sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Osallistamisen urakka

Olemme työyhteisössä pohtineet ja harjoitelleet dialogista toimintatapaa. Sitä voi kutsua myös yhteisölliseksi, osallistavaksi tai vaikka voimaannuttavaksi toimintatavaksi. Sitä voi kuvata mm. seuraavin luonnehdinnoin:

- ihmisten osallistamista pidetään aitona tavoitteena: ollaan kiinnostuneita eri äänistä ja näkökulmista ja ollaan valmiita näkemään jonkin verran vaivaa sen eteen että kaikki saadaan mukaan;

- jos on välttämätöntä muodostaa jokin uusi, yhteinen toimintatapa (tai jos sellaista ajetaan taloon), pidetään silti tärkeänä, että yksittäiset työntekijät tai ryhmät saavat riittävästi aikaa pureskella asiaa, tulkita ja suodattaa sitä, tehdä siitä omansa. Tämä on sellaisen toimintatavan vastakohta, jossa esimerkiksi muutokset ajetaan ylhäältä alas "paperilla" läpi. Tätä kutsutaan myös "merkitysneuvotteluksi". Ei oleteta että sama käsite tarkoittaisi ilman muuta kaikille samaa, vaan aloitetaan tutkimalla, mitä se itse kullekin tarkoittaa ja mitä näiden eri tulkintojen pohjalta voidaan tehdä;

- käytetään sellaisia vuorovaikutuksen tapoja, joissa opitaan kuuntelemaan muita, argumentoimaan ja jäsentämään keskustelua;

- käytetään sellaisia toimintatapoja, joissa luotetaan yhteisön voimaan ja hyödynnetään sitä, mitä ryhmä saa aikaan;

- huolehditaan keskustelujen dokumentaatiosta ja tiedon kulusta erilaisten kohtaamisten välillä.

Kehittäjien ja kouluttajien osaksi tulee usein huolehtia, että jokin organisaatio oppii toimimaan osallistavasti ja harjoittamaan edellä kuvattua dialogista toimintatapaa omissa rutiineissaan. Ei riitä viedä erilaisia muutosprosesseja läpi tai edetä prosessikaaviossa askeleesta toiseen. Pitäisi opetella myös sellaisia rutiineja ja sellaista työotetta, jotka mahdollistavat osallistavan työn myös silloin, kun kehittäjät ovat menneet ja muutostukitelineet on purettu pois.

Kyseessä on sama ilmiö kuin työnohjauksessa tapahtuvassa yksilön kokemassa prosessissa. Tärkein työmuoto siinä on itsereflektio: omaa toimintaa erittelevä, kyselevä ja tutkiva ote, joka mahdollistaa tarvittaessa myös uudenlaista toimintaa. Osallistava, tutkiva työtapa on tämän itsereflektion, tunnistamisen ja uuden kehittelyn mahdollistamista yhteisötasolla.

Osallistaminen, yhteisöllisyys ja dialogisuus ovat kivoja ja myönteisiä sanoja, joita vastaan kukaan ei yleensä ilmoittaudu toimivansa. Niitä on kuitenkin vaikeata toteuttaa käytännössä. Joskus siksi, että ne koetaan inflaation kärsineinä tyhjinä hokemina. Joskus siksi että jo ensimmäinen ehto ei toteudu: emme todellisuudessa HALUA kuulla eri mielipiteitä tai emme oikeasti ajattele, että jokaisen näkemys on merkityksellinen.

Osallistava tai dialoginen toimintatapa on vaikeinta siksi, että se edellyttää jokaiselta tutustumista omiin ikäviin puoliin. Yhteisöllisyyden rakentaminen alkaa jokaisen suhteesta omaan itseen. Se vaatii sitkeyttä ja itsehillintää, suopeutta ja kärsivällisyyttä. Jokaisen pitää sitoutua oman itsensä verran -- toisen puolesta ei voi sitoutua.

Toisaalta, dialogisuus ei edellytä mitään kovin erikoisia temppuja. Haluan jatkossa jatkaa sen pohtimista, millaiset toimintatavat auttavat konkreettisesti tekemään asioita "osallistavammin", harjoittamaan dialogista toimintaa omassa työympäristössä.

Seuraavassa postauksessa pohdin hieman monipäistä vetäjää koulutuksen ja valmentamisen kysymyksenä.



2 kommenttia:

  1. Kiitos Sanna tästä. Hienoa, että jaksat (ja ihailtavaa, että osaat) sanallistaa näitä meidän ponnisteluja.

    Kun teemme asioita yhdessä, aika tiukalla aikataululla, kaikki on välillä tosi kaoottistakin, ja -- no, sitä jatkuvaa merkitysneuvottelua! Joskus yllätän itseni ajattelemasta, että hitto, jos joku meistä olisi tehnyt tämän itse ja yksin, ni tää ois jo valmis. Ja niinhän se olisi. Jokin esitys tai tilanne tms. lopputuotos olisikin valmis. Mutta paljon inhimillistä resurssia, jota tuotamme yhteistyössä olisi jäänyt tuottamatta: yhteisiä ponnisteluja, väittelyjä, ajatusten kirkastamista, iloa onnistumisesta, roolien vaihtamista jne. Olisimme siis haavoittuvaisempia.

    Kumma miten opettavaista on yrittää toimia niin kuin saarnaa.

    Jään odottamaan juttuasi monipäisestä hirviöstä... ei kun vetäjästä ;) Luulen, että dialoginen yhteistyöstäminen tuottaa perustaa tuolle monipäiselle vetäjyydelle. Sit pitäis vielä se "Miksi minun aina täytyy"-marttyyrin viitta uskaltaa laskea harteiltaan ja huomata, että ei täydykään, muutkin voivat aivan hyvin!

    t Mari

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mari! Terveisiä Berliinistä. Monipäinen vetäjä on tosiaan mielenkiintoinen otus, sillä on varmaankin kahdet kasvot... Sä pointtasit tuossa jotain siitä mitä olin ajatellut: siihen liittyy hirveätä säätämistä, jotain oman egon kanssa askartelemista - ja sitten lopussa jotain hurjan palkitsevaa. Yritän saada jotain ranskalaisia viivoja kehiin - täydennellään sitä yhdessä. Monipäisesti ja moniäänisesti!

    VastaaPoista