maanantai 24. lokakuuta 2011

Osallistamisen ja yhteisöllisyyden varjopuolista

Onko osallistamisella ja yhteisöllisyydellä varjopuolia tai riskejä?  Voiko opiskeluympäristöönsä kiinnittyä liikaa?

Keskustelussa, jota käytiin tämän osallisuus-aiheen avauspostauksessa, tuli kommentissa esiin, millä tavalla yliopistoyhteisöt ovat  hyvinkin usein "yli-kiinteitä". Akateemiset heimot voivat olla hyvin epäluuloisia toisiaan kohtaan, heikosti keskenään keskustelevia ja vähäisellä yhteistyökyvyllä varustettuja, mitä tulee heimorajat ylittäviin tilanteisiin.

Oppimisyhteisöjen osalta emme yliopistossa välttämättä usein tule pohtineeksi tätä - yliopiston pedagogisten yhteisöjen ongelmaksihan ymmärretään useammin kiinteyden puute.

Kävin hiljattain keskustelun, joka kuitenkin muistutti siitä, että on olemassa myös akateemisia oppimisympäristöjä, jossa liiallinen kiinteys on todellinen kysymys. Niissä yhteisö muodostaa hyvin kokonaisvaltaisen toimintaympäristön, joka voi olla oppijoille lähes ainoa viitekehys. Opiskelussa ryhmä tai vuosikurssi on kiinteä rakenne ja muodostaa voimakkaan ryhmäpaineen. Tähän voi liittyä voimakas suorituspaine, odotus pysyä ryhmän tahdissa tai onnistua ryhmän odotusten mukaisesti.

Ryhmäpainetta voidaan tarkastella myönteisenä voimana, joka tukee yksilöitä eteenpäin. Se voi muodostua myös yksilöitä sitovaksi kahleeksi, eräänlaiseksi heimokulttuuriksi, josta ryhmä myös tunnistetaan - sekä hyvässä että pahassa. Suorituspaine voi sitoa sekä opettajia että opiskelijoita. Jos opiskelupaikkakunnalla on vähän muita kontakteja, oppimisympäristöstä tulee koko maailma.

Tämäntyyppisen kulttuurin ongelmina voi olla esimerkiksi joidenkin yksilöiden uupuminen tai vääristynyt kuva omasta osaamisesta tai ylipäänsä koulutuksen merkityksestä elämänkokonaisuudessa.

Ehkä osallistavan pedagogisen kulttuurin ominaisuudeksi tulisi siis hahmottaa myös tietty väljyys ja reflektiivisyys. Osallistaminen tarkoittaa mahdollisuutta asettua keskusteluyhteyteen muiden kanssa turvallisessa ja samalla älyllisesti haastavassa ympäristössä ja siten että ollaan kiinni "perustehtävissä". Se ei kuitenkaan tarkoita että yhteisöön tai ryhmään pitää täysin samaistua tai ettei sen toimintaan voi ottaa reflektiivistä etäisyyttä.

Ehkä olisi myös hyvä tiedostaa, mikä on väline ja mikä on itseisarvo. Yliopiston piirissä tiedeyhteisöt ovat olemassa tehdäkseen tutkimusta. Oppimisyhteisöt ovat olemassa oppimistarkoituksiin. Sellaiset yhteisöt kuin vaikkapa vuosikurssi tai seminaariryhmä voivat olla hyviä ja kiinnittymistä tukevia oppimisyhteisöjä. Niitä kannattaa aina kuitenkin tarkastella pedagogisina valintoina, ei minään itseisarvoina tai pyhänä perintönä. Oppimistilanteita voidaan aina toteuttaa monella tavalla. Mihinkään pedagogiseen ratkaisuun ei kannata samaistua liikaa - aina on olemassa myös joku toinen hyvä tapa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti