maanantai 19. joulukuuta 2011

Mestarit lavalla?


Eräässä postauksessa käsittelin norjalaistutkija Olga Dysthen jäsennystä kolmesta opinnäytteen ohjauksen mallista. Olen nimittänyt suomeksi niitä koulumalliksi, kisällimalliksi ja kumppanuusmalliksi. Ensimmäinen kuvaa melko fokusoitua ja vahvaan opettajan auktoriteettin perustuvaa pedagogiikkaa, jossa pyritään korjaavan palautteen ja instruktion avulla saamaan opiskelija omaksumaan jokin tavoiteltu näkemys, toimintatapa tai suorituksen taso. Jälkimmäinen taas kuvaa dialogiselle kumppanuudelle perustuvaa mallia, jossa pyritään sanallistamaan pedagogiikkaa ja tekemään sen tavoitteet näkyväksi, mutta jossa tietämisen ja toimijuuden jakautuminen on monipuolisempaa ja jossa kehitetään paitsi "suoritusta", myös muita osaamisen alueita.

Kisällimalli on puolestaan perinteisesti toteutunut aloilla, joilla tutkimusta tehdään tutkimusryhmissä. Opiskelijat oppivat sosiaalistumalla, tekemällä ja toimimalla tutkimusyhteistyössä erilaisten seniorien ja toisten "juniorien" kanssa. Ohjausta annetaan ad hoc -periaatteella tarpeen mukaan ja pedagogiikka on suhteellisen implisiittistä. Vaikka senioreilla on selkeätä auktoriteettiä, tietämisen oikeudet voivat jakautua kuitenkin monenkeskisesti ja opiskelija saa palautetta toiminnastaan useista eri lähteistä. Opiskelijalla on kisälli-identiteetin ohella ainakin jonkinlainen tutkijatiimin jäsenen identiteetti. Joissain asioissa oppilas voi olla asiantuntevampi kuin ohjaajansa.Opettajat ja opiskelijat tapaavat toisiaan myös epävirallisesti ja voivat tulla läheisiksi.

Kisällimalli voi esiintyä myös aloilla, joissa tutkimus tehdään perinteisesti yksin ja ohjaus on yksilöohjausta ja seminaarityöskentelyä. Toimintaa voi leimata ajatus opettajuudesta luontaisena kykynä, persoonallisena valovoimaisuutena. Pedagoginen suhde syntyy motivoituneiden oppilaiden halusta seurata opettajaansa. Pedagogiikkaa tai sen periaatteita ei tarvitse purkaa yhteisössä jaettavaan muotoon, koska opetus lepää professoriyksilön varassa sekä sen henkilökohtaisen suhteen varassa, jonka hän jokaiseen oppilaaseensa luo. Tätä lähestymistapaa kuvaa muistelmissaan estetiikan emeritusprofessori Aarne Kinnunen (2011, 164; 246-247):

 ”Mutta mikä on professori ja mitä on on olla professori. – hän on latinan mukaisesti yksinkertaisesti opettaja. -- Kun nyt yliopistoa on vilkkaasti uudistettu ainakin kahdesti 1963-2010 välisenä aikana, yksi asia on pysynyt muuttumattomana. Se on opetus. -- En ymmärrä miksi vallitsee niin suuri into raamien muutteluun, kun taulu pysyy samana. -- Minunkin opetusvälineeni olivat antiikkiset: taulu ja liitu. Itse opetustilanne on ajasta aikaan sama, Platonin ja Aristoteleen aikoina, mutta myös toisella taholla, nimittäin Jeesus opetuslapsineen. He olivat todennäköisesti erinomaisia opettajia, koska heitä kaikkia kolmea kuunnellaan vieläkin. -- Kukaan ei usko, jos sanon, että opetusta ei voidakaan muuttaa. Kun joutuu työhön, huomaa välttämättömyyden. – Shakkipelissä siirrellään nappuloita ja vaihdetaan pelaajia ja paikkakuntia, mutta kukaan ei käsitä tätä shakin kehittämiseksi, vaan pelaamiseksi. On hyviä pelaajia ja huonoja pelaajia. Sama koskee yliopisto-opetusta. -- Kaikissa näissä antiikin tapauksissa opettajalla on ryhmä oppilaita, jotka ovat hakeutuneet hänen luokseen, ja opettaja ja ryhmä useimmiten kävelevät ja keskustelevat. – En voi kuvitella tilannetta, jossa oppilaat eivät ole innostuneita. – Mutta ei, mikään suunnittelu ei päde. Asiain on annettava muotoutua vapaasti.”

