maanantai 24. lokakuuta 2011

Osallistamisen ja yhteisöllisyyden varjopuolista

Onko osallistamisella ja yhteisöllisyydellä varjopuolia tai riskejä?  Voiko opiskeluympäristöönsä kiinnittyä liikaa?

Keskustelussa, jota käytiin tämän osallisuus-aiheen avauspostauksessa, tuli kommentissa esiin, millä tavalla yliopistoyhteisöt ovat  hyvinkin usein "yli-kiinteitä". Akateemiset heimot voivat olla hyvin epäluuloisia toisiaan kohtaan, heikosti keskenään keskustelevia ja vähäisellä yhteistyökyvyllä varustettuja, mitä tulee heimorajat ylittäviin tilanteisiin.

Oppimisyhteisöjen osalta emme yliopistossa välttämättä usein tule pohtineeksi tätä - yliopiston pedagogisten yhteisöjen ongelmaksihan ymmärretään useammin kiinteyden puute.

Kävin hiljattain keskustelun, joka kuitenkin muistutti siitä, että on olemassa myös akateemisia oppimisympäristöjä, jossa liiallinen kiinteys on todellinen kysymys. Niissä yhteisö muodostaa hyvin kokonaisvaltaisen toimintaympäristön, joka voi olla oppijoille lähes ainoa viitekehys. Opiskelussa ryhmä tai vuosikurssi on kiinteä rakenne ja muodostaa voimakkaan ryhmäpaineen. Tähän voi liittyä voimakas suorituspaine, odotus pysyä ryhmän tahdissa tai onnistua ryhmän odotusten mukaisesti.

Ryhmäpainetta voidaan tarkastella myönteisenä voimana, joka tukee yksilöitä eteenpäin. Se voi muodostua myös yksilöitä sitovaksi kahleeksi, eräänlaiseksi heimokulttuuriksi, josta ryhmä myös tunnistetaan - sekä hyvässä että pahassa. Suorituspaine voi sitoa sekä opettajia että opiskelijoita. Jos opiskelupaikkakunnalla on vähän muita kontakteja, oppimisympäristöstä tulee koko maailma.

Tämäntyyppisen kulttuurin ongelmina voi olla esimerkiksi joidenkin yksilöiden uupuminen tai vääristynyt kuva omasta osaamisesta tai ylipäänsä koulutuksen merkityksestä elämänkokonaisuudessa.

Ehkä osallistavan pedagogisen kulttuurin ominaisuudeksi tulisi siis hahmottaa myös tietty väljyys ja reflektiivisyys. Osallistaminen tarkoittaa mahdollisuutta asettua keskusteluyhteyteen muiden kanssa turvallisessa ja samalla älyllisesti haastavassa ympäristössä ja siten että ollaan kiinni "perustehtävissä". Se ei kuitenkaan tarkoita että yhteisöön tai ryhmään pitää täysin samaistua tai ettei sen toimintaan voi ottaa reflektiivistä etäisyyttä.

Ehkä olisi myös hyvä tiedostaa, mikä on väline ja mikä on itseisarvo. Yliopiston piirissä tiedeyhteisöt ovat olemassa tehdäkseen tutkimusta. Oppimisyhteisöt ovat olemassa oppimistarkoituksiin. Sellaiset yhteisöt kuin vaikkapa vuosikurssi tai seminaariryhmä voivat olla hyviä ja kiinnittymistä tukevia oppimisyhteisöjä. Niitä kannattaa aina kuitenkin tarkastella pedagogisina valintoina, ei minään itseisarvoina tai pyhänä perintönä. Oppimistilanteita voidaan aina toteuttaa monella tavalla. Mihinkään pedagogiseen ratkaisuun ei kannata samaistua liikaa - aina on olemassa myös joku toinen hyvä tapa.

torstai 20. lokakuuta 2011

Osallistamista vai edustuksellisuutta?


Mitä osallistaminen tarkoittaa? Sitäkö että kaikkia asioita päätetään mahdollisimman edustuksellisesti?


Pitäisikin oikeastaan kysyä, MIHIN ihmisiä osallistetaan? Ehkä ensin tulee mieleen ajatus, että osallistamme nimenomaan päätöksentekoon. Edustaminen tarkoittaa, että miellämme organisaatioon tai yhteisöön erilaisia "tontteja" tai lokeroita, ja jokaisesta tulee jonkun olla muovaamassa päätöksiä. Eri ääniä kuullaan mutta kaikkia ei voida noudattaa.

Vai osallistetaanko toteuttamiseen? Organisaatiossa pitää paitsi tehdä päätöksiä, myös viedä erilaisia projekteja läpi: tarvitaan työrukkasia. Projekteilla on alku ja loppu ja niiden toteuttamisessa voi olla mukana vain rajallinen määrä väkeä. Asioita voidaan pitää jonkin aikaa neuvoteltavina, avoimina ja työstettävinä, mutta jossain vaiheessa ne on lyötävä lukkoon ja tehtävä valintoja.

Asiantuntijaorganisaatiossa kaikki haluaisivat päättää niistä asioista, jotka mieltävät omikseen. Jokaisella meistä on  töitä ja projekteja, joissa olemme osaavia ja motivoituneita olemaan mukana, ja niitä joista emme suuremmin välitä. Onko osallisuus sitä että saamme valita ne työt, jotka koemme omiksemme? Yliopistoihmisille osallisuus tarkoittaa usein samaa kuin "akateeminen vapaus".

Entä, jos osallisuus liittyykin eniten asioihin, jotka eivät ala ja lopu, vaan niihin, jotka ovat läsnä aina mutta piilevästi?

Se, missä kaikki olemme osallisia, on omien tehtäviemme kytkeytyminen perustehtäviin ja niihin arvoihin joiden nojalla työtä yritämme tehdä. Arvot eivät ala eivätkä lopu. Ne ovat aina läsnä ja ohjaavat toiminnan periaatteita muuttuvissa tilanteissa. Osalliseksi täytyy päästä sellaisista tilanteista, jossa yritetään ymmärtää oman toiminnan ja tekemisten sekä keskeisten arvojen välinen suhde. Jos asiat ovat ennallaan, emme ehkä hahmota tarvitsevamme tällaista keskustelua. Jos asiat ovat muutoksessa, olemme eksyksissä ilman sitä.

Mieleeni tulee kolme tyyppitilannetta, jossa olen havainnut että nimenomaan merkityksiä tutkiva ja arvoja puntaroiva keskustelu on tärkeätä ja muodostaa luontevasti yhteisöllisyyden lähteen.

Näihin tilanteisiin haluaisin ainakin olla ihmisiä osallistamassa!

1) työnohjaus. Työnohjauksessa ollaan irti organisaation jatkuvasta töiden vuosta - mutta erittäin tiiviissä kosketuksessa siihen, "mistä työssämme on kyse". Hahmotetaan omien tai työtoverien tekemisiä ja etsitään niiden suhdetta perustehtävään, keskeisiin päämääriin, arvoihin. Näiden keskustelujen tarve on suuri ja ihmiset kokevat että niiden puuttuminen työn arjesta heikentää hyvinvointia ja tolkullisuuden ja yhteisöllisyyden kokemusta. Toisaalta - kun keskusteluja saa käydä, alkaa myös kokea olevansa yhteisössä. Työnohjausporukat toimivat yhteisöllisyyden hautomoina.

2) Työn muutostilanteet. Muuttuvassa organisaatiossa on joskus aivan pakko tutkia merkityksiä (merkitysneuvotella) ja yrittää tosissaan kysyä, miten eri ihmiset näkevät työn kohteen. Ei siksi että pitäisi päättää tai etsiä konsensus, vaan siksi että jokaisen työntekijän työn tekeminen on riippuvaista siitä, miten hän asiat hahmottaa.

3) Tutustuminen uuteen työtoveriin tai työporukkaan. Joskus syntyy hyvin välitön tunne siitä, että tuon ihmisen kanssa tulen juttuun, kuuluun samaan heimoon, ymmärrämme toisiamme, on kiva tehdä töitä, tästä syntyy jotain hyvää! Tämä kotoisuuden tunne liittyy ilmeisesti juuri samaan ilmiöön: jokin on saanut aikaan keskustelua, jossa on pystytty tunnistamaan yhteinen arvopohja ja jaettu tapa merkityksellistää työtä. Tällainen yhteisö voi joskus syntyä melkein hetkessä - joskus se syntyy ahkerien neuvottelujen ja pohdintojen kautta. On tärkeätä oppia tunnistamaan keinot, jolla tällaista jakamista voi saada aikaan työn arjessa.

Ehkä osallisuus on sellaista toimintaa, jossa voi tulla osaksi yhteisöä tai jossa yhteisö voi syntyä. Ja yhteisö on se, joka hahmottaa jaetun työn kohteen ja osaa käydä sen ympärillä keskusteluja.



tiistai 18. lokakuuta 2011

Osallistaminen - idealismia vai konkreettinen toimintavaihtoehto??


Campus Conexuksen Korkeajännityksiä- kirjan julkistamistilaisuudessa 13.10.2011 käytiin paneelikeskusteluja, joissa mietittiin muun muassa, syrjäytyykö korkeakouluopinnoista putoava ja millä tavalla korkeakoulujen pedagogisia kulttuureja voisi muuttaa yhteisöllisemmäksi.

Yhteisöllistä ja osallistavaa toimintatapaa on pidetty lääkkeenä sekä opiskelun ongelmiin että opettajien kuormittumiseen ja akateemisen identiteetin ristiriitoihin. Etenkin yliopisto-opettajien työn rasitteiksi on hahmotettu yksin tekemisen ja yksin selviytymisen kulttuuri, ja tähän etsitään apua osallistamisen keinoista.

Keskustelussa heitettiin ajatus, että osallistaminen onkin vain vanhanaikaisen edustuksellisuuden muoto: joka asiaa pitää saada päättämään uuvuttava määrä edustajia eri ryhmistä. Uhkakuvaa voisi jatkaa: kaikesta äänestetään, osaaminen ei ratkaisekaan, kaikki asiat menevät tehottomaksi jauhamiseksi ja lopuksi kukaan ei kanna vastuuta.  Onko osallistaminen idealismia?

Mikä hyvänsä toimintamalli voidaan tietenkin idealisoida. Toisaalta, joskus jo tietyn termin kuuleminen voi saada kellon soimaan kuulijan päässä, vaikka asiaa ei varsinaisesti idealisoitaisikaan keskustelussa. (Itse esimerkiksi saan väristyksiä mm. termeistä "aito kohtaaminen" ja "sisäinen lapsi", enkä pysty kuuntelemaan kovin avoimin mielin niistä käytyä keskustelua...)

Yksi tapa välttää keskustelun karkaamista "hyvä-paha" -akselille olisi tarkastella toimintatapoja yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti toimintavaihtoehtoina, joiden valinnasta voi koitua sekä hyvää että huonoa. Jäin miettimään, millaista osallistamista olen itse tarkalleen ottaen ajamassa asiantuntijayhteisöihin ja koulutusinstituutioihin. Millaista osallistamista ehkä EN halua tarkoittaa? Näihin teemoihin palataan kahdessa seuraavassa bloggauksessa!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Yliopisto pelikenttänä

Paha peli

"Peli" on toistuva metafora yliopistotyötä tekevien puheissa. Usein sillä viitataan kilpailullisen ympäristön tuottamaan vieraantumiseen. Pelaamisella tarkoitetaan vääränlaiseksi miellettyä kamppailua menestyksestä, palkinnoista ja uralla etenemisestä. Peli on kuin pörssikeinottelua tai uhkapeliä: paras ei välttämättä aina voitakaan, vaan uskaliain - joskus röyhkein.

Kaikki akateemisella kentällä toimijat joutuvat oppimaan, millaisia taktisia siirtoja uralla eteneminen edellyttää ja joutuvat ottamaan tähän pelaamiseen jonkinlaisen suhteen.

Tässä pelissä menestymistä voidaan myös pitää eräänlaisena akateemisen osaamisen muotona. Tällainen ajattelu on saanut jalansijaa enemmän nykyisin, kun akateemista uraa ajatellaan osana monimutkaisia, projektimaisesti rakentuvia työmarkkinoita.

Olen ollut havaitsevinani, että meidän akateemisten ihmisten on vaikea hyväksyä toistemme harjoittamaa taktikointia akateemisella uralla etenemisessä. Oma taktikointi tuntuu välttämättömältä pahalta, toisten taktikointi väärältä ja tarkoitushakuiselta.

Täytyykö tieteelliselle uralle antautuvan siis olla vain kutsumuksensa motivoima?

Onko itse asiassa niin, että akateemisessa maailmassa pysyttäytyäkseen TÄYTYY menestyä, mutta samalla pitäisi olla näyttämättä, että HALUAA menestyä?

Hyvä peli?

Entä voiko tai saako pelistä nauttia? Voisiko peli olla myös innostava asia? Voisiko peli olla myös motivoitumisen metafora? Pelihän tarkoittaa  yleisesti ottaen pelikentän sekä sääntöjen muodostamaa rakennelmaa, joka luo merkityksiä ponnisteluille ja menestykselle.

Emme varmastikaan kaikki pelaa samoin panoksin, emmekä edes tunnista kenttää samoin periaattein.

Joillekin ihmisille heidän osakseen tuleva luottamus, arvostus tai arvovalta tulevat aina yhtä suurena yllätyksenä. Jotkut taas kantavat aktiivisesti vastuuta, mutta kiusaantuvat, jos heidän tulkitaan tavoittelevan vaikutusvaltaa tai menestystä. Jotkut puolestaan karttavat systemaattisesti kilpailuasetelmia. On myös niitä, jotka asettavat hyvän aseman ja vaikutusvallan ilman muuta ja näkyvästi päämääräkseen ja katsovat olevansa oikeutettuja tavoittelemaan niitä.

Onko joku heistä ansainnut menestyksensä toista enemmän?

Kilpa vai kutsumus?

Haluaisimmeko ajatella korkeata asemaa tai vaikutusvaltaa yhteisön yksilölle suomana asemana mieluummin kuin kilpailun palkintona? Suommeko menestyksen mieluummin sille, joka ei liian näkyvästi sitä tavoittele?

Kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että tieteellisen uran pontimena halutaan nähdä totuudenjanosta ponnistava kutsumus; tiedon, sivistysarvojen ja kriittisen ajattelun vaaliminen yhteiskunnassa. Tiedettä hahmotetaan nykyisin enenevästi myös "vain" työnä - tietotyönä tietoyhteiskunnan palveluksessa. Tiedeinstituutioiden ja yhteiskunnan välinen suhde on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmeninä. On entistä vaikeampaa hahmottaa, miten yliopistossa voisi toimia kutsumustyössä. Silti moni meistä tuli yliopistoon juuri sen vuoksi -- ei pelaamaan.

Voisiko kutsumustyö tieteen parissa löytää jotain uusia muotoja? Voiko tieteentekijä jotenkin "downshiftata"? Missä kutsumusta ja tiedonjanoa voi jakaa ja viljellä toisten kanssa?