perjantai 5. elokuuta 2011

Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme?


Nicholas Carr potee provokatiivisesti otsikoidussa kirjassaan huolta siitä, että internet muokkaa lukutottumuksiamme, aivojamme ja kulttuuriamme suuntaan, joka peruuttamattomasti tyhmistää meitä.

Hän kuvaa eri teknologioiden -- etenkin henkisiä toimintojamme edesauttavien älyteknologioiden -- vaikutusta mieliimme viittamalla ns. neuroplastisuudesta koottuihin tutkimustuloksiin. Jos ymmärsin oikein, termillä tarkoitetaan suurin piirtein sitä, että aivot ovat muovautuvammat kuin aiemmin vallalla ollut käsitys oletti. Ympäristön vaikutuksia aivotoimintoihin on alettu myös tutkia monipuolisemmin. Sovellusalueista löytyy paljon kiinnostavaa myös oppimisesta kiinnostuneille.

Carr joka tapauksessa muistuttaa, että inhimilliset työkalut ja teknologiat sisältävät eettisen ulottuvuuden: niihin on upotettu käsityksiä siitä millainen ihminen älykkäänä, mielellisenä olentona on ja mitä ihmisen mieli tekee tai voi tehdä. (Vanha juttuhan on se, että ihminen vertaa mieltään aina siihen laitteeseen, jonka hän on viimeksi keksinyt...) Teknologiat eivät kuitenkaan voi olla "vain" välineitä, vaan ne muovaavat sitä miten näemme maailman ja itsemme. Teknologioiden suunnittelijat eivät myöskään aina ole näistä kysymyksistä tietoisia tai kiinnostuneita. Teknologian vaikutus ihmisten ajatteluun ja toimintaan ei ole koskaan täysin hallittua, valittua tai suunniteltua. Me käytämme teknologiaa, mutta teknologia myös käyttää meitä. Me synnytämme teknologiaa, mutta teknologia myös muovaa meitä ja edeltää meitä.

Kaksi lukutapaa

Carr kuvaa ensin millainen hyppäys oli painetun kirjan aikaan siirtyminen; äänettömän sisälukutaidon ja lukemiskulttuurin kehittyminen suullisesti välittyvän tiedon sijaan ja foneettisiin kirjaimiin perustuvan merkistön kehittäminen kuvasymbolien sijasta. Hiljaisessa lukemisessa merkkien eli kirjainten tulkinta on nopeaa ja automaattista; suurin henkinen työ liittyy tekstin merkityksen käsittelyyn ja mielessä tapahtuvaan keskusteluun (ihmettelyyn, mittelyyn, seikkailuun...) tekstin kanssa. Tarkkaavaisuus keskitetään pitkäksi aikaa tekstin äärelle, ihminen uppoaa tekstin maailmaan sulkien kaiken muun pois.

Tällaisen toimintatavan kehittyminen on itsessään suuri mullistus. Se edellytti vähitellen uudenlaisia kykyjä, uudenlaista toimintaa ja ajankäyttöä. Se myös muokkasi oppineen, älykkään ihmisen kuvaa ja inhimillistä kulttuuria. Entä nyt, millaista lukutapaa internet edellyttää?  Millaista älykkyyttä, oppineisuutta, kulttuuria ja henkistä elämää synnyttää työn, kulttuurin ja viestinnän siirtyminen nettiin?

Carrin ajatus on, että internet on "keskeytysten teknologia". Se kehittää silmäilevän, skannaavan, poukkoilevan lukutavan huippuunsa. Tällainen lukija silmäilee sivun nopeasti ylhäältä alas, siirtyilee asiasta toiseen, poimii lyhyitä ja tiiviitä esityksiä tai niiden palasia, ja on aina valmis siirtymään uudelle raiteelle erilaisten visuaalisten yllykkeiden perässä. Hän ei myöskään malta paneutua mihinkään kovin pitkäksi aikaa.

Perinteinen hiljainen - ja lineaarisempi - lukeminen koodaa tekstin aakkoset nopeasti ja rutiinilla, ja mieli keskittyy työstämään tekstin merkitystä ja siitä aukeavia polkuja. Internetissä tapahtuvassa skannaavassa lukemisessa lukija joutuu työskentelemään koodauksen parissa paljon vaativammin. Työmuisti kuormittuu jatkuvasta seulonnasta, valintojen teosta ja ongelmanratkaisusta, jota internetin polunpäistä, tiedon paloista ja erilaisista signaaleista koostuva visuaalinen ympäristö edellyttää.

Carrin pointin voisi kärjistäen kuvata vaikka niin, että perinteisessä, hiljaisessa ja "syvässä" lukemisessa lukija ikään kuin keskustelee pitkän keskustelun, jossa on hiljaisuuksia, intensiivisiä kohtia, asian järjestynyttä kuljettamista ja useiden teemojen käsittelyä. Netin selaaja taas käy cocktail-kutsuilla, jossa tapailee monia ihmisiä ja siirtyy vähän väliä seurueesta toiseen, aina kun kuulee jonkin kiinnostavan keskustelun pätkän. Kumpikin tuottaa omanlaisensa suhteen käsiteltäviin asioihin ja omanlaistaan ymmärrystä.
 
Carr on huolissaan myös siitä, mitä internet tekee merkityksille, joita nykyään kutsutaan "sisällöksi" . Tarve "digitoida kaikki" muuttaa kaiken tekstin louhittavaksi raaka-aineeksi. Kun kirjoja ei lueta kokonaisina, ei myöskään kirjojen sisältämiä ajatuskulkuja "rakenneta" kirjoittajan mukana eivätkä ne siten muutu sisäistyneeksi sivistykseksi. Tekstisisältö muuttuu Carrin mukaan tiedon avolouhokseksi, josta löytyy täkyjä mutta ei sivistystä.

Ymmärrän hänen ajatuksensa niin, että sivistys edellyttää sivistyjältä syvää henkistä työtä, jota ei voi tehdä poimiskelemalla tiedon sirpaleita irrotettuna niitä synnyttäneistä prosesseista. Sivistys syntyy siitä, että on kosketuksessa tiedon prosessuaaliseen puoleen, ei vain sen tiivistelmänä esitetyihin tuloksiin tai lopputulemiin.


Muistaminen

Carr huolestuu myös siitä, mitä muistamiselle tapahtuu. Internetin toimintaperiaate on se, ettei lukijan tarvitse itse säilyttää mielessään laajoja rakenteita. Ennen kirjan aikaa muistaminen oli sivistystä, Carr muistuttaa. Viisaus oli suullisesti välittyvää tietoa ja viisauden esittäminen verbaalinen ilmiö.

Kärjistäen sanottuna, nykyisin kun mitään ei tarvitse muistaa itse, ei myöskään synny sisältöä jolla ajatella. Voiko tyhjällä päällä siis surffata kovinkaan taitavasti? Eräs kollega yliopistolla, kirjastoalan asiantuntija, totesi, että infoähkyltä suojaa parhaiten informaationlukutaito. Verkossakin voisi siis liikuskella laadukkaasti. Tämä taito ei voi kuitenkaan kehittyä ilman sisältöjä. Vain sisältöjä ymmärtämällä ja käsittelemällä voi oppia tunnistamaan ja erottamaan laadukkaan tiedon vähemmän laadukkaasta. Carrin argumenttia seuraten se tarkoittaisi, että verkossa voi toimia älykkäästi vain se, joka osaa lukea myös oikeita kirjoja!

Carr, kuten huolestuneet profeetat aina, tietenkin kärjistää ja yksinkertaistaa. Moni meistä varmaankin hallitsee sekä syvän että skannaavan lukemisen taidot, tunnistaa niiden erot ja sopivat käyttötarkoitukset, niiden kirot ja siunaukset. Mutta pelottavan moni ei hallitse eikä tunnista.

Mitä sitten...?

Jäin kirjan keväällä luettuani miettimään ajatusta teknologioiden kätkemästä etiikasta sekä omia työjuttujani siinä sivussa.

Olemme yliopisto-opetuksessa ja yliopistopedagogiikan kehittämisessäkin kovin tottuneita toteamaan, että "asiantuntijan täytyy osata hankkia tietoa muuttuvissa olosuhteissa", että "emme voi opettaa tulevaisuuden sisältöjä tänään" tai että "tärkeintä on oppia oppimaan ja hankkimaan tietoa". Mitään ajattelu- tai viestintätaitoja ei kuitenkaan opita, tai realisoidu, ilman sisältöjä. Asiantuntijuus kumisee tyhjyyttään ilman jonkun (tai oikeastaan usean) substanssialueen sisältöjen tuntemusta ja niiden jatkuvaa rikastumista.

Tätä ei siis tule unohtaa, kun puhumme keskeisten ja siirrettävien taitojen oppimisesta. On huolehdittava, että opiskelijat osaavat lukea kokonaisia kirjoja oman mielensä hiljaisuudessa, että he pystyvät käsittelemään ja työstämään itse lukemaansa kirjallisuutta (ei vain googlettamiaan kirjallisuuden palasia) ja että he myös hallitsevat jotkut sisällöt syvällisesti ja sitä myöten tietenkin muistavat ne.


Lähde:

Carr, N. Pinnalliset. 2010. Mitä internet tekee aivoillemme. Terra Nova.

6 kommenttia:

  1. Herätti kiinnostavia ajatuksia, joita pitää pohdiskella. Hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
  2. Hei Sanna, pitää tervehtiä kun itsekin Carrin teoksesta blogasin http://heli.edublogs.org/2011/03/25/oikeus-omaan-pitkakestoiseen-muistiin/

    Olen samaa mieltä että asiantuntijuuden käsite, sen syvä ymmärrys pitäisi olla mukana näissä oppimisen muutoksen pohdinnoissa.

    Olen seurannut blogiasi ja lukenut väitöskirjasi, kiva kun olet olemassa ja kirjoittelet :)

    VastaaPoista
  3. Hei Heli! Kiitos kommentista ja linkistä. Kiva kuulla sinusta, tutustun blogiisi!

    Minäkin aloin lukea Carrin blogia kirjaan tutustuttuani. Yleensä en syty näille teknologiasta varoittelijoille, mutta tässä oli referoitu kiinnostavia tutkimuksia ja argumentoitiin huolella.

    Kirjoitit bloggauksessasi moniajosta, josta seuraa mm. keskittymisvaikeuksia ja ärtyneisyyttä. Tajusin että sehän juuri oli syy miksi tuskastuin facebookin rooliin elämässäni ja tiputin sen lopulta kokonaan pois. Minusta tuli hyväntuulisempi ja läsnäolevampi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos "Yksi johtaja" kommentista. Olisi kiva kuulla mitä ajatuksia heräsi.

    VastaaPoista
  5. Jäin miettimäään tuota teknologiaan liittyvää eettistä puolta ja sen huomiotta jättämistä. IT-teknologiaa melkein alkuvaiheesta asti seuranneena muistan monta tilannetta, jossa uusi teknolgia otettiin käyttöön pohtimatta edes sen hyödyllisyyttä saatikka sen vaikutuksia. Oletus oli, että uusi teknologia on aina hyväksi.

    Tämä on siksi niin vaarallista, että huolimatta alan laajuudesta monet kerrat yksi iso yritys tai yliopisto on näyttänyt suuntaa ja koko ala on marssinut perässä. Varoittavia puheita kuultiin mutta ne jäivät koirien haukuksi karavaanin kulkiessa.

    Toinen ajatus, joka alkoi vaivata, oli ympäristön vaikutus käyttäytymiseen. Kun Norja tragedia on niin tuoreena muistissa, tuli taas mieleen hokema: "Eivät aseet tapa vaan ihmiset." Hokema alkoi vaikuttaa ei ainoastaan pinnalliselta vaan typerältä ja jopa täysin väärältä.

    VastaaPoista
  6. Hei. Molempien edeltävien pointtiesi jälkeen mietin itse että olisi löydettävä tapoja keskittyä ymmärtämään ja tarkastelemaan ihmisen ja teknologian rajapintaa ja keskustella siitä huomattavasti enemmän esimerkiksi koulumaailmassa. Kyllähän tätä keskustelua toki jo käydään ja tutkimusta paljon tehdään, mutta tuskin riittävästi.

    Aloin miettiä myös sellaista käsitettä kuin "affordanssi", suomeksi "tarjouma". Käsite on peräisin James Gibson-nimisen psykologin ajattelusta, jossa yksilöä hahmotetaan havaitsijana ja toimijana konkreettisessa ympäristössään. Tätä ajattelua alettiin jossain vaiheessa soveltaa juuri ihmisen ja teknologian välisen suhteen tarkastelussa. Lhyesti sanottuna kyse on siitä että esineillä, luonnon objekteilla tai ympäristöillä on erilaisia tarjoumia, eli tarkastelijasta riippumattomia ominaisuuksia, jotka voivat realisoitua tietylle toimijalle tietyssä tilanteessa ja mahdollistaa tietynlaista toimintaa. Eli ajatus on, käsittäisin, että väline ei "määrää" mutta sisältää potentiaalin, ja että ihminen on vuorovaikutuksessa sen potentiaalin kanssa. Kepin tarjouma on vaikkapa se että sen voi ottaa käteen, kännykän tarjouma on mm. että sen voi kantaa mukanaan ja siitä voi nähdä numeron, joka soittaa, automaattiaseen tarjouma on mm. se että sen voi laukaista hyvin nopeasti monta kertaa peräkkäin yms.

    Tästäkin näkökulmasta on helppo nähdä että toimintapotentiaali joka johonkin teknologiaan tai työkaluun tai toimintaympäristöön sisältyy, osaltaan edesauttaa toimintaa muodostumaan sellaiseksi kuin se muodostuu. Joskus joku toiminta jää kokonaan rakentumatta ilman tarjoumaa.

    Millaisia "tarjoumia" jokin kulttuuri jonain ajankohtana sisältää, se on sitten toinen kysymys ja vähän monimutkaisempi.

    VastaaPoista