tiistai 7. kesäkuuta 2011

Yliopistotyön kaksi eri aikaa

Yliopistotyössä kohtaa ainakin kaksi erilaista organisaatiota tai kahdenlaisia yhteisöjä. On verkostomainen, autonomiahakuisiin asiantuntijoihin nojaava tiedeyhteisö sekä yliopistojen virallinen koulutus- ja hallinto-organisaatio ja sen sisältämä laatikkoleikki.  Tämä tuottaa yliopisto-organisaatioon sen perimmäisen ristiriitaisuuden.

Tätä ambivalenssia voi lähestyä myös aikaan liittyvän kokemuksen kautta. Näiden kahden eri maailman välillä vallitsee eräänlainen eriaikaisuus. Niistä löytyy kaksi erilaista ajankäytön ja ajallisuuden kokemisen muotoa.

Organisaatiolla on organisaation aika ja rytmi. Siinä käsitellään ihmisten toimintaa ja ihmisten virtaa instituutiossa, rahaa, opintopisteitä, suoritteita, tuotoksia. Työprosessit liikuttelevat monenlaisia toimijoita, joiden täytyy sovittautua toistensa tahtiin ja toimia yhteen.

Tutkimustyö on tietenkin sekin monella tapaa yhteistyötä -- siinäkin on hallinnoitavia osa-alueita ja erilaisia suoritteita. Työnä se on kuitenkin usein aivan eri tavoin kiinni yksilöllisestä luovassa prosessissa, jossa vallitsee erilainen aika, erilainen ajallisuuden kokemus. Oleellista on, että se on elämäntapamaista, henkilökohtaiseksi muokkautunutta kirjallista työtä. Työ tulee helposti kotiin ajatuksissa. Tutkimustyön vaatima kirjoitus-, luku- ja ajatteluaika ei läheskään aina voi pilkkoutua samanlaisiin osiin kuin työpäivän tunnit organisaation ajassa. Siinä on täysin pysähtyneitä suvantoja ja puuskittaisia ryöppyjä. Se on yksinäistä ponnistelua ja parhaimmillaan upeata flowta. Tutkija ei koe riistona sitä, että hän istuu viikonloppuna tai yömyöhällä kirjoittamassa tai kauneimman heinäkuun viikon konferenssissa.

Yksilön luova ponnistus ei siis noudattele organisaation aikaa. (Eikä perheenkään aikaa...). Sen sijaan koetaan kohtuuttomana jos organisaation aika vyöryy yli äyräiden. Luulen että yliopistolla voivat hyvin ne, jotka osaavat löytää tapoja tämän eriaikaisuuden hallintaan.

Koen itse, että kehittämistyö ja tutkimus sopivat huonosti samaan olotilaan. Ne ovat dynamiikaltaan hyvin erilaisia. Oma unelmatilani työskentelylle olisi, että kehittämistyö ja kirjoittamistyö olisivat erillään selkeästi peräkkäisinä osuuksina, jotka vaihtelisivat säännöllisesti.

Saisi kehittää ja myllätä yhteisöllisissä prosesseissa vaikka pari vuotta. Työ etenisi tällöin erilaisissa "pöydissä", porukoittain ja teemoittain, ei henkilöityneesti, yhden ihmisen osaamiseen sitoutuen (kuten tutkimuksessa yleensä). Työ kulkisi organisaation aikatauluin ja ryhmätoiminnan voimin. Saisi luoda muiden kanssa yhdessä. Ei tarvitsisi yrittääkään sanoa mitään tieteellisesti merkittävää, vaan ahkeroitaisi muutosta ja yhteisöllistä oppimista. Samalla voisi heittää materiaalia ja muistiinpanoja eri laareihin odottamaan. -- Keskeinen fokus olisi prosesseissa.

Sitten seuraisikin vaikkapa 1,5 vuoden kirjoitusjakso. Se etenisi kirjoittamisen ja luomistyön ajassa. Kirjoittaminen olisi rauhoitettua aikaa kehittämiseltä ja häärämiseltä, ainoa pöytä jonka ääreen tarvitsisi istua olisi kirjoituspöytä. Työn päämäärät asetettaisiin hyvän tekstin (tutkimuksen tai miksei vaikka tietokirjallisuuden) ehdoilla. -- Keskeinen fokus olisi siis prosessien sijaan tuotoksissa.

Ongelmallista on tehdä molempia yhtä aikaa. Tutkimuksen laatu tai määrä kärsivät kun kirjoittamisen aika ei koskaan oikein edes ala. Vaikeata on myös se, kun kehittämistyölle ei nähdä omaa oikeutusta -- jos sen tekemisen oikeus pitää lunastaa tutkimusmeriiteillä. Tämä asetelma jarruttaa monia opetuksen kehittäjiäkin. On hienoa opettaa ja palkitsevaa kehittää opetusta - mutta yliopistouralla meritoivat edelleen vain tutkimusmeriitit.

Tämä eriaikaisuutta koskeva erottelu auttaa myös ymmärtämään, miksi yhteistyö on joskus yliopistoihmisille niin vaikeata. Heidät on koulutettu luoviksi yksilösuoriutujiksi ja osaamattomuuden ja epävarmuuden kätkemiseen. Tutkijakoulutus ei ainakaan perinteisesti ole tukenut myöskään organisaation ajassa toimimista. Perinteisessä tohtorikoulutuksessa upotaan väitöskirjan ja kirjoittamisen aikaan, oman kirjoituspöydän ääreen, ja odotetaan yksilöllistä huippusuoritusta. Sen sijaan yliopiston työtehtävät pakottavat organisaation aikaan, eri pöytiin, yhteistyöhön ja yhteisölliseen oppimiseen.

1 kommentti:

  1. Tästä aihepiiristä kiinnostava Hans Mäntylän väitöskirja (2007) On "Good Academic Work. Practicing respect at close range". Helsingi School of Economics. Acta Universitatis Oeconomicae Helsingiensis.

    VastaaPoista