lauantai 15. lokakuuta 2011

Yliopisto pelikenttänä

Paha peli

"Peli" on toistuva metafora yliopistotyötä tekevien puheissa. Usein sillä viitataan kilpailullisen ympäristön tuottamaan vieraantumiseen. Pelaamisella tarkoitetaan vääränlaiseksi miellettyä kamppailua menestyksestä, palkinnoista ja uralla etenemisestä. Peli on kuin pörssikeinottelua tai uhkapeliä: paras ei välttämättä aina voitakaan, vaan uskaliain - joskus röyhkein.

Kaikki akateemisella kentällä toimijat joutuvat oppimaan, millaisia taktisia siirtoja uralla eteneminen edellyttää ja joutuvat ottamaan tähän pelaamiseen jonkinlaisen suhteen.

Tässä pelissä menestymistä voidaan myös pitää eräänlaisena akateemisen osaamisen muotona. Tällainen ajattelu on saanut jalansijaa enemmän nykyisin, kun akateemista uraa ajatellaan osana monimutkaisia, projektimaisesti rakentuvia työmarkkinoita.

Olen ollut havaitsevinani, että meidän akateemisten ihmisten on vaikea hyväksyä toistemme harjoittamaa taktikointia akateemisella uralla etenemisessä. Oma taktikointi tuntuu välttämättömältä pahalta, toisten taktikointi väärältä ja tarkoitushakuiselta.

Täytyykö tieteelliselle uralle antautuvan siis olla vain kutsumuksensa motivoima?

Onko itse asiassa niin, että akateemisessa maailmassa pysyttäytyäkseen TÄYTYY menestyä, mutta samalla pitäisi olla näyttämättä, että HALUAA menestyä?

Hyvä peli?

Entä voiko tai saako pelistä nauttia? Voisiko peli olla myös innostava asia? Voisiko peli olla myös motivoitumisen metafora? Pelihän tarkoittaa  yleisesti ottaen pelikentän sekä sääntöjen muodostamaa rakennelmaa, joka luo merkityksiä ponnisteluille ja menestykselle.

Emme varmastikaan kaikki pelaa samoin panoksin, emmekä edes tunnista kenttää samoin periaattein.

Joillekin ihmisille heidän osakseen tuleva luottamus, arvostus tai arvovalta tulevat aina yhtä suurena yllätyksenä. Jotkut taas kantavat aktiivisesti vastuuta, mutta kiusaantuvat, jos heidän tulkitaan tavoittelevan vaikutusvaltaa tai menestystä. Jotkut puolestaan karttavat systemaattisesti kilpailuasetelmia. On myös niitä, jotka asettavat hyvän aseman ja vaikutusvallan ilman muuta ja näkyvästi päämääräkseen ja katsovat olevansa oikeutettuja tavoittelemaan niitä.

Onko joku heistä ansainnut menestyksensä toista enemmän?

Kilpa vai kutsumus?

Haluaisimmeko ajatella korkeata asemaa tai vaikutusvaltaa yhteisön yksilölle suomana asemana mieluummin kuin kilpailun palkintona? Suommeko menestyksen mieluummin sille, joka ei liian näkyvästi sitä tavoittele?

Kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että tieteellisen uran pontimena halutaan nähdä totuudenjanosta ponnistava kutsumus; tiedon, sivistysarvojen ja kriittisen ajattelun vaaliminen yhteiskunnassa. Tiedettä hahmotetaan nykyisin enenevästi myös "vain" työnä - tietotyönä tietoyhteiskunnan palveluksessa. Tiedeinstituutioiden ja yhteiskunnan välinen suhde on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmeninä. On entistä vaikeampaa hahmottaa, miten yliopistossa voisi toimia kutsumustyössä. Silti moni meistä tuli yliopistoon juuri sen vuoksi -- ei pelaamaan.

Voisiko kutsumustyö tieteen parissa löytää jotain uusia muotoja? Voiko tieteentekijä jotenkin "downshiftata"? Missä kutsumusta ja tiedonjanoa voi jakaa ja viljellä toisten kanssa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti