tiistai 18. lokakuuta 2011

Osallistaminen - idealismia vai konkreettinen toimintavaihtoehto??


Campus Conexuksen Korkeajännityksiä- kirjan julkistamistilaisuudessa 13.10.2011 käytiin paneelikeskusteluja, joissa mietittiin muun muassa, syrjäytyykö korkeakouluopinnoista putoava ja millä tavalla korkeakoulujen pedagogisia kulttuureja voisi muuttaa yhteisöllisemmäksi.

Yhteisöllistä ja osallistavaa toimintatapaa on pidetty lääkkeenä sekä opiskelun ongelmiin että opettajien kuormittumiseen ja akateemisen identiteetin ristiriitoihin. Etenkin yliopisto-opettajien työn rasitteiksi on hahmotettu yksin tekemisen ja yksin selviytymisen kulttuuri, ja tähän etsitään apua osallistamisen keinoista.

Keskustelussa heitettiin ajatus, että osallistaminen onkin vain vanhanaikaisen edustuksellisuuden muoto: joka asiaa pitää saada päättämään uuvuttava määrä edustajia eri ryhmistä. Uhkakuvaa voisi jatkaa: kaikesta äänestetään, osaaminen ei ratkaisekaan, kaikki asiat menevät tehottomaksi jauhamiseksi ja lopuksi kukaan ei kanna vastuuta.  Onko osallistaminen idealismia?

Mikä hyvänsä toimintamalli voidaan tietenkin idealisoida. Toisaalta, joskus jo tietyn termin kuuleminen voi saada kellon soimaan kuulijan päässä, vaikka asiaa ei varsinaisesti idealisoitaisikaan keskustelussa. (Itse esimerkiksi saan väristyksiä mm. termeistä "aito kohtaaminen" ja "sisäinen lapsi", enkä pysty kuuntelemaan kovin avoimin mielin niistä käytyä keskustelua...)

Yksi tapa välttää keskustelun karkaamista "hyvä-paha" -akselille olisi tarkastella toimintatapoja yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti toimintavaihtoehtoina, joiden valinnasta voi koitua sekä hyvää että huonoa. Jäin miettimään, millaista osallistamista olen itse tarkalleen ottaen ajamassa asiantuntijayhteisöihin ja koulutusinstituutioihin. Millaista osallistamista ehkä EN halua tarkoittaa? Näihin teemoihin palataan kahdessa seuraavassa bloggauksessa!

5 kommenttia:

  1. Tarvitaanko osallisuuteen samuutta?

    Olin mukana Sannan mainitseman Campus Conexuksen Korkeajännityksiä-kirjan julkistamistilaisuudessa lokakuun puolivälissä. Minustakin osallisuuden ja edustuksellisuuden jännitteinen yhteys nousi yhdeksi kiinnostavimmista puheenaiheista. Miten osallisuus ja edustuksellisuus eroavat toisistaan? Miksi niistä ylipäätään kannattaa puhua yliopistossa?

    Sanna nosti esille kysymyksen, siitä mihin yliopistossa osallistetaan. Aivan, alituinen muutos organisaatiossa syö akateemista miestä/naista, ja pätkätyöläisen arki johtaa oman kyvykkyyden jatkuvaan todistamiseen. Oma asema ja paikka on lunastettava lähes joka viikko uudelleen. Olemme siis jatkuvasti tulemaisillamme osaksi jotakin yhteisöä. Harvemmin pohdimme, millaisen yhteisön osa olemme ja millaista osallisuutta itse tuomme siihen.

    Niinpä. Yliopisto on vaativa toimintayhteisö. Harvassa työpaikassa risteävät niin monet pyrkimykset ja tarkoitukset kuin yliopistossa. Organisaationa sen tehtävä on tuottaa opetusta, oppimista, tutkimusta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ideologisella tasolla kamppaillaan akateemisen yhteisön syvämerkityksistä. Osa on kiinnostunut tieteellisestä työstä puhtaasta sivistyksen ilosta. Toisille yliopisto on väline ja portti oikeaan elämään – työmarkkinoille, uralle. Poliittisella tasolla yliopisto tarjoaa tulenaran pelikentän tietointensiivisen talouden mittelöihin. Mitä osallistaminen itse asiassa merkitsee? Miksi osallistaa ketään mihinkään? Ja kuka osallistaa ja ketä?

    Hyväksymme osallisuuteen itsemme kanssa samankaltaisia. Silloin osallistumisessa on kyse siitä, miten samastumme toisiin ihmisiin tai ihmisryhmiin. Samanlaisuuksia luokitteleva käsitys muokkaa yksilöitä ryhmän jäsenyyteen. Tästä seuraa samuuteen perustuva osallisuus ja toisistaan poikkeavat heimokulttuurit, joka loppujen lopuksi on erilaisuuteen perustuvaa osallisuutta; jota myös edustuksellisuudeksi kutsutaan. Jokaisen ryhmän edustus varmistetaan eri päätöksenteon tasoilla.

    Oman yksikköni koulutusuudistus pyörähti käyntiin toimintaryhmässä, jonka tehtävänä oli laatia esitys yksikön uudesta tutkinto-ohjelmasta. Ryhmään oli nimetty joukko edustajia eri koulutusohjelmista ja eri toimijakategorioista opiskelijoita professoreihin. Ensimmäisiä istuntoja leimasi jokaikisen edustajan peräänantamaton tahto puolustaa oman taustaryhmänsä etuja, yritykset estää omaan toimintaan kohdistuvat muutokset, kyräily ja epäluulo. Yhteistä esitystä ei ollut näköpiirissä.

    Kolmannen istunnon alkajaisiksi tuijottelimme toisiamme tuskastuneina. Ehkäpä yhteinen tuskanhiki tuotti oivalluksen. Emme saa jätettyä esitystä, jos emme jousta edustuspositioistamme. Syntyi yhteisöllisin tuntemus koko yliopistourani aikana!

    Tämän kokemuksen varassa uskallan esittää, että osallisuus ei välttämättä löydy sen paremmin edustuksellisista työryhmistä kuin samanhenkisyyttä uhkuvista pajoista. Tarkennan hieman: jos osallisuutta etsitään sellaisesta yhteisyydestä, jonka perustana on tuntemus samaan hengenheimoon kuulumisesta, ajaudumme samuuskategorisointiin. Samuus muuttuu implisiittisiksi tulkinnoiksi eroista, jossa ryhmittymien eroavuudet ovat merkittävämpiä kuin yksilöiden välisistä eroista syntyvä yhteinen potentiaali.

    Voiko siis akateeminen tuntea olonsa osalliseksi, jos ympärillä on muita kuin saman heimon kollegoita? Onko yliopistoyhteisön osallisuus tila, joissa samanheimoiset yksilöt kilpailevat keskenään nimityksistä, urakehityksestä, julkaisuista ja samaan aikaan eriseuraiset henkilöt etsivät yhteisyyttä poikki- ja monitieteisestä toiminnasta?

    Mihin opiskelijoita osallistetaan? Missä on innostava flow ja tieteellinen diskurssi, luovan ajattelun vapaus? Voisiko yhteisyyden ja osallistamisen perustaa intellektuaalisen uutteruuden varaan ilman samuuden vaateita?
    Marita Mäkinen

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Marita, kommentistasi. Jos tiivistäisi tuon pohdintasi perusteella yhden periaatteen, jota voisi pitää tavoiteltavan osallisuuden yhtenä kriteerinä, olisiko se kyky hyväksyä yhteisössä erilaisuutta ja pysyä dialogissa yli erilaisten rajojen, heimorajojen ja muiden?

    Eli osallisuus ei tarkoita vain sitä että "minäkin saan olla mukana ja osallistua" vaan että suon samalla tämän oikeuden muille ja hyväksyn että se jonkin verran velvoittaa minua??

    Ehkä yhteisöön kuuluminen on osittain tuota heimoihin kuulumista, ja uskon että jokainen tarvitsee jonkun kotoisan heimon oppiakseen tekemään akateemisia töitä. Silti heimojen täytyy osata sekoittua ja kuulla toisiaan.

    Ja oli todella hyvin muotoiltu tämä mihin päätit: "intellektuaalisen uutteruuden varaan perustettu osallisuus ja yhteisyys".

    VastaaPoista
  3. Kysymys hienojen kommenttienne pohjalta...

    Osallistetaanko / osallistutaanko ryhmään vai toimintaan?

    Ryhmään kuuluminen tuntuu edellyttävän samuutta, kokemusten jakamista, jakautumista meihin ja tosiin.

    Mutta kun ryhmällä (olipa se sellainen johon halusi kuulua tai ei) on edessään tehtävä, voi olla, että osallisuuden kysymys asettuu ainakin hetken toisin. Toimintaan tai tietyn tehtävän hoitamiseen osallistaminen tarkoittaisi, että mietitään huolella, kenen tehtäviin käsillä olevasta asiasta huolehtiminen kuuluu ja mahdollistetaan tuon huolen, vastuun kantaminen - vaikka ryhmä muodostuisiki sitten joukosta jonka käsitykset asiasta ovat hyvin erilaisia.

    Silloin esim. heimoon kuuluttaisi (paitsi sillä perusteella, että siihen on kasvattu sisään tai tunnistettu kaltaiset) sillä perusteella, että pystyy kontribuoimaan jotain tämän heimon ponnistuksiin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Mari, olipa hyvä kysymys ja tavallaan myös selkiyttävä vastaus tai jatkoajatus!

    VastaaPoista
  5. Jatkan vielä hiukan Marin ajatusta seuraillen: osallistaminen toimintaan, eli jonkin asian läpiviemiseen, on keino luoda yhteisöllisyyttä. Ei samuuden tai välttämättä minkään "heimolaisuuden" kautta vaan yhteisen toiminnan kohteen kautta. Ja vielä: yhteinen toiminnan kohde ei ole annettu asia, vaan saavutus. Ja sen saavutuksen välttämätön edellytys on se neuvotteleminen ja vääntäminen ja kääntäminen. Näin ajatellaan myös mm. toiminnan teoriaan perustuvassa kehittävässä työntutkimuksessa: oleellista työn muutoksessa ja työssä oppimisessa ovat ne erilaiset (osin suunnitellut ja tarkasti orkestroidut) tilanteet joissa eri toimijat rakentelevat yhdessä, erimielisyyksien(kin) kautta uudenlaista hahmotusta työnsä ydinasiasta eli kohteesta. Yhteisöllisyys, ts. myös se kokemus kuulumisesta, on siis parhaassa tapauksessa tulosta tällaisesta prosessista.

    VastaaPoista