajallisuuden kokemus. Oleellista on, että se on elämäntapamaista, henkilökohtaiseksi muokkautunutta kirjallista työtä. Työ tulee helposti kotiin ajatuksissa. Tutkimustyön vaatima kirjoitus-, luku- ja ajatteluaika ei läheskään aina voi pilkkoutua samanlaisiin osiin kuin työpäivän tunnit organisaation ajassa. Siinä on täysin pysähtyneitä suvantoja ja puuskittaisia ryöppyjä. Se on yksinäistä ponnistelua ja parhaimmillaan upeata flowta. Tutkija ei koe riistona sitä, että hän istuu viikonloppuna tai yömyöhällä kirjoittamassa tai kauneimman heinäkuun viikon konferenssissa.

Yksilön luova ponnistus ei siis noudattele organisaation aikaa. (Eikä perheenkään aikaa...). Sen sijaan koetaan kohtuuttomana jos organisaation aika vyöryy yli äyräiden. Luulen että yliopistolla voivat hyvin ne, jotka osaavat löytää tapoja tämän eriaikaisuuden hallintaan.

Koen itse, että kehittämistyö ja tutkimus sopivat huonosti samaan olotilaan. Ne ovat dynamiikaltaan hyvin erilaisia. Oma unelmatilani työskentelylle olisi, että kehittämistyö ja kirjoittamistyö olisivat erillään selkeästi peräkkäisinä osuuksina, jotka vaihtelisivat säännöllisesti.

Saisi kehittää ja myllätä yhteisöllisissä prosesseissa vaikka pari vuotta. Työ etenisi tällöin erilaisissa "pöydissä", porukoittain ja teemoittain, ei henkilöityneesti, yhden ihmisen osaamiseen sitoutuen (kuten tutkimuksessa yleensä). Työ kulkisi organisaation aikatauluin ja ryhmätoiminnan voimin. Saisi luoda muiden kanssa yhdessä. Ei tarvitsisi yrittääkään sanoa mitään tieteellisesti merkittävää, vaan ahkeroitaisi muutosta ja yhteisöllistä oppimista. Samalla voisi heittää materiaalia ja muistiinpanoja eri laareihin odottamaan. -- Keskeinen fokus olisi prosesseissa.

Sitten seuraisikin vaikkapa 1,5 vuoden kirjoitusjakso. Se etenisi kirjoittamisen ja luomistyön ajassa. Kirjoittaminen olisi rauhoitettua aikaa kehittämiseltä ja häärämiseltä, ainoa pöytä jonka ääreen tarvitsisi istua olisi kirjoituspöytä. Työn päämäärät asetettaisiin hyvän tekstin (tutkimuksen tai miksei vaikka tietokirjallisuuden) ehdoilla. -- Keskeinen fokus olisi siis prosessien sijaan tuotoksissa.

Ongelmallista on tehdä molempia yhtä aikaa. Tutkimuksen laatu tai määrä kärsivät kun kirjoittamisen aika ei koskaan oikein edes ala. Vaikeata on myös se, kun kehittämistyölle ei nähdä omaa oikeutusta -- jos sen tekemisen oikeus pitää lunastaa tutkimusmeriiteillä. Tämä asetelma jarruttaa monia opetuksen kehittäjiäkin. On hienoa opettaa ja palkitsevaa kehittää opetusta - mutta yliopistouralla meritoivat edelleen vain tutkimusmeriitit.

Tämä eriaikaisuutta koskeva erottelu auttaa myös ymmärtämään, miksi yhteistyö on joskus yliopistoihmisille niin vaikeata. Heidät on koulutettu luoviksi yksilösuoriutujiksi ja osaamattomuuden ja epävarmuuden kätkemiseen. Tutkijakoulutus ei ainakaan perinteisesti ole tukenut myöskään organisaation ajassa toimimista. Perinteisessä tohtorikoulutuksessa upotaan väitöskirjan ja kirjoittamisen aikaan, oman kirjoituspöydän ääreen, ja odotetaan yksilöllistä huippusuoritusta. Sen sijaan yliopiston työtehtävät pakottavat organisaation aikaan, eri pöytiin, yhteistyöhön ja yhteisölliseen oppimiseen.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Vihreällä saarella

Hanna Tuurin kirjat "Irlantilainen aamiainen. Kertomuksia vihreältä saarelta" (Otava, 2009) sekä "Vihreän saaren puutarhoissa" (Otava, 2010) ovat pieni viimeaikainen zen-kokemus.

Mietin mistä zen-fiilis tulee tekstiin. Sekä myönteisiä että kielteisiä asioita havainnoidaan samalla tasaisella äänenpainolla. Teksteissä on työteliään, tyynen onnen vaikutelma ilman siirappimaisuutta. Kertomukset eivät sisällä yllättäviä käänteitä tai dramatiikkaa, mutta ne avaavat sekä Irlannin maiseman että tekijänsä sielunmaiseman.

En ole koskaan ollut mikään viherpeukalo enkä ole oikein osannut jakaa puutarhaihmisten innostusta. Nämä kirjat auttoivat ymmärtämään jotain rakkaudesta puutarhanhoitoon ja kasveihin ja herättivät uteliaisuuteni. Voisin jopa kuvitella käyväni katsomassa jotain puutarhaa tulevana kesänä.

En varmaan edelleenkään osaa haltioitua harvinaisesta kasvista tai puusta. Viehätyn kuitenkin läsnäolon ja avaruuden tunteesta, joka seuraa siitä että ylipäänsä havainnoidaan jotain ja pidetään sitä tarinan arvoisena. Sama vaikutus voisi tulla muustakin havainnoinnista. Minulla on ystävä, joka usein kertoo tekemistään lintuhavainnoista osana arkista asioiden virtaa. Sillä on aina tyynnyttävä ja mieltä avaava vaikutus.

Näissä kirjoissa ei puhuta sanaakaan "tavoitteista". Sen sijaan unelmoidaan. Harvat unelmat täyttyvät, mutta tärkeimmät muodostuvat elämäntavaksi ja niihin kasvetaan kiinni, niistä ponnistetaan kohti valoa kuin kasvi maasta.