maanantai 8. elokuuta 2011

Havaintoja havainnoista

Osallistuin kesällä esikoisen kasvinkeruuprojektiin. Lapsen saama oppimistehtävä opetti myös äitiä. Huomasin havainnoivani ympäristöä koko kesän hieman eri tavalla. Opin pari uutta lajia, mutta suurin muutos tuli siitä, että ylipäänsä aloin katsella erilaisia kasvupaikkoja uudella kiinnostuksella. Tulin jopa uudella tavalla tietoiseksi kukkien värisävyistä. Ahvenanmaalla, jossa kohtasin paljon tuntemattomia lajeja, oli mukava seurata, miten joka saarelta löytyi tienvarresta vähän eri skaala.

Ahvenanmaan reissulla myös seurasin sivusta ystäväni lintubongauksia. Opin olemaan säikähtämättä tai ajamatta pyörällä ojaan, kun hän aina välillä yhtäkkiä älähti ja alkoi hosua taivaalle.

Aloin pohtia, miten monimutkaisen harjaantumisen takana sen kaltainen havaitseminen on, ja miten paljon tietämystä ja "teoriaa" havaitseminen itse asiassa sisältää. Havaitseminen on valikoivaa. Havaitsemisessa on mukana tulkinta siitä, mitä on mahdollista tai todennäköistä havaita jossain tilanteessa tai ympäristössä.

Keskusteluistamme opin, että asiantuntevan lintuhavainnoijan yksittäinen, hyvin lyhyessä ajassa tehty lintuhavainto sisältää huomattavan paljon luokittelemista, poissulkemista, mahdollisuuksien seulomista - ja tietenkin tarkkoja näkö- ja kuulohavaintoja, joita maallikko ei yksinkertaisesti tavoita, vaikka kuinka tirkistää tai kuulostelee ja toinen avuliaasti osoittelee. Tällaista havaintoa edeltää siten pitkäaikainen paneutuminen, harjoittelu, uteliaisuus ja sitkeys.

Tämän ajatuksen linkitän edelleen Nicholas Carrin [ks. postaukseni aiheesta] huoleen aikaamme vaivaavasta tyhmistymisestä. Jotain inhimillisessä ajattelussa ja potentiaalissa todellakin köyhtyy, jos tämäntapainen tietäminen ja asiantuntemus jää syrjään siksi, että wiki tai googlehan muistaa ja tunnistaa, ja ihmiset keskittyvät vain "ajattelun ja tiedonhankinnan taitoihin".

On hyvä että koululaiset tulevat menneeksi lähimetsään havainnoimaan kasveja. Olisi hienoa että koululaiset kulkisivat luonnossa myös yhdessä, useamminkin. Työkaverini kertoi, että hänen biologian opintoihinsa oli kuulunut kursseja, jossa keskustelu oli kielletty. Tarkoitus oli harjaantua kuulemaan ja erottamaan lintujen ääniä.

Jaettu hiljaisuus on hieno asia. Samoin mahdollisuus käyttää aistejaan. Oppivatkohan koululaisemme riittävästi arvostamaan kaikkia omia aistejaan ja niiden mahdollisuuksia?

perjantai 5. elokuuta 2011

Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme?


Nicholas Carr potee provokatiivisesti otsikoidussa kirjassaan huolta siitä, että internet muokkaa lukutottumuksiamme, aivojamme ja kulttuuriamme suuntaan, joka peruuttamattomasti tyhmistää meitä.

Hän kuvaa eri teknologioiden -- etenkin henkisiä toimintojamme edesauttavien älyteknologioiden -- vaikutusta mieliimme viittamalla ns. neuroplastisuudesta koottuihin tutkimustuloksiin. Jos ymmärsin oikein, termillä tarkoitetaan suurin piirtein sitä, että aivot ovat muovautuvammat kuin aiemmin vallalla ollut käsitys oletti. Ympäristön vaikutuksia aivotoimintoihin on alettu myös tutkia monipuolisemmin. Sovellusalueista löytyy paljon kiinnostavaa myös oppimisesta kiinnostuneille.

Carr joka tapauksessa muistuttaa, että inhimilliset työkalut ja teknologiat sisältävät eettisen ulottuvuuden: niihin on upotettu käsityksiä siitä millainen ihminen älykkäänä, mielellisenä olentona on ja mitä ihmisen mieli tekee tai voi tehdä. (Vanha juttuhan on se, että ihminen vertaa mieltään aina siihen laitteeseen, jonka hän on viimeksi keksinyt...) Teknologiat eivät kuitenkaan voi olla "vain" välineitä, vaan ne muovaavat sitä miten näemme maailman ja itsemme. Teknologioiden suunnittelijat eivät myöskään aina ole näistä kysymyksistä tietoisia tai kiinnostuneita. Teknologian vaikutus ihmisten ajatteluun ja toimintaan ei ole koskaan täysin hallittua, valittua tai suunniteltua. Me käytämme teknologiaa, mutta teknologia myös käyttää meitä. Me synnytämme teknologiaa, mutta teknologia myös muovaa meitä ja edeltää meitä.

Kaksi lukutapaa

Carr kuvaa ensin millainen hyppäys oli painetun kirjan aikaan siirtyminen; äänettömän sisälukutaidon ja lukemiskulttuurin kehittyminen suullisesti välittyvän tiedon sijaan ja foneettisiin kirjaimiin perustuvan merkistön kehittäminen kuvasymbolien sijasta. Hiljaisessa lukemisessa merkkien eli kirjainten tulkinta on nopeaa ja automaattista; suurin henkinen työ liittyy tekstin merkityksen käsittelyyn ja mielessä tapahtuvaan keskusteluun (ihmettelyyn, mittelyyn, seikkailuun...) tekstin kanssa. Tarkkaavaisuus keskitetään pitkäksi aikaa tekstin äärelle, ihminen uppoaa tekstin maailmaan sulkien kaiken muun pois.

Tällaisen toimintatavan kehittyminen on itsessään suuri mullistus. Se edellytti vähitellen uudenlaisia kykyjä, uudenlaista toimintaa ja ajankäyttöä. Se myös muokkasi oppineen, älykkään ihmisen kuvaa ja inhimillistä kulttuuria. Entä nyt, millaista lukutapaa internet edellyttää?  Millaista älykkyyttä, oppineisuutta, kulttuuria ja henkistä elämää synnyttää työn, kulttuurin ja viestinnän siirtyminen nettiin?

Carrin ajatus on, että internet on "keskeytysten teknologia". Se kehittää silmäilevän, skannaavan, poukkoilevan lukutavan huippuunsa. Tällainen lukija silmäilee sivun nopeasti ylhäältä alas, siirtyilee asiasta toiseen, poimii lyhyitä ja tiiviitä esityksiä tai niiden palasia, ja on aina valmis siirtymään uudelle raiteelle erilaisten visuaalisten yllykkeiden perässä. Hän ei myöskään malta paneutua mihinkään kovin pitkäksi aikaa.

Perinteinen hiljainen - ja lineaarisempi - lukeminen koodaa tekstin aakkoset nopeasti ja rutiinilla, ja mieli keskittyy työstämään tekstin merkitystä ja siitä aukeavia polkuja. Internetissä tapahtuvassa skannaavassa lukemisessa lukija joutuu työskentelemään koodauksen parissa paljon vaativammin. Työmuisti kuormittuu jatkuvasta seulonnasta, valintojen teosta ja ongelmanratkaisusta, jota internetin polunpäistä, tiedon paloista ja erilaisista signaaleista koostuva visuaalinen ympäristö edellyttää.

Carrin pointin voisi kärjistäen kuvata vaikka niin, että perinteisessä, hiljaisessa ja "syvässä" lukemisessa lukija ikään kuin keskustelee pitkän keskustelun, jossa on hiljaisuuksia, intensiivisiä kohtia, asian järjestynyttä kuljettamista ja useiden teemojen käsittelyä. Netin selaaja taas käy cocktail-kutsuilla, jossa tapailee monia ihmisiä ja siirtyy vähän väliä seurueesta toiseen, aina kun kuulee jonkin kiinnostavan keskustelun pätkän. Kumpikin tuottaa omanlaisensa suhteen käsiteltäviin asioihin ja omanlaistaan ymmärrystä.
 
Carr on huolissaan myös siitä, mitä internet tekee merkityksille, joita nykyään kutsutaan "sisällöksi" . Tarve "digitoida kaikki" muuttaa kaiken tekstin louhittavaksi raaka-aineeksi. Kun kirjoja ei lueta kokonaisina, ei myöskään kirjojen sisältämiä ajatuskulkuja "rakenneta" kirjoittajan mukana eivätkä ne siten muutu sisäistyneeksi sivistykseksi. Tekstisisältö muuttuu Carrin mukaan tiedon avolouhokseksi, josta löytyy täkyjä mutta ei sivistystä.

Ymmärrän hänen ajatuksensa niin, että sivistys edellyttää sivistyjältä syvää henkistä työtä, jota ei voi tehdä poimiskelemalla tiedon sirpaleita irrotettuna niitä synnyttäneistä prosesseista. Sivistys syntyy siitä, että on kosketuksessa tiedon prosessuaaliseen puoleen, ei vain sen tiivistelmänä esitetyihin tuloksiin tai lopputulemiin.


Muistaminen

Carr huolestuu myös siitä, mitä muistamiselle tapahtuu. Internetin toimintaperiaate on se, ettei lukijan tarvitse itse säilyttää mielessään laajoja rakenteita. Ennen kirjan aikaa muistaminen oli sivistystä, Carr muistuttaa. Viisaus oli suullisesti välittyvää tietoa ja viisauden esittäminen verbaalinen ilmiö.

Kärjistäen sanottuna, nykyisin kun mitään ei tarvitse muistaa itse, ei myöskään synny sisältöä jolla ajatella. Voiko tyhjällä päällä siis surffata kovinkaan taitavasti? Eräs kollega yliopistolla, kirjastoalan asiantuntija, totesi, että infoähkyltä suojaa parhaiten informaationlukutaito. Verkossakin voisi siis liikuskella laadukkaasti. Tämä taito ei voi kuitenkaan kehittyä ilman sisältöjä. Vain sisältöjä ymmärtämällä ja käsittelemällä voi oppia tunnistamaan ja erottamaan laadukkaan tiedon vähemmän laadukkaasta. Carrin argumenttia seuraten se tarkoittaisi, että verkossa voi toimia älykkäästi vain se, joka osaa lukea myös oikeita kirjoja!

Carr, kuten huolestuneet profeetat aina, tietenkin kärjistää ja yksinkertaistaa. Moni meistä varmaankin hallitsee sekä syvän että skannaavan lukemisen taidot, tunnistaa niiden erot ja sopivat käyttötarkoitukset, niiden kirot ja siunaukset. Mutta pelottavan moni ei hallitse eikä tunnista.

Mitä sitten...?

Jäin kirjan keväällä luettuani miettimään ajatusta teknologioiden kätkemästä etiikasta sekä omia työjuttujani siinä sivussa.

Olemme yliopisto-opetuksessa ja yliopistopedagogiikan kehittämisessäkin kovin tottuneita toteamaan, että "asiantuntijan täytyy osata hankkia tietoa muuttuvissa olosuhteissa", että "emme voi opettaa tulevaisuuden sisältöjä tänään" tai että "tärkeintä on oppia oppimaan ja hankkimaan tietoa". Mitään ajattelu- tai viestintätaitoja ei kuitenkaan opita, tai realisoidu, ilman sisältöjä. Asiantuntijuus kumisee tyhjyyttään ilman jonkun (tai oikeastaan usean) substanssialueen sisältöjen tuntemusta ja niiden jatkuvaa rikastumista.

Tätä ei siis tule unohtaa, kun puhumme keskeisten ja siirrettävien taitojen oppimisesta. On huolehdittava, että opiskelijat osaavat lukea kokonaisia kirjoja oman mielensä hiljaisuudessa, että he pystyvät käsittelemään ja työstämään itse lukemaansa kirjallisuutta (ei vain googlettamiaan kirjallisuuden palasia) ja että he myös hallitsevat jotkut sisällöt syvällisesti ja sitä myöten tietenkin muistavat ne.


Lähde:

Carr, N. Pinnalliset. 2010. Mitä internet tekee aivoillemme. Terra Nova.