Tällaista vapaasti muotoutuvaa, sivistyneestä yksilöstä lähtevää pedagogiikkaa kannattelee myös selvä akateemisen vapauden idea. Tällainen opettaja ärtyy ajatuksesta, että joku puuttuisi hänen opetukseensa, haluaisi ylipäänsä tehdä opetuksen yhteisössä jaettavaksi tai yhteisön pohdinnan alaiseksi tai jollain tapaa tutkia opettajan ja opiskelijoiden välisiä vuorovaikutuksen ja vallan järjestyksiä.

Tässä pedagogiikassa on kiistatta puolensa. Kuten Kinnunen toteaa, mestarin ja kisällin, seniorin ja juniorin aktiivisessa vuorovaikutuksessa Innostavan Asian äärellä on jotain ikiaikaista -- ja keskeistä. Ilman sitä tuskin voidaan ajatella rakennettavan ajattelukykyä tai tutkivaa suhdetta maailmaan. Uskon siis, ettei tohtorikoulutusta voida koskaan järjestää ilman tätä ulottuvuutta - eli professoreita ja dosentteja, jotka ovat valmiita henkilökohtaiseen, pitkäkestoiseen ja kunnioittavaan pedagogiseen kontaktiin ohjattaviensa kanssa.

Arvelen myös, että monet tällä hetkellä yliopistossa vaikuttavista professoreista ovat saaneet oman oppinsa ja sosialisaationsa juuri tällaisissa pedagogisissa suhteissa. Se muodostaa heille eräänlaisen luonnollisen pedagogiikan, jota ei viitsitä mutkistaa. Kuten edellisessä sitaatissa näkyi, tuntuu höpsötykseltä purkaa tai tutkia sellaista mikä toimii. "Toimi se minullekin."

Mielestäni tämän mestari-kisälliajattelun varjopuolet ovat kuitenkin myös selvät. Ohjaussuhde on tärkeä, mutta se ei voi olla ainoa oppimisympäristö. Lisäksi malli voi johtaa turhaan opettajuuden mystifiointiin. Hyvä opettaja nähdään silloin luontaisena lahjakkuutena ja poikkeusyksilönä. Minusta on itse asiassa aina hiukan pelottavaa, jos jokin ammatillisen toiminnan alue kuitataan sanomalla, että "sitä ei voi oppia, se on luontaista".

Kinnusen muistelmissa tuodaan esille myös ajatus, että hyvä opettaja tunnetaan parhaiten lahjakkaista oppilaistaan. Hyvä opettaja tietenkin antaakin tunnustuksen opiskelijoilleen ja hyväksyy sen, että he voivat taidoiltaan ajaa opettajansa ohi. Oppilaasta voi tässä retoriikassa kuitenkin myös tulla ikään kuin opettajansa edustus. Minun mielestäni hyvä opettaja voitaisiin tuntea myös kyvystään rakentaa toimivia vuorovaikutustilanteita, joissa voidaan toimia silloinkin kun olosuhteet eivät ole parhaat mahdolliset. Aina ei ole koolla vain valioyksilöitä, edes tohtorikoulutuksessa. Massayliopistossa kun eletään.

Kisällimalli edellyttää toimiakseen suhteellisen pienen joukon jatko-opiskelijoita. Se edellyttää myös ehdottoman lahjakkaan, motivoituneen opiskelijan, joka muiltakin ominaisuuksiltaan soveltuu juuri tämän professoriyksilön työskentelykumppaniksi. Monet tohtoriohjauksen tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että yhden professorin varaan rakennettu oppimisympäristö on monella tapaa haavoittuva. Lisäksi mallin implisiittisyys tekee vaikeaksi ratkoa ongelmia, jos niitä tulee. 

Luettuani nämä muistelmat aloin ymmärtää joitain yliopistopedagogiikan tantereilla kohtaamiani keskusteluja hieman paremmin. Kisällimallia on hankalaa kritisoida siksi, että monet sen edustajat ovat tosiaan taitavia pedagogeja. Haluaisin kuitenkin kritisoida - mutta haluaisin samalla saada mallin parhaat edustajat tutkimaan ja sanallistamaan toimintansa onnistuneimpia puolia. Eniten haluaisin kuitenkin kritisoida kisällimallin mahdollistamaa kääntöpuolta. Pysyessään implisiittisenä se tarjoaa enemmän mielivallan mahdollisuuksia kuin neuvottelevampi tai direktiivisempikin, mutta läpinäkyvämpi pedagogiikka. 



Lähde: 
Kinnunen, A. 2011. Päätoiminen elämä. Helsinki: Otava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti