keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Maisema

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä."


Ulla-Lena Lundberg: Jää.





...kohtitulemisia, kohtaamisia

ja yksittäisen elämän merkityksellisyyttä

 joulunaikaan ja uuteen vuoteen.


maanantai 10. joulukuuta 2012

Kerro kerro kuvastin

Moneen työhön liittyy katseen alaisena oleminen. Konkreettisesti tai metaforisesti. Sen sietäminen että tulee katsotuksi ja arvioiduksi.

Yliopistotyöhön liittyy erityisellä tavalla tällainen katseen alaisuus, eräänlainen mainetalous - julkaiseminen ja julkisuus, "nimi" ja se miten nimi kuullaan, mitä se merkitsee ja kenen kanssa se liitetään yhteen.

Ammatilliseen kehittymiseen, ja työssä jaksamiseenkin, kuuluu se, että luo tolkullisen suhteen tähän mainetalouteen tai julkikuvaan. Että pärjää sen kanssa, että osaa lukea järkevästi siihen liittyvää palautetta ja oppia siitä.

Tärkeätä on kuitenkin se, ettei ala elää sen kautta. Ei samaistu siihen. Muuten sitä on kuin Lumikki-sadun kuningatar, joka ei pääse irti peilikuvastaan eikä osaa esittää kysymyksiä muuta kuin sille.

Eräs yliopistoyhteisöllisyyden haaste olisi mielestäni se, että ihmiset opettelevat katsomaan sekä itseään että toisiaan ystävällisesti ja hyvänsuovasti. Ilman kysymystä: ken on maassa kaunehin.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Tekijyyden ja toimijuuden eettisyys yliopistoyhteisössä ja opetuksessa

Taannoisilla Kasvatustieteen päivillä kuuntelin Erika Löfströmin ja Anne Nevgin hienon esitelmän plagioinnin kohtaamisesta opettajien kokemuksissa. Vaikutti siltä että on opettajalle shokeeraava ja ahdistava kokemus, kun oma opiskelija plagioi. Se tuntuu kuin tiskirätiltä naamaan: luottamus särkyy. Kuulosti myös siltä, että opettaja on kokemuksineen aika yksinäinen. Se herättää myös hätäännystä: enkö ole tarpeeksi neuvonut ja opastanut oikeaan eettiseen toimintaan?

Omasta tutkimusaineistostani, jossa opettajat kirjoittavat ennakkotehtävissä ohjauskoulutuksen alussa ohjauksen iloista ja suruista, muistuu mieleen eräs aika raju opettajan purkaus. Hän aloittaa kertomalla, ettei osaa ohjata. Sen jälkeen hän kuvaa tilannetta, jossa joutuu sivusta mukaan arvioimaan opinnäytettä, jossa opiskelija näyttää pistäneen tulososassa omiaan. Kun hän puuttuu tähän, toinen arvioija (joka on häntä seniorimpi) moittiikin opinnäytteen ohjaajaa siitä, ettei hän ole "ohjannut oikein" ja toteaa ettei opiskelijaa saa siitä rokottaa. - Opettaja jatkaa kertomalla, että kukaan ei oikein tiedä millaisin kriteerein työtä tulisi arvioida, ja mikä siitä on kenenkin vastuulla.

Muun muassa näiden tapausten äärellä olen alkanut miettiä, miten hankalaa on se, että opettajuus ja ohjaajuus mielletään niin kaikenkattavasti yksin tekemisenä. Tuo jälkimmäinen esimerkkihän osoittaa käytännössä hyvin selvästi sen, että kukaan yksilö ei tuollaisessa tilanteessa edes voi "osata" - osaamisen täytyy sijaita yhteisön yhteistyössä, tutkija-opettajayhteisön toiminnassa, jonka osaksi opiskelijat otetaan. On surullista ja vahingollista, että nuo yhteisön puutteelliset toimintatavat saavat opettajan kokemaan että "hän ei osaa".

Lisäksi mietin sitä, että opettajan reaktio plagiointiin paljastaa myös sen, miten voimakkaana pedagogisen suhteen sisältämä sitoumus ja luottamus koetaan - muutenhan sen rikkomus ei tuntuisi noin traumaattiselta.

Yliopistossa toimiminen, tutkiminen ja opettaminen, ovat moraalisesti sitovia asioita. Yhteisön jäsenyys on moraalinen kysymys. Myös tieteeseen liittyvä tekijyys on läpikotaisin eettinen asia: ei vain silloin kun sitä räikeimmin rikotaan tahallisessa plagioinnissa.

Miten tieteellisestä tekijyydestä ja sen eettisestä ulottuvuudesta voi puhua proaktiivisesti, miten sitä tehtäisiin näkyväksi?

Vielä yksi assosiaatio tähän: toistuva puheenaihe yliopistopedagogisessa koulutuksessa on kokemus siitä, että (jotkut) opiskelijat ovat kyynisiä, toimivat itsekkäästi, ikään kuin koulutuksen kuluttajina, ajatellen että heillä on oikeus yrittää maksimoida saamansa hyöty ja yrittää samalla edetä minimoimalla omat panostuksensa. Opettajia suututtaa se, että opiskelijoille täytyy muistuttaa vastuusta ja vastavuoroisuudesta, tai tähdentää sitä, että yliopisto on opettajien työpaikka, tai että he eivät voi jatkuvasti (24/7) olla palvelemassa yksittäistä opiskelijaa, joka haluaisi opetuspalveluja juuri silloin kun hänelle sopii...

Opiskelijoiden ajoittain välineelliselle ja itsekeskeiselle toimintatavalle on varmasti monenlaisia selityksiä - en mene nyt siihen.

Mutta haluaisin miettiä sitä, mikä olisi proaktiivinen tapa puhua yliopistoyhteisöstä moraalisena yhteisönä. Usein tunnistamme toiminnan eettisen luonteen vasta kun sitä rikotaan rajusti. Mikä olisi tapa puhua tekijyyden eettisestä ulottuvuudesta myönteisessä valossa, toiminnan opettelussa ja toimintakäytäntöihin totuteltaessa? Toimintakulttuuriin kasvaessa?

Eräs ystäväni muistutti minua hiljattaisessa lapsia ja koulua koskevassa lounaskeskustelussamme siitä, että kuvamme koulusta köyhtyy, jos käytämme kaikkeen "oppimisen" termejä ja unohdamme kasvatuksen - joka on pohjimmiltaan eettistä toimintaa ja eettisten valintojen tekemistä ihmisyhteisöissä eläen.

Minua kosketti hänen puheensa ja haluaisin esittää tämän kysymyksen yliopistopedagogisena kysymyksenä. Olen hyvin iloinen siitä, että puhumme tosiaankin "pedagogiikasta" (emme vain koulutuksesta) juuri siksi, että yliopistoyhteisö on pohjimmiltaan moraalinen yhteisö. Opetustyön ydin lähtee siitä että opiskelija on hyväksytty tämän yhteisön jäseneksi ja hän astuu mukaan sen sitoumuksiin tullessaan sinne opiskelemaan.

Samoin yliopistopedagogisessa koulutuksessa on kyse yliopistoyhteisön tutkimisesta kasvattavana yhteisönä. Eli yhteisönä jolla on arvoja joita se pyrkii välittämään.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö opiskelija "käyttäisi" yliopistoa omiin tarkoitusperiinsä. Eikä sitäkään että kaikista tulisi tutkijoita. Eikä sitäkään että opiskelija ei tarvitsisi apua oppiakseen toimimaan eettisesti yhteisön vaatimalla tavalla. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yhteisön luonne moraalisena yhteisönä muodostaa sitoumuksiemme pohjan ja perustan opetustoiminnalle ja siihen osallistumiselle.

Osaammeko tehdä sen selväksi?



tiistai 20. marraskuuta 2012

Kouluttajan kysymyksiä

On ollut pitkä tauko kirjoittamisessa. Koulutuksia on ollut niin paljon että ajatukset eivät ole ehtineet muotoutua.

Olen miettinyt kouluttajan työssä väsymistä ja väsymyksen hetkiin liittyvää kysymystä: mihin tämä vaikuttaa?

Kouluttajan työ on yhdellä tapaa hyvin konkreettista ja tuloksen näkee, tuntee nahoissaan, tavallaan välittömästi. Koulutus menee hyvin, jos ihmiset kokevat sen olevan mielekästä ja oppivat siellä jotain uutta ja hyödyllistä, jos he oivaltavat jotain, löytävät vastauksia kysymyksiinsä tai parempia ongelmanasetteluja. Jos pystytään työskentelemään yhdessä ja löydetään kulloisenkin kokoonpanon suomat mahdollisuudet.

Kun koulutuksella yritetään vaikuttaa työhön ja yhteisöön, kysymykset ovat mutkallisempia. Mikä tästä kaikesta säilyy ja kantaa? Mitä me loimme? Kenen mukaan se "jokin" lähtee? Onko tällä kauaskantoisempaa vaikutusta? Voinko varmistua tästä vaikutuksesta vai voinko vain toivoa?

Tähän kysymykseen on turha yrittää vastata yksin, tai heti, mutta silti sitä miettii jatkuvasti.

Ryhmässä rakennetaan vahvoja todellisuuksia ja maailmoja, ryhmä voi olla kohottava, voimauttava, kannustava ja kiinteä. Kun ryhmä lakkaa toimimasta, mitä jää jäljelle?

Ehkä se mikä vaikuttaa eniten, on kokemukset siitä että hyvä ryhmä on rakennettavissa, että hyvää toiminnan tilaa voi luoda aktiivisesti. Luottamus kasvaa, toimintamahdollisuudet laajenevat. Maailma on aina uudelleen haltuun otettavissa. Ei se aina onnistu - mutta se on mahdollista.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Yhteisöohjaus, yksilöohjaus? Onko henkilökohtaisella ohjauksella väliä?

Ohjaus on yhteisön asia. Ohjaus on vaativien oppimisprosessien tukemista ja mahdollistamista niin, että ohjattavan oma toimijuus pääsee esiin ja vahvistuu. On tärkeätä vahvistaa yhteisöä, niin että löydetään sopivia tapoja ohjata prosesseja myös ryhmissä. On tärkeätä myös vahvistaa sellaisia yhteisön rakenteita, toimintatapoja, tarkastelupisteitä ja kohtauspaikkoja, joissa otetaan yhteisöllistä ohjausvastuuta.

Ihminen tarvitsee oppiakseen ja kehittyäkseen yhteisön osallisuutta.

Tätä näkemystä vasten voi myös kysyä, mihin tarvitaan henkilökohtaista ohjaussuhdetta? Voisiko ryhmä tai jokin verkosto kokonaan korvata yksilöllisen ohjauksen?

Ehkäpä voisikin - ja joskus näin käykin, kun yksilöohjaus pettää. Mutta se ei ole mikään ihannetila.

Uskon että yksilöllinen ohjaus (jossa yhtä ihmistä ja hänen prosessiaan ohjataan) - ja nimenomaan ohjaajan antama ohjaus (jossa yksi ihminen ohjaa) on myös tietyllä tavalla korvaamaton. Se on pedagoginen käytäntö, jossa on ainutlaatuisia hyötyjä.

Ehkä oleellista on juuri keskusteluhistoria. Kahdenvälisessä keskustelussa voi luoda uniikin keskustelullisen jatkumon, jossa opitaan tuntemaan toinen toistaan ja pystytään rakentamaan yhteinen pitkä narratiivinen kehityskulku.

Kun ihminen kasvaa ja kehittyy yhteisössä ja verkostoissa, hän voi saada ainutlaatuista tukea omalle kehitystarinalleen, ja löytää vähitellen paikkansa yhteistyötä tekevässä yhteisössä.

Mutta kuunteleva, kannustava, paneutuva ja ymmärtävä peilaus, jonka voi omalle henkilökohtaiselle tarinalleen saada, ei rakennu missään muualla niin kuin kahdenvälisessä keskustelussa.

Kun yksi ihminen perehtyy juuri minun asiaani ja seuraa juuri minun polkuani, tulen nähdyksi ja kuulluksi erityisellä tavalla.

Ehkä tämä on se yksilöohjauksen ainutlaatuinen ulottuvuus, jota ei kannata luovuttaa pois, vaikka haluaisimmekin vahvistaa yhteisöä.

Tämä on tietenkin myös yksilöohjauksen heikkous ja riski. Pedagoginen suhde on myös valtasuhde ja henkilökohtainen vaikuttaminen tällaisessa suhteessa voi saada myös muotoja, jotka eivät tue toimijuutta vaan esimerkiksi riippuvuutta. Siksi on tärkeätä että keskeisiä oppimisprosesseja tuetaan aina useilla ohjauksen muodoilla. Ja että mitä pidempikestoisia ja vaativampia prosesseja ohjataan, sen tärkeämpää on, että peilauksia voi saada usealta suunnalta.

Kun yhteisö on vahva, myös opettajayksilöt ovat niin vahvoja että jaksavat olla peilaavia kuulijoita ohjattavilleen. Kun yhteisö on vahva, se ei anna liikaa ohjattavia yhdelle opettajalle (koska hyvä ohjaus ei ole mahdollista jos siihen ei ehdi keskittyä). Ja kun yhteisö on vahva, jokainen opettajayksilö kokee luottavansa ohjaustaitoihinsa ja omaan persoonaansa, niin että voi rohkeasti lähteä kanssamatkustajaksi ja ohjattavan tarinan kuuntelijaksi.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Hyvä ryhmä?

Hyvä ryhmä?

... sinne uskaltaa mennä väsyneenä ja tulee virkistyneenä pois.

... sieltä palattua muistaa jokaisen kasvot, ja sen millainen hymy itse kullakin on.

... siellä tohtii uskoa, että se mitä minulla on annettavaa, on tarpeellista ja riittävää.

... siellä voi luottaa, että se mitä minulla on kannettavana tai ratkottavana, on mahdollista kantaa ja ratkoa - aikanaan ja ajallaan.

... sellainen, jossa ihmiset ovat ihan vaan tavallisia ihmisiä, ja sitä tulee iloinneeksi siitä, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat. Juuri sellaisena he nimittäin saavat ajattelemaan: on hienoa olla ihminen ja tehdä työtä yhdessä.






maanantai 24. syyskuuta 2012

Ihmisen mieli

Ihmisen ajattelulle, nimenomaan itsereflektiolle, tuntuu olevan ominaista kumma hitaus ja sitkaus. Sittenkin vaikka sitä kokisi äkillisen selvänäköisyyden hetkiä.

Sitä voi tulla selvästi tietoiseksi jostain ajattelukuviosta, jonka näkee kyseenalaiseksi ja oudoksi, jonka voi mieltää itsekin aivan järjettömänä, kun sen on sanallistanut muille tai vaikkapa tekstissä itselle. Sitä voi hetkittäin hyvin voimakkaasti ja vilpittömästi ihmetellä omaa tapaansa ajatella, toimia, reagoida.

Joskus tällaisen kuvion näkeminen voi olla yhtäkkistä, kuin joku kirkkauden leimahdus.

Mutta useammin se on jotain sen tapaista, että oivaltaa - tai TUNTUU oivallukselta - ja silti tietää ennenkin olleensa samoilla jäljillä, samalla sylttytehtaalla. Voi kokea hyvin äkillisesti löytäneensä jotain, tulleensa tietoiseksi, tulleensa herätetyksi tai ravistetuksi - ja sitten keskustelukumppani sanoo että "sinähän puhuit tuosta jo viime vuonna". Tai löytää omista teksteistään todisteet siitä, että asia on ollut työstössä jo viisi tai kymmenen vuotta taaksepäin.

Mikä kummallisinta (kun puheena ovat vahingollisiksi tai turhiksi mielletyt ajattelutottumukset) tällaisesta oivalluksesta on vielä valovuosien matka siihen, että se johtaisi toisenlaiseen toimintaan, toisenlaisiin valintoihin, erilaiseen elämään. Jokin asia voi olla järjellä oivallettuna aivan järjetön, ja samalla emotionaalisesti tosi kuin vesi.

Todellinen muutos, se joka tuottaa oikeasti erilaista elämää, erilaista toimintaa, erilaisia valintoja - se tapahtuu jossain eri ajassa ja eri rytmissä kuin nämä oivaltamiset. Niillä on kyllä jokin suhde toisiinsa, mutta mikä?

 **

Mitä tämä tarkoittaa työnohjaajalle? Kouluttajalle?





lauantai 22. syyskuuta 2012

Pesänrakennusta

Työpaikalla muutimme uuteen rakennukseen, uusiin huoneisiin ja uuteen työyhteisöön.

Viime päivät olen seurannut ympärilläni tehokasta purkamista, touhuamista ja pesänrakennusta.

Ihmisillä on rakastettava tapa koristella huoneensa ja merkitä reviirinsä, jokainen omalla tavallaan.




Myös yhteistä tilaa rakennetaan: astioita, kahvilistoja, tauluja seinälle, herkkuja "saa ottaa" -lapuilla varustettuna. Sosiaalitila.

"Sosiaalitila" ei kuulosta kauniilta. Ajatus on kuitenkin kaunis.

Toimistoympäristöt eivät yleensä muutenkaan ole järin kauniita... täytyy olla helposti siivottavaa, siirreltävää, yhteen sopivaa, paloturvallista, neutraalia.

Monelta asialta voi kyllä sulkea silmänsä, töissä pitää muutenkin olla valikoiva sen suhteen, mitä näkee ja minne katsoo. Toimistohuonekalut ovatkin usein sellaisia, ettei niitä oikeastaan edes näe. On parempi olla näkemättä.

Toin omaan huoneeseeni nojatuolin, joka on seurannut minua jo monessa työhuoneessa. Se on ollut myös asiakkaantuoli työnohjaustiloissani. Se on perintöhuonekalu, jonka verhoilu on kissojen raapima ja kulahtanut. Tykkään siitä kovasti: siinä mahtuu isokin ihminen käpertymään lukemaan.

Vaikka toimistokalusteet ja standardisisustukset eivät juuri koskaan sinänsä miellytä silmää, joskus jonkun työhuone voi silti olla kaunis. Sitä astuu sisään ja ajattelee: ihana huone. Täällä viihdyn.








Usein tämä kokemus kauneudesta ei liity yksittäisiin tavaroihin, vaan johonkin toiminnalliseen. Se liityy siihen, miten silmä ohjautuu kohteesta toiseen: valon suuntaan, ikkunoista kohti aukeavaa maisemaa, taivaankaistaletta. Tai kodikkaasti lukunurkaksi hahmottuvaan tilaan, jota lampun valo sitoo. Tai suureen pöytään jonka ääreen mahtuvat työvälineet, tarvikkeet, kesken olevat työt ja johon voi hahmottaa keskittyneen puurtamisen hahmon.

Kauneuden kokemus syntyy ajatuksista jotka liittyvät siihen, mitä tässä huoneessa ehkä voi tehdä tai miten siellä voi ajatella, lukea, keskittyä, keskustella, ottaa vieraita vastaan, tulla sisään, jäädä.

Kauneus on siinä miten huoneessa on liike, toiminta ja elämä mukana. Kaunis huone sisältää mielikuvan ihmisestä tilassa ja toiminnassa.


tiistai 11. syyskuuta 2012

Panostus yhteisöllisyyteen

Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulu palkitsi työhyvinvointia tukevia hankkeita Tulevaisuusareenallaan 4.9. Työhyvinvointi 2012-kilpailussa palkittuja ideoita kiitettiin toteutukseltaan keveiksi ja helpoiksi viedä organisaatioihin.

Mäntän Palvelukoti ja Vincit Työhyvinvointiteko 2012 -kilpailun voittajia

Aamulehti (5.9.2012) kertoi, että Mäntän Palvelukodin johtaja Tuula Savolainen kehitti idean ratkoessaan omaa kuormittumistaan. Kolme mänttäläistä sosiaalialan yritystä muodosti ringin, joiden johtajat ja esimiehet rakensivat itselleen vertaistukiverkoston, jonka luotsiksi kutsuttiin työnohjaaja. Johtajien tukeminen ohjauksellisen vertaistoiminnan avulla syvensi yritysten yhteistyötä ja tuki myös mukana olevien työyhteisöjen toimintaa.

Työpaikallani Campus Conexus -hankkeessa olemme miettineet vastaavanlaisia kysymyksiä tutkiessamme ja toimiessamme muutoksen myllertämässä Tampereen yliopistossa.  Väsyvä ja ristiriidoissa kamppaileva organisaatio ja sen kuormittuvat työntekijät tarvitsevat muutakin kuin osaamisen kehittämistä. Tarvitaan sellaisia toimintamuotoja, jotka helpottavat yhteisöllisyyden syntymistä, madaltavat kynnystä löytää jakamisen paikkoja ja vahvistavat vertaisvuorovaikutusta. Osaamista ei aina tarvitse lisätä koulutuksin tai kurssein. Kurssimuotoisella, yksilöitä pätevöittävällä kouluttamisella on paikkansa, mutta se ei työvälineenä riitä kaikkeen.

Pedagogisen kehittämisen muotona olemme alkaneet kokeilla erilaisia "kevyitä" yhteisöllisiä interventioita - ohjauksellisia ryhmätoiminnan muotoja. Kokemustemme mukaan niissä voi tapahtua vertaisoppimista, osaamisen vahvistumista, identiteetin selkiytymistä, rauhoittumista ja voimien palautumista - tai toisaalta pieniä "kulttuurishokkeja", tieteenalakulttuurien välisiä törmäyksiä ja "siedätyshoitoa", moniäänisyyden ja erilaisuuden kunnioittamista. Tätä kaikkea tarvitaan yliopistossa kipeästi.

Tapaaminen kerran kuussa on ajallisesti pieni ja verrattain edullinen panostus. Se voi silti kasvaa merkitykseltään suureksi. Jokainen ryhmämenetelmiä osaavasti käyttävä kouluttaja ja työnohjaaja tietää tämän.  Mutta miten tämä ajatus saadaan ottamaan tulta?

On hämmästyttävää, miten suuria rahoja eri organisaatioissa ollaan joskus valmiita laittamaan erilaisiin koulutuksiin ja seminaareihin. Sen sijaan panostus yksinkertaiseen resurssiin: -- säännölliseen yhteiseen ohjattuun vertaisryhmässä keskustelemiseen työyhteisöissä -- voi olla kovin tiukassa.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Ohjaajan aamu

Kun on flow päällä, ajatus kulkee vauhdikkaasti ja aukoo uusia uria. Toiminnassa suuntautuu silloin kaikkeen siihen mikä on mahdollista, mitä voisi kokeilla, mikä tuntuu jännittävältä, mikä on juuri siinä oivalluksen etunenässä tulemaisillaan seuraavaksi ajatuksissa esiin.

Kun väsyy tai on kiire, alkaa taas helposti keskittyä asioiden kontrolloimiseen ja kaikkeen siihen mitä ei kannata tehdä. Kun on paineinen olo, valitsee ikään kuin välttämättömimmän. Alkaa kaventaa horisonttia, suuntautuu torjuvasti mieluummin kuin innostuneesti, omat ajatukset lähtevät varmistelemisen ja hallinnan suuntaan.

Mietin tänä aamuna, mikä olisi kouluttajalle tai ohjaajalle otollisin olotila.

Flowssa on ehkä se ongelma, että vauhti on niin kova, ettei ehdi katsoa pääsevätkö muut mukaan. Parhaimmillaan se voi kuitenkin olla mahdollisuus yhteiseen tutkimusretkeen. Täytyy vaan jotenkin saada oma viritys toisten taajuudelle.

Väsymys on vaikea olotila kohdata ylipäänsä mitään, mutta se voi olla lopulta varsin hedelmällinenkin tila. Täytyy vain luopua kontrollin tarpeesta ja antaa itsensä olla "väsynyt toimija". Jos uskaltaa havaita että en pysty hallitsemaan kaikkea, voi antaa tilanteen viedä. Tilaa saakin ryhmä, oppija, ohjattava.

Ohjaajan otollisin olotila onkin nimenomaan läsnäolon tila. Läsnäolo yhtäaikaa toisille ihmisille ja omille ajatuksille ja toiminnalle. Oma suunta täytyy olla mielessä mutta suuntaa voi muuttaa.

Se on merkillinen arvoitus: toimia ja johtaa ja hääriä - ja samalla koko ajan kuunnella, olla mieli auki.
Mutta ei mitenkään ihmistä suurempi asia. Moni osaa sen tosi hyvin!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Haluamisen problematiikka akateemisessa työssä

Kun ihminen paljastaa haluavansa jotain, hän tekee samalla itsensä haavoittuvaksi.

Onko niin, että luovan työn tekijöillä ja toisaalta bisneksessä on selkeämpi ja läpinäkyvämpi suhde haluamiseen ja erilaisiin työuran palkintoihin kuin yliopistossa?

Yritysmaailmassa, kuvittelisin, ajatellaan olevan selvää, että yksilöt tavoittelevat työelämässä itselleen jotain ja tätä haluamista käytetään työn ja palkitsemisen moottorina. Haluamista ja onnistunutta suoriutumista kannustetaan. Silloin ei olisi periaatteessa noloa haluta asioita.

Taiteessa kysytään yleensä yksilön luovaa panosta, ja ajatellaan (ajatellaanko?) että on sallittua haluta muiden katseet siihen luovan työn tulokseen. Voi olla että sitten kun "kaikki katsovat", kokee myös häpeää ja haluaisi juosta piiloon, mutta kuitenkin - oli periaatteessa sallittua haluta.

Yliopistossa ja akateemisessa toimintaympäristössä tuntuu joskus taas siltä, että koska tieteen eetos ja toiminnan ydinajatus on ytimeltään kollektiivinen, ja tieteelle antautuminen tarkoittaa tämän eetoksen hyväksymistä, on itselle haluaminen jotenkin noloa. Siitä ei saa ainakaan jäädä kiinni. Ja jos aivan hirmuisesti innostuu, joutuu alttiiksi ja haavoittuvaksi.  Jos tavoittelee jotain itselleen, voi parhaassa tapauksessa onnistua. Mutta jos epäonnistuu, tai jos tulee näkyviin että on "tavoitellut" (jos toiminnan strategisuus paljastuu), se on jotenkin arveluttavaa.

Minusta on usein hämärästi tuntunut siltä, että yliopistomaailmassa vallitsee jonkinlainen kaksoisjärjestys tai merkillinen ristiriita, mitä tulee uralla etenemisen ja henkilökohtaisen haluamisen kysymyksiin.

Pitää tavoitella, mutta ei pidä himoita.

Pitää tavoitella kilpaillen, mutta kutsumuksen - ei kilpailuvietin - voimin.


perjantai 31. elokuuta 2012

Keskustelu arjen taideteoksena

Edellisen postauksen tuottanut bloggausketju tuotti ajatuksen, jota en ollut varsinaisesti koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Ajatuksen, että ihmisten välisissä keskusteluissa syntyy "teoksia" - arkisia luomuksia, joiden merkitys voi olla suuri. Ne muistuttavat tekstiluomuksia siinä, että ne voivat sisältää rikkaita viittaussuhteita, merkityskerrostumia ja paljon kiteytynyttä historiaa tai kerrontaa. Sekä siinä, että ne voivat olla luojilleen hyvin tärkeitä, emotionaalisesti latautuneita ja rakkaita. Ja siinä, että niiden rakentamiseen käytetään omaa älyä ja lahjakkuutta, kekseliäisyyttä, muistoja ja tunteita ja että niitä voidaan luoda yhdessä muiden kanssa.



Merkitykselliseltä tämä idea tuntuu siksi, että se suuntaa huomion keskusteluhistorioihin, eli arkielämään kietoutuviin keskustelujen sarjoihin, joissa kerrotaan ja koetaan asioita tietyllä tavalla. En tiedä onko tällä termillä jotain virallista sisältöä, mutta määrittelen sen itse tässä omiin tarpeisiini:

Keskusteluhistoria

Merkityksellinen ja uutta luova keskusteluhistoria ei välttämättä synny kaikkien keskenään paljon juttelevien välille. Tarvitaan ehkäpä seuraavia edellytyksiä:

Antaumuksellisuus ja vilpittömyys. Tämä tarkoittaa, että ihmiset ottavat keskustelun tosissaan. He kokevat että on tärkeätä ja kiinnostavaa keskustella, että asiat joista puhutaan ovat merkityksellisiä, että keskusteleminen sinänsä on arvokasta ja ettei ole samantekevää, mitä tulee sanottua.  Se EI kuitenkaan tarkoita, että keskustelun pitäisi olla jotenkin vakavaa tai formaalia tai että pitäisi koko ajan olla tarkasti selvillä mihin keskustelu on menossa tai ylipäänsä kokea että on jokin tavoite... Mutta ehkä se tarkoittaa, että keskustelijoiden tulee olla kiinnostuneita totuudesta. Siitä mikä on heille totta, missä on jotain mieltä, minkä äärelle asetutaan vilpittömästi, mikä on askarruttavaa ja ihmettelyn arvoista. Ehkä tästä nousee toinen kriteeri: totuudellisuus. Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset pyrkivät keskustelussa sitkeästi asettumaan vastakkain todellisuutensa kanssa ja yrittävät ottaa sitä haltuun. Samalla kun sallivat toiselle tämän saman. Eli jos toinen pyrkii pelkästään vakuuttamaan toisen omasta totuudestaan, se ei ehkä luo otollista keskusteluhistoriaa...

- On tärkeätä huomata, että tässä en ole ottanut kantaa siihen, mitä aiheita keskustelujen tulee käsitellä. Mietipä vain omia ystäviäsi, sukulaisiasi, lapsiasi... keskusteluhistoriassa voidaan käsitellä mitä tahansa.

Kiintymys ja turvallisuus. Tämä tarkoittaa että keskustelun osapuolet tietävät tulevansa kuulluksi ja kunnioitetuksi - että heidän puheensa ja yrityksensä ymmärtää keskustelussa tutkimiaan asioita, ovat tärkeitä eikä niitä väheksytä. Että he uskaltavat asettua keskustelussa etsimään ja luomaan uutta. Keskustelussa ihminen oppii ymmärtämään maailmaansa ja kutoo ymmärrystään siitä. Ja joskus repii ja purkaa ja tuskailee sotkujen kanssa.
 
Keskustelun osapuolten maailma laajenee.  Kumpikin (tai kukin) on löytäjä ja ihmettelijä, kysyjä ja vastaaja. Silloinkin kun toinen on toista kannattelevassa roolissa, kuten vanhempi lapselle tai ammattiauttaja asiakkaalle. Tätä juuri tarkoitan sillä, että keskustelussa on "kohteita", objekteja: olemme molemmat jonkin äärellä. Asia, ilmiö tai ihmetyksen aihe on molemmille osapuolille havainnoinnin kohde. Eikä niin että toinen jo tietää miten asia on, ja ainoastaan saa toisen näkemään sen samoin.

Kenen välille keskusteluhistorioita rakentuu?

Läheiset ihmissuhteet. Omassa elämässäni näitä keskusteluhistorioita on rakentunut läheisten perheenjäsenten, puolisoiden, ystävien kesken. Uskon ja toivon, että olen voinut luoda tällaisia keskusteluhistorioita omien lasteni kanssa.

Kaikki keskustelut eivät ole tällaisia, tietenkään. (Kukapa koko ajan tilittäisi tällä tavoin.) Mutta ne ihmiset joiden kanssa sitä on läheinen, ovat usein niitä, joiden kanssa on myös merkityksellinen keskusteluhistoria.

- Tärkeätä on huomata myös se, että voi olla myös läheinen tai lähellä ilman keskusteluhistoriaa. Siitä ehkä myöhemmin.

Terapeuttiset ja ohjaukselliset tilanteet. Minusta tämä avaa uudenlaisen tavan katsoa terapeuttista tai ohjauksellista keskustelua. Sitä ei ole pakko nähdä ongelmien tai oireiden poistamisen orientaation kautta. Sitä voi ajatella yhteisenä luomisena, rakentamisena. Tämä antaa mielestäni myös uutta mietittävää siihen, mikä tekee terapiasta tai ohjauksesta toimivaa tai ei-toimivaa.

Voikohan bloggauksessa syntyä tällaisia keskusteluhistorioita? Luulen että aktiivisissa blogosfäärin yhteisöissä voi.

Miksi keskusteluhistoriat ovat tärkeitä?

Mielestäni tällaiset merkitykselliset keskusteluhistoriat ovat ihmisen elämän yksi oleellinen kasvuympäristö. Aioin sanoa että "aikuisen", mutta tajusin että lapsenahan tämä aloitetaan.

Nyt oikeastaan ymmärrän, miksi minusta on aina tuntunut siltä että pedagogisen tutkimuksen pitäisi kiinnostua ystävyyssuhteista ja arkielämän keskusteluista. Ei siksi että me ihmiset jotenkin koko ajan aktiivisesti "kasvattaisimme" toinen toisiamme, vaan siksi, että merkitykselliset keskusteluhistoriat ovat yksi tärkeimpiä tapoja joilla aikuiset oppivat arjessaan. 

Tämä auttaa ymmärtämään, miksi esimerkiksi hyvä vanhemmuus ei tarkoita, että pitäisi tietää vastaus kaikkeen tai onnistua käyttäytymään moitteettomasti tai olemaan täydellinen millään muotoa. Ei tarvitse osata keskustella "hienosti". Mutta täytyy uskaltautua toden äärelle, vilpittömään keskusteluun siitä, mitä kulloinkin on käsiteltävänä. Olisi hienoa, jos lapselleen voisi välittää sen tunnun, että yhteinen keskustelu on arvokas luomus itsessään.

Keskustelut sitovat yhteen narratiivisuuden (joka on inhimillinen perusjäsennys, tapamme ymmärtää elämäämme); emootiot, käsitteellisen ymmärryksemme ja maailmankuvamme sekä sosiaaliset suhteet. Juuri siksi kiinnitymme niin voimakkaasti ihmisiin, joiden kanssa keskusteluhistorian rakentaminen onnistuu. Keskustelun lämpöön palaaminen on aina yhtä hienoa. Siinä on jotain yhtä luontevaa kuin siinä, miten lapsena iloitsee leikkikaverista, jonka kanssa heti alkaa legotalo, hiekkakakku tai heppaleikki rakentua. Tällaisen keskustelukumppanin kanssa tulee se olo, että "tunnistaa itsensä uudestaan" (re-cognize), tai kuin palaisi kotiin.

Ajatus että keskusteluissa syntyy artefakteja, arjen luomuksia, avaa myös silmät sille, että keskustelu voi tarjota syvän esteettisen kokemuksen. Tärkeimmät keskusteluhistoriat mieltää nimenomaan kauniina.

torstai 30. elokuuta 2012

Keskusteluhistoria ja sen luomukset

Edellisessä postauksessa pohdin, että kirjoitetulla tekstillä on se ominaisuus, että se alkaa puhua takaisin kirjoittajalleen, eli "luoda itseään". Teksti saa objektiluonteen ja alkaa vaikuttaa kirjoittajansa ajatuksiin tuoden työskentelyn myötä esille mahdollisuuksiaan ja kytkentöjään.

Keskeneräinen tekstikin on siten artefakti, teos. Se muodostaa vähitellen oman mikromaailmansa, josta löytyy koko ajan uusia mahdollisuuksia ja suuntia.

Verbaalinen ulkoistaminen: miellettyjä kohteita

Tekstin ohella ihminen voi ulkoistaa ajatuksiaan myös verbaalisesti. Ulkoistaminen voi tapahtua metaforan tai muun kielikuvan tai vaikka tarinan avulla. Niinpä voi ajatella, että keskustelutkin tuottavat eräänlaisia luomuksia, taideteoksia. Toiminnan teoreetikot ja oppimistutkijat puhuvat tässä yhteydessä käsitteellisistä artefakteista. He tarkoittavat tällä usein teorioiden, konseptien tai mallien tapaisia, usein työtoiminnassa tai tieteessä rakennettavia yhteisiä luomuksia. 

Kun työnohjauksessa ja terapiassa käsitellään erilaisia elämänongelmia, usein niitä yritetään tietoisesti ulkoistaa eli siirtää mielestä "pöydälle" - tarkastelun kohteeksi ja yhdessä ihmeteltäväksi. Esimerkiksi narratiivisessa ajattelussa korostetaan tämän etäännyttämisen hyötynä sitä, että tällä tavoin kertoja voi lakata vähitellen samaistumasta ongelmaansa. Ongelma voi olla osa ajatuksiani tai tekemisiäni, mutta en ole kokonaan se ongelma.

Ulkoistamisen luova prosessi toteutuu siis paitsi kirjoittamisessa, myös pitkissä keskusteluhistorioissa. Niille on ominaista "oman kielen" syntyminen; metaforat, tarinanpätkät, omat vitsit ja puheenparret, omat sanastot. Näiden keskusteluobjektien avulla kompleksiset ajatuskulut tehdään sellaisiksi, että toisensa tuntevat ihmiset voivat helposti viitata niihin ja niiden takaa aukeaviin merkitysyhteyksiin.

Nämä keskustelussa syntyvät löydöt ovat todella kiinnostavia artefakteja.  

Keskusteluhistorioiden aarteet

Tutkiessani aikanaan Anssi Peräkylän kanssa psykoanalyysivuorovaikutusta ääninauhoiteaineistosta vaikutuin siitä, miten taidokkaita keskusteluluomuksia, eräänlaisia puhuttuja aarteita, vuosia kestävä tiheä kahdenkeskinen keskusteluhistoria voi tuottaa. Näillä puhutuilla luomuksilla on samoja ominaisuuksia kuin teksteillä: ne muodostavat ikään kuin aarreaitan, joka alkaa tuottaa uusia ajatuksia, tulkintoja ja rikastuvaa mielenmaisemaa.

Tällainen hyviä ja mieleenpainuvia "täkyjä" sisältävä keskusteluhistoria voi syntyä myös pitkissä ryhmäprosesseissa, kuten koulutuksessa, työnohjauksessa tai vertaisryhmämentoroinnissa. Se edellyttää usein vetäjältä hyvää jäsentelytyötä. Onnistuessaan se muodostaa ikään kuin oman "tekstin" johon voi helposti viitata, jota voi yhdessä tulkita ja josta saa voimaa ja aineksia omiin pohdintoihin vielä jälkikäteenkin.

Tällaista aarteiden löytämistä ja luomista tapahtuu myös pitkien, syvien läheisten ihmissuhteiden sisältämissä keskusteluhistorioissa. Niiden sisältämät kiteytymät, ajatuskulut, arkiteoriat, tulkinnat -- kokonaiset mielenmaisemat -- ovat yksi hienoimpia luomuksia, mitä ihminen osaa rakentaa. 



Omassa elämässäni nämä keskusteluhistoriat -- jotkut paitsi puhuttuja, myös kirjoitettuja -- ovat olleet tärkeimpiä aikuisiän kasvuympäristöjäni. Pidän ajatuksesta että ne ovat yhteistä luomistyötämme.

maanantai 27. elokuuta 2012

Teksti puhuu meille - tekstin luova potentiaali

Edellisessä postauksessa avasin academic literacy -näkökulman yliopistopedagogiikan koulutukseen.

Yliopistopedagoginen kouluttaminen ja kehittäminen on opettajankoulutusta, mutta se ei ole pelkästään sitä. Se on myös tiedeyhteisön moniäänistä keskustelua tieteen opettamisesta, tutkimusperustaisuudesta, tiedosta ja tiedon representaatiosta. Siksi ei ole ihme että yliopistopedagogiikan koulutuksessa kirjoittamisen ja tekstitaitojen mietintä aukeaa kompleksiseksi vyyhdeksi erilaisia kysymyksiä.

Kysyn uudestaan: miksi kirjoittaminen on hyödyllistä oppimiselle?

Kirjoittaminen tukee ja välittää oppimistoimintaa

Oppimistutkijat miettivät juuri tätä kysymystä. Yksi tapa vastata tähän on se, että kirjoittamisen prosessit, vaikka eivät ole yksi yhteen samoja kuin oppimisen kognitiiviset prosessit, tukevat kuitenkin niitä. Kirjoittamisen prosessit ovat hedelmällisessä suhteessa niihin prosesseihin joiden kautta opimme: kuvaaminen, kertominen, selostaminen, arvioiminen, selittäminen, vertaileminen, argumentoiminen, ongelmanratkaisu...

Lisäksi - kirjoittaminen ei vain "tue" akateemista oppimista vaan välittää sitä monella tavalla. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat se viestinnän muoto, jonka avulla asioista on yleensä kommunikoitava. Muu ei yksinkertaisesti olisi mahdollista.

Muun muassa toiminnan teoriassa puhutaan ulkoistamisesta: ihmisyhteisö tarvitsee kirjoittamisen ja lukemisen taitoja pystyäkseen yhteistoimintaan ja representoidakseen niitä monimutkaisia asioita joiden parissa toimitaan. Ulkoistaminen tarkoittaa silloin mitä tahansa tapaa representoida jotain miellettyä (ts. "mielensisäistä") asiaa niin, että se voidaan ottaa yhteisen toiminnan kohteeksi.

Tästä päästään siihen kirjoittamisen ulottuvuuteen, joka on minusta se hauskin ja kiinnostavin oppimisen kannalta.

Kirjoittaminen luo maailmaa

Kirjoittamisella, eräänä ulkoistamisen keinona, on luovaa potentiaalia. Tällä en tarkoita luovuutta itseilmaisuna, "vapautena" tai spontaanisuutena. Se on eri tapa käyttää luovuus-termiä enkä halua sotkea sitä tähän.

Tarkoitan sitä, että kun jokin asia muotoutuu kirjoittamalla tekstiksi, teksti alkaa saada objektin t. kohteen luonnetta -- arfefaktimaisuutta, teosmaisuutta. Ja silloin sillä alkaa olla jonkinlainen, vaikka pienikin, oma elämä. Se alkaa vaikuttaa tekijänsä ajatuksiin ja toimintaan takaisinpäin. Kun kirjoitan ajatuksistani tekstiä, teksti alkaa "luoda" ajatuksia. Tästä johtuu se että kirjoittaessa voi olla se tunne että "teksti kirjoittaa minua" tai että "löydän" ajatukseni, löydän jotain jota en tiennyt vielä olevan ajatuksissani tai näköpiirissäni.

Kirjoittamista tutkineet oppimispsykologit Carl Bereiter ja Marlene Scardamalia kuvasivat tätä ilmiötä termeillä "textbase" ja "domain knowledge". He erittelivät näiden välistä vuorovaikutusta kirjoitusprosessissa: kirjoittaessa kirjoittaja hyödyntää tietopohjaansa tekstin rakentamiseksi,  mutta teksti alkaa myös muokata tietopohjaa ja tavallaan siten luo uutta tietoa.

Eli: kirjoittaminen ei ole tärkeätä vain siksi että "ymmärrät paremmin ajatuksiasi" tai että "saat selvennettyä vaikeita asioita". Vaan myös siksi että sen avulla laajennat mahdollisuuksiasi
- ylipäänsä havaita ajatuksiasi ja tulla niistä tietoiseksi;
- havaita ja assosioida niiden välisiä kytkentöjä;
- löytää ja kehittää kokonaan uusia ajatuksia; ja
- hahmottaa jonkin asian mahdollisia kehittymissuuntia.

Kun kirjoitat (tai piirrät, maalaat, rakennat - eli luot teosta) kehkeytyvä teos itse alkaa "tehdä työtä" ja kommunikoida sinulle takaisin päin.

Kirjoittaminen on siis mahdollisuus, affordanssi, joka laajentaa sitä mikä on meille ylipäänsä mahdollista ajatella, tehdä ja kuvitella.

lauantai 25. elokuuta 2012

Kenelle yliopistopedagogiikassa kirjoitetaan?

Hiljattaisilla Aalto-yliopiston järjestämillä Pedaforum-päivillä pidimme Eetu Heikkisen kanssa työpajaa, jossa pohdittiin sitä, millaisia teksti- ja kirjoittamiskäytäntöjä yliopistopedagogiikan piirissä harrastetaan, millaisia tekstilajeja käytetään ja millaisia tekstilajien välisiä törmäyksiä yliopistopedagogiikan koulutuksissa tapahtuu. Aihepiiri tuntui hedelmälliseltä monella tapaa.  


Mitä kirjoitutetaan?

Pedagogit ajattelevat varmaankin rutiininomaisesti, että kirjoittaminen on hyvästä ja sen avulla oppii.

Kirjoittamalla rakennetaan ja tuetaan esimerkiksi käsitteellisessä oppimisessa oleellista prosessia, jossa vertaillen, työstäen ja soveltaen otetaan ajatuksellisesti sekä tekstuaalisesti haltuun jokin ilmiö, termi tai näkökulma ja myöhemmin ehkä käytetään sitä johonkin konkreettiseen ongelmanratkaisuun. Tämä on ehkä yliopistossa se tutuin ja rutiininomaisin tapa ymmärtää kirjoittamisen rooli oppimisessa.

Itsereflektiivinen kirjoittaminen lienee ainakin jollain tapaa vakiintunut tekstilaji esimerkiksi opettajien- ja terveydenhuollon ammattilaisten koulutuksessa, tutkimusta ainakin aiheesta tuntuu riittävän. Sen sijaan en ole varma, miten selkeä kuva yliopistopedagogiikan koulutuksessa on siitä, millaisia tekstejä onnistuneesti itsereflektiiviset tekstit ovat, ja miten niiden kanssa oikein menetellään, kuka niitä lukee ja miten niitä voisi ymmärtää ja käyttää.

Joskus tuntuu myös siltä, että meille on vasta kehkeytymässä käsitys siitä, millaisia tekstejä kannattaisi kohdella osaamisen näytteinä, mitkä puolestaan saavat jäädä "prosessin virtaan". Mihin nämä osaamisen näytteet keskittyvät, kuinka tieteellisiä niiden tulee olla ja millaisiin viestintätilanteisiin niiden kautta osallistutaan? Kelle yliopistopedagogiikassa kirjoitetaan?

Mitä "kieltä" käytetään - millä säännöillä toimitaan?

Yliopistopedagogiikassa yksi tekstilajien välinen hyppäys voi tapahtua kokemuksellisen kirjoittamisen ja tieteellisen kirjoittamisen konventioiden välillä. Näistä siirtymistä puhuimme pajassa. Sen lisäksi yliopistopedagogisen kouluttamisen sekä pedagogisen kehittämisen piirissä esiintyy lukuisia lukemis- ja kirjoittamistilanteita, joissa eri tieteenalojen tai tieteenalakulttuurien väliset erot tuottavat erilaisia kynnyksiä ja törmäyksiä.

Puhuimme myös siitä, että tapamme keskustella ja viestiä pedagogiikan kysymyksistä liittyy erilaisten toimijoiden/ryhmien intresseihin ja vaikutuspyrkimyksiin. New literacies -suuntauksen kirjoittamistutkijat esittävätkin, että niin sanotun lukutaidon (lukeminen, kirjoittaminen, viestiminen eri tilanteissa jne.) kysymyksiä ei voi käsitellä irrallisina "skillseinä", vaan taidot ja osaamiset rakentuvat näillä erilaisilla kentillä, joissa kielen kautta käytetään myös määrittelyvaltaa erilaisiin kysymyksiin.

Tekstien, määrittelyvallan ja tieteenalarajojen välisissä kysymyksissä tuli etsimättä mieleen opetussuunnitelmatyön prosessit, joissa monissa yliopistoissa kysytään, osaammeko ja haluammeko kirjoittaa näin tai noin.

Palaan literacy-aiheisiin vielä tuonnempana. Seuraavassa postauksessa siirryn takaisin alkupisteeseen:

miksi kirjoittaminen on oppimisen kannalta mielekästä?

torstai 16. elokuuta 2012

"Kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä"

Helene Schjerfbeckin elämäkerrassa Riitta Konttinen kuvaa kirjan alussa nuorta Heleneä Pariisissa maalausopissa.

Useat kuvaukset ja pienet muistelmasitaatit käsittelevät sitä, miten vapaaksi ja onnelliseksi Helene tunsi itsensä, kun elämän puitteet olivat suhteellisen yksinkertaiset, mutta hän sai rajoittamattomasti maalata. Monet kuvaukset ovat jälkikätisiä muisteluksia:

Kaupunki eli hänen mielessään paikkana, jossa työnteolle ei ollut mitään esteitä. "Että saisi vain istua maalaamassa!" hän huokasi kerran paljon myöhemmin Helena Westermarckille, "se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa." (s. 55)

Tätä aikaa Helene muisteli myöhemmin Alma Engblomille lähettämässään kirjelappusessa lämmöllä, painottaen kaikkein tärkeintä: "monta kertaa ajatukset ovat palanneet siihen ihmeelliseen nuoruusaikaan, jolloin sain olla yhdessä sinun kanssasi ja sinä olit niin kiltti minua Pariisiin tottumatonta kohtaan. Ihmeellistä oli se aika, jolloin 'etsiminen' alkoi --  kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää taiteessa ja elämässä. Kiitos rakas Alma. (s. 58)

Helene nautti myös suurkaupungin anonyymistä mutta rikkaasta ympäristöstä ja tovereittensa seurasta. Hän asetti itselleen tavoitteita, oppi ja ahersi. Suurin onni liittyi siihen, ettei mikään estänyt uppoutumasta täysin siihen, mistä eniten maailmassa piti:

Nuorena maalaaminen oli hauskaa, koska "nuoruudessa oli toivoa, ja rakkautta työhön, oli hauskaa maalata, se oli ainoa hauska asia."  (s. 71)

(Sivuutan tässä ajatuksen siitä, että maalaaminen on "ainoa hauska asia"...)  Samaistun nyt mieluummin siihen, miten onnellinen paikka pieni pariisilainen ullakkohuone saattoi Helenelle olla. Nämä kuvaukset toivat voimakkaasti mieleeni, miltä tuntuivat väitöskirjatyön alkuajat, ja etenkin väitöskirjan käynnistämisen vuosi ulkomailla silloisen kumppanini kanssa.

Aikaa jolloin "alkoi kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä". Tuon paremmin en olisi sitä osannut sanoa.

Gradunkin tekeminen tuntui hetkittäin tältä, mutta samaa selkeän elämäntehtävän ja valinnan tuntua siinä ei vielä ollut.

Tuon väitöskirjavaiheen jälkeen tulivat sitten perhe, monenlaiset ristipaineet ja elämänkriisit; keski-ikäistyminen.

Työ ei ole koskaan sen jälkeen tuntunut niin yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta. Olin valinnut tutkimustyön, asettanut sen yli muiden töiden ja tehtävien, olin kiitollinen mahdollisuudesta tehdä sitä (sekä rahasta että ajasta), minun oli lupa täyttää elämäni sillä. Olin intohimoisen innostunut ja työ oli mielekkään tuntuista. Tunsin varmaankin, että toteutan tehtävää johon sovin ja joka on minulle "tarkoitettu".

Vaikeuksia oli tietenkin myös, paljonkin. Epäilin kykyjäni ja lahjojani varmaankin joka päivä... Silti jokin tuntui äärimmäisen selkeältä.

Todennäköisesti en koskaan enää löydä samanlaista suhdetta tutkimukseen, enkä mihinkään muuhunkaan työhön. En ole sama ihminen enää - 20 vuoden elämänkokemuksia ei voi pyyhkiä pois, ja suhde työhön on muuttunut radikaalisti monta kertaa tuon vaiheen jälkeen. Kuva on peruuttamattomasti monipuolistunut ja raadollistunutkin.

Silti oli jotenkin hienoa yhtäkkiä muistaa tuo vaihe. Sillä ei ollut mitään tekemistä "työnarkomanian" tai "työuupumuksen" kanssa, vaikka jossain vaiheessa tulikin se tilanne, että sinä aikana opituilla strategioilla alkoi syntyä uupumusta tai muunlaista kohtuuttomuutta. Oli pakko oppia uudet tavat ja rakentaa uusi tärkeysjärjestys. Ja kyseenalaistaa se, paljonko ihminen voi tehdä töitä. Tai paljonko haluaa.

Mutta silti: on mukava ajatella itseään osansa valinneena. Ei  minkään ikeen alle harhautettuna.

Se oli hieno elämänvaihe.

En tiedä miten tästä kokemuksesta voisi puhua yliopistoyhteisössä heittäytymättä vain nostalgiseksi... Ehkä juuri nyt jossain joku kokee samanlaista onnea siitä, että saa tutkia. Ehkä sekin voisi olla osa kokemusta akateemisesta työstä.

**



Konttinen, Riitta. 2004. Oma tie. Helene Scherfjeckin elämä. Otava.

maanantai 13. elokuuta 2012

Ohjaus-sorvin ääreen

Ohjauksen teoriat tai mallinnukset korostavat usein tutkivaa, reflektiivistä otetta. Tutkimuksissani ohjausvuorovaikutuksen eri muodoista olen kuitenkin havainnut, että käytännössä ne muotoutuvatkin useimmiten ongelmanratkaisutilanteiksi.

Ohjauksessa halutaan kehittää ohjattavan vahvaa toimijuutta: ohjattavan omaa aktiivista otetta ja kykyä säädellä ja muokata toimintaansa vaihtuvissa tilanteissa ja olla toimintansa kautta osallinen jossain mielekkäässä asiassa tai yhteisössä.

Käytännössä ohjauksen vuorovaikutuksen toimet rakentuvat kuitenkin sellaiseksi, että toimijuus saattaa jäädä puolitiehen. Kun törmätään ongelmaan, viedään se ohjaajalle ratkaistavaksi ja ohjaaja ratkoo sen. Tai kun ohjaaja törmää ongelmaan ohjattavan työskentelyssä, hän kertoo miten se tulisi ratkaista. Kaikki askeleet, oivallukset tai tulkinnat joiden kautta prosessi kehittyy ja rikastuu, tulevat ikään kuin  "ohjaajan kädestä". 

Toimijuus voi kehittyä kyllä näinkin ja usein sillä saadaan kaikenlaista  tarpeellista aikaiseksi. Vielä tehokkaammin ohjattavan toimijuus kuitenkin kehittyisi, jos myös ohjattavan oma ongelmanratkaisukapasiteetti pääsisi  käyttöön. Ja jos joutuisi myös kysymään ongelmanratkaisua edeltäviä, ongelmaa jäsentäviä ja asettelevia kysymyksiä ja rakentelemaan vaihtoehtoisia tulkintoja tilanteesta.

**

Entä jos ohjaus ei olisikaan ongelmanratkaisua? Jos se onkin pikemminkin ongelman löytämistä, ongelmanasettelujen kokeilemista tai ongelmia muokkaavien peruskysymysten muokkaamista?

Kun halutaan toimia tavoitteellisesti, se ymmärretään usein niin, että asetetaan tavoite (paikasta A paikkaan B), pyritään etenemään sen suunnassa, ja kun kohdataan ongelmia, poistetaan ne kuin esteet tieltä. Lopuksi ollaan paikassa B.

Tavoitteen voi ymmärtää myös työkaluksi, jonka avulla ylipäänsä tulee liikkuneeksi eteenpäin. Tavoitetta voi joutua muuttamaan, mutta oleellista on liike. Liikkumalla pääsee kiinni erilaisiin perspektiiveihin. Joskus nurkan takaa paljastuu näkymä, joka tekee mielekkääksi aivan uudenlaiset kysymykset.

Tavoite (ja siitä viriävä ongelmanratkaisu) on yksi tapa löytää yhteinen suunta toiminnalle: "haluamme tuonne". Olen alkanut kuitenkin ohjauksessa useammin puhua yhteisestä toiminnan kohteesta kuin tavoitteesta. Yhteisen kohteen äärellä voidaan mielekkäällä tavalla olla niinkin, että tavoitteita on useita, tai ne ovat hieman hakusessa, tai ne ovat eri osapuolilla vähän erilaisia.

Joskus voidaan olla yhteisen kohteen äärellä tietämättä mihin olisi järkevää edetä. Yhteiset kohteet ovat jäsentelyn, tutkimisen, porautumisen, ihmettelyn arvoisia.

Olen alkanut ajatella niin, että ohjauksen osaamisessa -- käytännön vuorovaikutuksen tasolla -- oleellista olisi tuntea erilaisia työtapoja, jotka mahdollistavat sekä tutkivan orientaation että ongelmanratkaisu-orientaation ja käyttää näitä luovasti vaihdellen.


**

Tässä vielä pieni tsemppikuva kaikille työrytmiä hakeville:


sunnuntai 5. elokuuta 2012

Mikä auttaa kirjoittajaa? Retriittikokemuksia osa III

Vietin heinäkuun viimeisen viikon Hangossa Appelgrenintien eräässä villassa, jossa jatkoin omaa pikku kirjoitusretriittiäni. Olin ajatellut, että jos sataa, kirjoitan koko ajan. Kun ei sitten satanutkaan, kirjoitin lähinnä aamupäivät.

Minusta tuli tänä kesänä hurahtanut Hanko-fani. (Google+-sivullani kasa kuvia)


Kirjoittamisen (riittävään) onnistumiseen vaikutti tällä kertaa mm. se, että selostin villan isäntäpariskunnalle, että olen Hangossa kirjoittamassa. Sanoin sen ylipäänsä kaikille, jotka sattuivat toimiani tiedustelemaan. Sillä tavalla ikään kuin pakotin itseni hommiin.

Olin myös päättänyt ajatella, että tämän tekstin (kirjan) ei tarvitse olla loistava, hieno, ei edes niin hyvä kuin miksi osaan sen kuvitella. Toki yritän tehdä siitä niin hyvän kuin osaan, sitten lopulta, mutta kirjoittaessani yritän pikemminkin ajatella, että riittää että tekstiä syntyy.

Kirjoitan ensimmäistä raakatekstiversiota vyöryttäen. Mieli on kuin äänekäs illallisseurue. Kaikki saavat äänensä kuuluviin, kun vaan huutavat tarpeeksi kovaa. Siksi teksti on tyylillisesti sekavaa. Ei ainoastaan moniäänistä vaan "moniagendaista"... Annan sen vielä olla sitä ja yritän mieltää tehtäväni niin, että ensin on tuotettava niin paljon tekstiä, että näen millainen kirjan rakenteen tulisi olla.

Kirjan rakenne tulee muuttumaan jonkin verran suunnitelmastani.

Tässä tuli taas todistettua kertaalleen, miten tärkeä suunnitelma on. Ei siksi, että lopputuloksen olisi oltava suunnitelman mukainen. Vaan siksi että suunnitelma on keino päästä työhön kiinni. Ja suunnitelman avulla voi tulkita sitä mitä on tehnyt. Joskus suunnitelmaa pitää muuttaa. Silloin kun tietää tämän, on jo päässyt aika pitkälle.

Onnistumiseen (= siihen että sain kirjoitettua) vaikutti myös se, että vaikka hankin itselleni pikkupakotteita, olin myös päättänyt olla edellyttämältä itseltäni mitään TIETTYÄ tulosta. Ei tiettyä määrää sivuja, lukuja, tiettyä työvaihetta. Tarkoitus oli vain antaa tekstin alkaa muotoutua.

Yritän ajatella tekstini kanssa, kuten opin Pipsa Longan luennosta: houkuttaa tekstiä sen monien mahdollisuuksien äärellä, kutsua siitä esiin "se teksti joka se voi olla".

**

Minulle oli iso löytö huomata, että voin elää pitkäänkin tekstin kanssa ilman, että minun täytyy kovasti pitää siitä. Aiemmin en ole osannut kirjoittaa pidempää tekstiä, jos en ollut rakastunut siihen. Nyt huomaan, että emotionaalisesti lähinnä siedän tätä tekstiä mutta silti pystyn työskentelemään sen kanssa.

Voisiko sitä olla kirjoittajana aikuistumassa?


Hupaisaa silti, että joka kerran kun kirjoittaminen onnistuu, että SAA KIRJOITETTUA, sitä on niinkin yllättynyt, että se pitää erikseen mainita. Ehkä sitä joka kerran kuitenkin pelkää, ettei pystyisikään kirjoittamaan.


tiistai 24. heinäkuuta 2012

Hyvän loman anatomia

Loma kääntyy kohti loppuaan - vielä yksi viikko jäljellä. Olen tänä kesänä viettänyt elämäni pisimmän kesäloman!



Mietin aiemmin miten syntyy hyvä juhla. Entä hyvä loma? Minulle hyvän kesäloman ainekset ovat seuraavat. (Osa edellytyksistä voi olla päällekkäisiä.) Tällaisen loman jälkeen olen virkistynyt ja onnellinen.

* kontakti oman maan vuodenaikaan, olipa sää mikä hyvänsä. Minulle ulkomaanmatka ei siksi ole ideaali kesälomasisältö, vaikka joskus ulkomailla lomailenkin.

* veden äärellä oleminen - tämä on must. En ole metsä/patikka/korpeenmenemis-ihmisiä. En myöskään veneilyihmisiä. Olen rantaviiva-ihmisiä... Haluan olla maan ja veden rajalla ja mielellään kulttuurimaisema koko ajan näköetäisyydellä!

* jokin etukäteen valmisteltu, kaivattu ja odotettu kohokohta, kuten matka, festivaali tai juhla.

* toisaalta paljon ohjelmoimatonta aikaa, jolloin voi tehdä asioita spontaanisti ja tilanteen mukaan

* runsaasti liikuntaa ulkona

* paljon yhdessäoloa lähimpien kanssa

* paljon myös yksinoloa: vaeltelua, torikahveja, lukemista, sohvailua, mietiskelyä ja kirjoitusaikaa

* pari hyvää pitkän kaavan illallista viineineen

* pari tilaisuutta johon saa tälläytyä

* jokin tilaisuus tai ajanjakso, jonka joku muu järjestää ja itse saa mennä "valmiille"

* savukalaa, mansikoita ja kahvia. Grilliruokia en kaipaa, eikä jäätelökään enää tee kesää. Niin sitä ihminen muuttuu.


Unohdinkohan jotain? :-)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Hyvän juhlan anatomia


Kukaan ei voinut ajatella mitään muuta kuin suurta elokuunjuhlaa. Kaiken piti olla valmiina ennen kuun nousua. Oli ihanaa valmistaa suurta juhlaa, jossa t i e s i tulevan hauskaa ja jossa kaikki oikeat henkilöt olisivat mukana!

Olen tänä kesänä ollut kahdessa suuressa juhlassa. Kesäjuhlat ovat melkein aina myös puutarha/ pihajuhlia, niin nämäkin. Juhlat ovat olleet kesäni huippuhetkiä. Niiden jälkilämmössä on ollut hienoa istuskella ajatuksissaan vielä pitkäänkin. Muistin Tove Janssonin Taikurinhattu -kirjan suuren elokuun juhlan, joka lumosi minut jo lapsena. Täydellinen juhla.

Vieläpä Piisamirottakin oli kiinnostunut. -- Laittakaa monta pöytää, hän sanoi. Pieniä ja suuria pöytiä. Yllättäviin paikkoihin. Suuressa juhlassa ei kukaan halua istua hiljaa samassa paikassa. Minä pelkään, että he tulevat liehumaan tavallista pahemmin ympäri puistoa.

Molemmissa juhlissa oli kyse läheisestä ystävästä. Se on tietenkin tärkeä asia juhlassa: se että juhlien emäntä tai isäntä on itselle rakas. Lisäksi tärkeä asia on kokoelma ihmisiä, jotka edustavat ystävän eri elämänvaiheita, asuinpaikkoja, opiskelu- ja työyhteisöjä tai sukuyhteisöjä.

Juhlissa ja juhlien kautta voi jollain erityisellä tavalla katsella juhlan päätähden tai kutsujan elämäntarinaa juhlavieraiden kautta. On myös hyvin hauskaa tavata ihmisiä, joista on kuullut paljon ja jotka siksi tavallaan jo tuntee. Hyvät juhlat ovat täynnä näitä: "ai SINÄ olet se X, olen kuullut sinusta paljon!" "Niin minäkin sinusta!"

Ystävänsä tai läheisensä näkee uudella tavalla, kun näkee hänet näiden eri ihmistensä seurassa. On myös hauska käydä keskustelua, jossa yhteinen nimittäjä on yhteisen ystävän tai sukulaisen elämänvaiheissa - tulee ikään kuin rinnakkainen historiantulkinta. Joskus myös aivan yllättäviä muistoja. Eräs tällainen ystävän ystävä muisti minut joistain juhlista 1990-luvun alusta. Olin kuulemma käyttänyt oikein valtavaa lierihattua. En muistanut ollenkaan omistaneeni sellaista, enkä edes että ylipäänsä KÄYTIN joskus hattuja juhlissa...

Niin, hyvissä juhlissa syntyy yleensä uusia ystävyyksiä ja tuttavuuksia. Jos mukana on lapsia, mukaan tulee myös ajan kulun ja näköisyyksien päivittely. Minusta on hyvin liikuttavaa nähdä samoja piirteitä rinnakkain nuoremmilla ja vanhemmilla kasvoilla. (En tiedä miksi se niin liikuttaa, mutta niin se vain on.) Tällaista näköisyyksien kirjoa voi tarkastella juhlissa. Olen joskus varta vasten tarkkaillut tätä myös lapsiperheiden suosimissa kesäkohteissa, kuten huvipuistoissa.

Ylipäänsä minusta hyvissä juhlissa on oltava eri ikäisiä ihmisiä. Jo yksin sen myötä elämä hengittää mukana ihan kokonaisena ja kaikkineen: Jotkut pomppivat ja säntäilevät, jotkut seisoskelevat, jotkut pitävät joitakin sylissä, jotkut toisiaan kädestä, jotkut nojaavat keppiin tai käsikynkkään päästäkseen jalkeille tuolista.

Valmistelut vain laajenivat. Koko laakson ja metsän, vuoren ja rannan asukkaat saapuivat kantaen mukanaan ruokaa ja juomaa, ja kaikki levitettiin puutarhassa oleville pöydille. Niille kertyi läjittäin loistavia hedelmiä ja valtavia voileipävateja, ja kaikkein pienimmille, pensaiden alla oleville pöydille pähkinöitä ja lehtikimppuja, ruohoon pujotettuja marjoja, sokerijuurikkaita ja vehnäntähkiä. Muumipeikon äiti vatkasi kylpyammeessa pannukakkutaikinaa, sillä kulhot eivät riittäneet.

Toinen ihana asia hyvissä juhlissa on se, että ne eivät rajoitu juhlan ajankohtaan. Juhlien valmistaminen on raskasta työtä, mutta myös hyvin hienoa ja nautinnollista. Lapset osaavat parhaiten nauttia tästä,  mutta tiedän myös monia aikuisia, jotka nauttivat järjestelemisestä vähintään yhtä paljon kuin itse juhlasta. Järjestelystä nauttiminen tarkoittaa sitä, että ihminen osaa olla läsnä elämässään: odottamisella on aikansa ja lopulta vaivannäkö palkitaan. Hyvät juhlat myös jatkuvat pitkään juhlan jälkeen, usein valokuvissa mutta erityisesti puheissa. Rakastan rääppiäisiä melkein yhtä paljon kuin juhlia. Niissä syödään juhlista jääneitä herkkuja, mutta mikä tärkeintä, puidaan juhlaa jälkikäteen, käsitellään kaikkea mitä tapahtui, keitä oli, miten oltiin ja koettiin. Se on juhlan jälkilämmöstä nauttimista. Hyvä juhla herättää aina hyvät jälkilämmöt.

Kolmas asia, joita hyvissä juhlissa rakastan, on se, että ne ovat monien käsien rakentama kokonaisuus - ja itse asiassa edellisen näkökulman toteutuminen vaatiikin tätä. (Juhlat eivät ole hyvät ja onnelliset, jos järjestäjät kokevat jäävänsä järjestelyjen kanssa yksin.)Yksi tuo piirakan tai kahviasiat, toinen  soiton tai laulun, kolmas tuo kukat tai rakentaa telttakatoksen. Joku häärii keittiössä, joku leikittää lapsia, joku juontaa. Se on yksinkertaista mutta kaunista. Ihminen on rikkaampi yhdessä muiden kanssa, jokainen tuo jotain ja tulee myös ravituksi.

Ehkä juhlan idea on yksinkertaisesti muistuttaa ihmisiä ihmisen hyvistä puolista: kyvystä iloon, seurallisuuteen, jakamiseen ja kaiken kauniiksi laittamiseen.


Näin voimallisesti ei ollut koskaan juhlittu Muumilaaksossa! Mutta voi, miten ihanaa on hiljaisena hetkenä juuri ennen auringon nousua mennä kotiin nukkumaan kun syömiset on syöty, juomiset juotu, puhumiset puhuttu ja tanssittu jalat väsyksiin. Taikuri lentää maailman ääriin ja hiiriäiti kömpii heinäturpeensa alle, mutta molemmat ovat yhtä onnellisia. Mutta ehkä kaikkein onnellisin on Muumipeikko, joka menee äitinsä kanssa kotiin puutarhan läpi juuri kun kuu kalpenee päivänsarastuksessa ja puut liikkuvat hiljaa mereltä puhaltavassa aamutuulessa. Nyt hiipii viileä syksy Muumilaaksoon. Mutta muutenhan ei tule uutta kevättä.
 
Sitaatit Tove Janssonin Taikurin hatusta, WSOY.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kirjoitusretriitti Hangossa: lähtövalmiina

Toinen kirjoitusretriittikokemukseni oli tänä kesänä läheisen ystävän kanssa Hangossa hotelli Regatassa.

Hotelli oli upea, huoneet kauniita ja Hanko lumosi meidät.

Mietin aiemmassa kirjoitusretriittipostauksessani, miksi retriittejä tarvitaan. Lisäksi listasin retriitin ainekset seuraavasti: 

- ympäristönvaihdos - tarpeeksi kauas tutuista työpaikan ympyröistä
- irtoaminen arkisista askareista (ruoanlaitosta, siivoamisesta, kaupassakäynnistä) sekä perheen vaatimuksista
- irtoaminen myös jatkuvasta virtuaaliyhteydenpidosta sosiaalisissa suhteissa (eli mieluiten nettitauko ja kännykkä kiinni)
- mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta
- hiljaisuus
- kirjoitukselle pyhitetty aika
- yhteiset kohtaamiset kirjoittamishetkien ulkopuolella vaikka ei välttämättä keskustelua kirjoitetuista teksteistä: vapaamuotoinen, myötämielinen ja rauhallinen oleminen



Nämä kaikki toteutuivat tässä, lukuunottamatta internet- ja kännykkätaukoa. Lisäksi tällä kerralla huomasin, että meren läsnäolo ja kaupungin kauneus vaikuttivat ajatteluprosessiini omalla tavallaan.

Tällä kertaa ne vaikuttivat minuun niin, että huomasin että kirjoitustehtäväni ei ollut sillä tavoin täyttymys minulle kuin olin kuvitellut.

Minulla on työn alla isohko teksti, jonka kirjoittamiselta odotin elämyksellisyyttä ja jonkinlaista luovuuden iloa ja uppoutumista, vapauttakin. Huomasin kuitenkin että paljon suurempi nautinto liittyi itse ympäristöön. Teksti olikin arkinen asia. Hahmotin siellä mihin elämänvaiheeseen se kuuluu ja mikä sen paikka on.

Hangossa on kuin maailman reunalla. Ehkä en ole ainoa jolle se on tuottanut selvänäköisyyden hetkiä. Tajusin että mukanani tuomani teksti on kotoisin sieltä, mistä olen tulossa. Tulevaisuus sn sijaan odottaa siellä minne olen menossa.

Jos tavoittelee vapautta, on uskallettava tilaan, jossa kaikki ei ole ennakoitavissa.

Tarinan opetus: jos alkaa elämässään toteuttaa sellaista ajatusta, että saattaa itsensä muutokselle alttiiksi, täytyy varautua siihen että "muutos" vie täysin ennakoimattomaan suuntaan. Mukana voi mennä paljon sellaistakin, jota on vaalinut tärkeänä.


**

PS. Omien kuvamuistojeni lisäksi haluan jakaa ihastuttavan uuden blogituttavuuden "Jalkaisin", josta poimin tähän Hanko-postaukset. Tutustukaa tähän hurmaavaan kävelyblogiin!




Erkkerisyvennyksen kaunis flyygelinmuotoinen sohva.




Vesitorni.



Appelgrenintien villoja


Fyra Vindarnas Hus, kuulu kahvila tuulisella kalliolla





lauantai 7. heinäkuuta 2012

Maailman pyörässä


Kesätauko on tehnyt tehtävänsä. Blogin kirjoittaminen tuntuu taas hyvältä idealta, joitain muita kirjoittamisia on jäänyt tauolle ja ehkä kokonaan syrjään.

Yksi kesän aikana kirkastuneista, tai kirkastuvista, asioista on ajatus syklisyyden ja lineaarisuuden tasapainosta. Ihmisen elämässä ja toiminnassa on hyödyllistä hahmottaa sekä lineaarisia että syklisiä jäsennyksiä.

Työssä hahmottuvat asiat yleensä lineaarisesti. Projekteja, alkuja ja loppuja. Tavoitteita. Valmiiksi tulemista tai kesken olemista. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Työssä yleensä myös yritetään sitoa yhteisöllisyys lineaarisesti hahmottuviin asioihin: hahmotetaan yhteisiä tavoitteita ja siten myös yhteisiä onnistumisen mahdollisuuksia. Lineaarisessa ajattelussa huomio on usein ihanteissa, katse tavoitteessa. Sen vuoksi harvoin ajatellaan, että epätäydellisyys ja matalalento kuuluvat elämään siinä missä huippuhetketkin.  Epäselvyydet tai odottamattomat tilanteet ovat lineaarisen jäsennyksen luomassa ajattelussa aina tavallaan yllätys, häiriö.

Samoin se, ettei aina voi jaksaa, osata, toimia, kyetä yhtä hyvin.

Syklinen hahmotustapa liittyy helpoimmin mielessämme sellaisiin asioihin kuin sää, vuodenajat, vuorovesi. Niissä oleellista on toisaalta kyky olla läsnä hetkessä ja toisaalta taju siitä, että jokainen nykyhetki tai -tila vaihtuu aina lopulta joksikin muuksi. Syklisyydessä ajatus valmiiksi tulemisesta tai päätepisteestä ei ole mielekäs tai tarpeellinen. Syklisyydessä ei seurata ihannetta  - syklisyyden idea on pikemminkin elää kukin nykyhetki sellaisena kuin se on. Jokainen vaihe on täydellinen - mutta täydellisyys ei edellytä pysyvyyttä. Toistuvuus ja samalla jatkuva muutos pikemminkin herkistää olemaan vastakkain sen tilanteen kanssa joka kulloinkin on, hyväksymään sen osana elämää.

Syklisyyttä on elämässä kaikkialla. Kehossa, vanhenemisessa, sairauden ja terveyden tasapainossa, väsymisen ja virkistymisen vaihtelussa, lasten kasvupyristelyyn liittyvässä jatkuvassa lähenemisessä ja vetäytymisessä, perhe-elämässä, oppimisessa.

Haluaisin työelämässä ja työnohjauksessa  oppia ymmärtämään syklisen ja lineaarisen välistä hyvää tasapainoa paremmin.

Haluaisin myös löytää tapoja, joilla yhteisöllisyyttä luotaisiin myös syklisen jäsennyksen varaan.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Blogi miettimistauolle

Olen tehnyt hiukan inventaariota työn ja muun elämän eri osa-alueiden osalta - tasapainoa ja uutta suuntaa hakien.


Olen päättänyt laittaa blogini kesätauolle. Palaan tulevaisuudessa blogiin uusin ideoin. Tai sitten käynnistän uuden blogin hieman uusilla painotuksilla.

Blogin teemat alkavat saturoitua. Samalla työni ja tekemiseni ovat hakemassa uutta suuntaa.

Blogi saa olla paikallaan koulutuksen, ohjausten ja työnohjauksen materiaalina. Se on myös käyntikorttini, jonka kautta työnohjauksesta tai koulutuksista kiinnostuneet voivat tutustua ajatuksiini.

Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita, keskustelijoita ja kanssa-ajattelijoita. Kaikki palaute on edelleen tervetullutta - samoin juttutoiveet. Jatkan mahdollisten kommenttien seuraamista edelleen.

Läsnäoloa, ajatuksen lentoa ja lempeätä kesän odotusta kaikille.

***

PS. 23.5. Huomaan että väkeä käy edelleen, ja uusi lukijakin tullut! Tervetuloa! Mukavaa. Luulenpa että teen comebackin kunhan saan vähän ajatuksiani koottua. 

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vappupostaus rutiinien puolesta

On ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa. Ehkä vähän kevätväsymystä, ehkä vähän sitä että mielenkiinto on välillä ohjautunut toisaalle. Ehkä on myös sellainen olo, että aina ei ole uutta sanottavaa.

Tai ehkä vielä enemmän: alkaa miettiä, minäkö tässä sanon asioita vai kuljettaako minua jokin. Kenen tai minkä asialla olen?

Kouluttajan ja ohjaajan kevätväsymys näkyy ehkä siinä, että kaikki sellaiset termit ja käsitteet, joissa opitaan, kehitytään, muututaan, valloitetaan uutta, kyseenalaistetaan omat ajattelutottumukset, mennään eteenpäin, jne.jne. alkavat suorastaan ärsyttää...

Tuomas Enbuske kirjoitteli taannoin eräässä kolumnissaan siitä, että työstressiä tulisi hoitaa - tekemällä lisää työtä. Kahdesta syystä:


1. Työtä kannattaa tehdä mahdollisimman vähällä vaivalla mutta samalla mahdollisimman korkealla palkalla. Eli kannattaa rutinoitua siinä mitä tekee. Toisto lisää rutinoitumista ja hioo suorituksen huippuunsa. Lopulta sen tekee helposti ja hyvin. Ja loppuajan lepää!

2. Nykyihmisen stressin lähde ei ole työn määrä vaan työn abstrakti hahmottomuus, vaikeaselkoisuus ja ikuinen alusta alkaminen (eikä koskaan selvästi loppuminen). Stressiä sen sijaan  helpottaa, kun saa jotain valmiiksi ja pystyy hahmottamaan tehtävän selkeästi. Tämä selittää Enbusken mielestä kotoilubuumia. Kotoiluun sisältyy paljon puuhailua, jossa näkee työn tuloksen.


Ihmisen kokoisten haasteiden kevättä kaikille. Skool!
 



lauantai 14. huhtikuuta 2012

Fossiili

Palaan vanhaan postaukseeni ja kysymykseen siitä, miksi "muutos" tuntuu joskus niin kliseeltä.


1) Kulttuuri ja media ovat täynnä yhteisöä koskevaa muutospuhetta uhkakuvana. Etenkin talouden muutoksiin liittyvät asiat näytetään mediassa ehtona, jolle ei mahdeta mitään, joka on vääjäämätön ja jotenkin ihmeellisesti ihmistoiminnan säätelyn ulkopuolella - niin inhimillistä kuin talous onkin. Viestinä on: SOPEUDU. Tai itket ja sopeudut.

2) Toisaalta yksilöön liittyvä muutosdiskurssi on päinvastaisella tavalla yltiöoptimisista. Yksilön elämä näytetään loppumattoman hallinnan ja muokkailun kohteena. Kuka vaan voi olla supermalli, laulaja, voittaja, bisnesnero, sijoittaja, maratoonari, superkokki, kirjailija, mitä vaan haluaa. Viestinä on: MUOKKAUDU. Sinä voit olla mitä vaan. Siksi sinun TÄYTYY haluta olla mitä vaan.

Elämme ihmiskunnan historiassa vaihetta, joka kohdistaa ennennäkemättömiä odotuksia yksilöiden sekä yhteisöiden oppimiskyvylle. Oppimisoptimismi on tietenkin toivorikas näkökulma, mutta se tuottaa helposti lineaarisen ja kapean näkökulman todellisuuteen: meidän täytyy muuttua, muutos ja kehittyminen on ainoa oikea tapa katsoa asioita.

En tiedä osaanko muotoilla tätä seuraavaa ajatustani kovin hyvin, mutta yritän.

Minua kiinnostaisi miettiä asioita pysyvyyden kautta. Mitä näkisimme, kun tarkastelisimme sitä mikä ei muutukaan? Mikä pysyy? Mikä rutinoituu, toistuu, säilyy, kertyy? Mikä tapahtuu syklisesti? Huom. Tämä ei ole menneessä roikkumista, vaan tietynlainen näkökulman muutos siihen samaan tuttuun todellisuuteen. Siihen josta olemme tottuneet sanomaan että "kaikki aina muuttuu ja kehitystä ei voi pysäyttää".

Toinen tapa lähestyä asiaa olisi läsnäolon kautta. Mitä tapahtuu kun huomio ei suuntaudu eteenpäin eikä taaksepäin vaan laajenee havainnoimaan nykyhetkeä? Tämä on läsnäolon taitoa.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ponnahdusikkuna uuteen uljaaseen toimistoon?


Hesarissa (7.4.2012 "Unelmia ja toimistohommia") kirjoitettiin suunnittelija Esa Santamäen näkemyksistä siitä, millainen on hyvä työpiste, uuden ajan hyvä toimisto. Samantapaisia ideoita esiteltiin "läsnätyön" yhteydessä Microsoftin väen bloggaussarjassa, jota kommentoin vuoden takaisessa postauksessani 

Minua oudoksuttaa se ihannoiva sävy, jolla näistä tilaratkaisukuvioista keskustellaan, samoin se että ne esitetään uusina oivalluksina. Avokonttoreita ja "nomadista" työpistettä on käytetty aika kauan. Minä näen näissä visioissa paljon muutakin kuin uutta uljasta hyvinvointia työssä.

Aalto-yliopiston Design Factoryn Esa Santamäkeä jutun mukaan ärsyttävät aaneloselle tussilla väkerretyt ohjeet - ne ovat kuulemma esimerkki kesken jätetystä designista. Tässä minun ärtymykseni syy: pitääkö suunnittelijan suunnitella kaikki valmiiksi? Miksi tilaa ei saisi jatkaa omilla lappusilla?

Paperi on loistava väline tiedonjakamiseen, samoin post it-lappu.

Unelmien toimisto?

En kaipaa työpaikalleni "hugging pointia", en havaijin tai välimeren näköisiä seinätapetteja enkä kymmentä erilaista pistettä, solua tai moduulia jossa "kohdataan" satunnaisesti.

Olen kyllä itsekin vahvasti sitä mieltä, että tieto rakentuu sosiaalisesti ja että yhteiskehittely sekä yhteistyön eri muodot on otettava huomioon tilajärjestelyissä. Minusta tähän kuitenkin riittää hyvin se, että työpaikalla on joitakin valoisia, sopivan kokoisia ja helposti varattavia tiloja, joiden kalusteet liikkuvat. Ja sen lisäksi joku kahvihuoneen tapainen tila, joka on avoin, epävirallinen, yhteinen ja mahdollistaa kahvittelun, juttelun ja löhöilyn.

Olen myös samaa mieltä siitä, että toimistomaisten työympäristöjen ei tarvitsisi olla tylsiä ja rumia. Ihmiset ovat aika hyviä pesimään ja rakentelemaan työtiloista oman näköisiään omin neuvoin. Siksi onkin hauska käydä jonkun työhuoneessa: se on myös tutustumista henkilön persoonaan ja hänen työhistoriaansa.

Sellainen toimisto ei tietenkään ole viihtyisä, eikä työn kannalta toimiva, jossa on käytävällä vierekkäin pelkkiä "sellejä" ja josta puuttuu yhteisön toiminnat huomioon ottava tila. Silti, ajatus omasta työpisteestä luopumisesta on hankala. Tämä on varmaan designerien mielestä muutosvastarintaa. Siinähän me yliopistolaiset tietenkin kunnostaudummekin. Aina norsunluutorniamme puolustamassa.

Kenen unelmia?

Pari varausta siis tähän unelmakuvaan:

* Virheettömäksi (tussilaputtomaksi?) suunniteltu ja täysin valmiiksi mietitty tila on vielä persoonattomampi kuin tylsä toimistotila, jonka jokainen koristelee lastensa kuvilla, huonekasveilla, kopiohuumorilla tai muulla parafernalialla. Minusta designerin rakentama suunniteltu leikkisyys tai epävirallisuus on vaivaannuttavaa (pirtsakat tapetit, halauspisteet). Työntekijöiden itse rakentama leikkisyys on taas juuri heille mitoitettua.

* Aulamaiset, paljon läpikulkumahdollisuuksia sisältävät tilat ovat kaikuisia ja levottomia.

* Työhuone sisältää työprosessien historioita ja ylipäänsä henkilökohtaisen tavan organisoida pitkäkestoisia työprosesseja.  Esimerkkinä tästä oma kirjahylly tai mapitussysteemi. Tämän vuoksi en ole vieläkään työnohjaajana innostunut toimistohotelleista, joissa saisi pöydänkulman tai vaihtuvan nojatuolin.

* Työhuone on pesä jossa voi olla oma itsensä. Työhuone on tapa kiinnittyä työpaikkaan. Se ei ole ihan pieni asia! Minusta jokaisella pitäisi työpaikalla olla oikeus johonkin omaan tilaan, edes nurkkaukseen, jonne ei kuka tahansa voi kävellä koska vaan. Tuntemillani työpaikoilla usein sihteerien, koordinaattorien ja suunnittelijoiden tilat ovat yhteistä omaisuutta - niihin kävellään helposti suoraan - tosin ehkä kysellen, saako häiritä. Toisaalta työpaikoilla on usein koodi: jos ovi on auki, olen saatavilla, jos ovi on kiinni, en ole saatavilla.

* Kaiken tilan avoimuudessa on minusta myös ongelma, jota olen käsitellyt aiemmin useissa postauksissa: visuaalisen melun, ärsykerunsauden ongelma. Olen hiukan päässyt kokeilemaan tämän tapaista tilaa, ja minusta sen ikävin puoli on juuri levottomuus.

Tuossa ajattelussa, jossa uskotaan, että innovaatioita ja tietoa rakennetaan parhaiten niin että ihmisten väliset satunnaiset kohtaamiset maksimoidaan työpäivän aikana ja kaikkea lokerointia ja raja-aitoja vältetään mahdollisimman paljon, on jotain pahasti pielessä. Se kuulostaa samalta kuin taannoinen mainoslause "kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa". Se on samalla tavalla naiivi ajatus, kuin se että ihmiselle olisi hyväksi sinkoilla koko ajan ponnadusikkunoiden perässä asiasta toiseen. Ei yhteisöllisyys tai tiedon sosiaalinen rakentuminen ole näin mekaanista.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Tuttujen ilmiöiden ihmettelyä, osa I: Konferenssi

Olen menossa kesäkuussa työnohjauksen konferenssiin. Syksyllä on luvassa eräs toinen, kansainvälinen konferenssi, jossa esittelen omaakin tutkimusta.


Kun avaan sähköpostini, tuon ensimmäisen konferenssin ilmoittautumisen vastaanottomaili näkyy otsikoissa ja herättää mukavan sykähdyksen: Aah, kesäkuussa saan paneutua rauhassa näihin asioihin.

Saan ajatteluaikaa.

- Olen jonkin aikaa pitänyt tutkimusta työnkuvassani säästöliekillä ja karttanut tutkimuskonferensseja. Nyt kun pitkästä aikaa taas aktivoiduin, tuntuu ihanalta ja suorastaan ylelliseltä mennä konferenssiin.

Että joku muu on nähnyt vaivaa, ajatellut, kirjoittanut ja valmistellut, ja minä saan mennä poimimaan satoa. Kun omassa työssä koko ajan ohjaa, vetää keskusteluja, fasilitoi, vuorovaikuttaa ja rakentelee tilanteita,  tuntuu hienolta, että saa välillä mennä kuuntelemaan ja miettimään, antaa muiden vetää ja järjestää.



Sehän on ihan mielettömän hieno keksintö, konferenssi. Kokoontua yhteen ja kattaa parhaat eväät pöytään.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Yhteisöllisyyden top ten

Hakusana "yhteisöllisyys" näkyy olleen minulla usein käytössä: suosikkiteemani. Aihetta on vatvottu myös työmaalla (Tampereen yliopistossa) kovasti eri tilanteissa ja organisaation eri tasoilla. Mikä rakentaa yhteisöllisyyttä? Voiko siihen vaikuttaa? Miten siihen vaikutetaan organisaation eri tasoilla? Ja mitä väliä sillä edes on?


Kerään lupaamalleni topten- listalleni näkökulmat, joihin törmään uudestaan ja uudestaan eri tahoilla. Tarkastelen asiaa tällä kertaa siltä kannalta, mihin yksittäinen työntekijä voi vaikuttaa.

1. Hahmota millainen lenkki ketjussa olet: mikä on oma tehtäväsi, millaisen laajemman työprosessin osa se on, keitä muita prosessiin kuuluu ja miten tehtävänne kytkeytyvät toisiinsa.

2. Jos et tunne ihmisiä pöydän (tms.) ympärillä, tutustu!

3. Yritä päästä selville, mikä on kunkin tilanteen tavoite ja seuraamukset. Muistuta tästä jos sitä ei erikseen käsitellä. Ei ole välttämättä hauskaa olla se, joka kysyy asioita, joita pidetään itsestäänselvinä tai jo sovittuina. Usein se kuitenkin on hyödyllistä koko porukalle.

4. Kuuntele muita. Kuuntele a) suhteessa tilanteen tavoitteisiin sekä b) yrittäen ymmärtää, mitä henkilö oikeasti yrittää sanoa. Minusta tuntuu että yliopistolla teemme usein tulkintoja sen suhteen, mitä "tuo tyyppi oikein yrittää" - ts. kuuntelemme sanomista suhteessa intresseihin joita arvelemme puhujalla olevan. Teemme myös usein tulkintoja siitä, kuinka fiksusti tai pätevän kuuloisesti jokin asia on esitetty. Vaivalloisesti tai haparoivastikin esitetty ajatus voi kuitenkin olla järkevä, tai ainakin askel kohti jotain järkevää. Ja joskus puhuu järkeviä henkilö, jonka jutut haluaisimme suoralta kädeltä hyllyttää. Tärkeimpiä keinoja, joilla yksilö voi vaikuttaa yhteisöllisyyteen, on rakentava kuunteleminen. Politikoimisellekin on paikkansa, mutta useimmiten parhainta olisi mennä asia edellä.

5. Edellisen rinnakkaisajatus: hyvän idean ei tarvitse tulla yhden ihmisen suusta. Hyvä idea voi alkaa heikosta ideasta tai peräti älyttömästä. Meille on vieläkin liian tärkeätä, että juuri minä loistan - ja omistan jonkun ajatuksen. Ajattele että voit olla tärkeä vaikka käyttäisit sillä kertaa vain pientä osaa koko hienosta kapasiteetistasi.

6. Esitä rohkeasti mielipiteesi. Tämä on edellisten pointsien perusedellytys. Rakentava kuuntelu ja hyvä yhteistyö (jossa yhteisö ylittää yksilöiden yhteenlasketun panoksen) tarvitsee uskallusta puhua.

7. Arvosta muita. Arvosta niitäkin jotka tekevät työtä joka ei kiinnosta sinua lainkaan.

8. Jos sinua ei kohdella arvostavasti, joudut olemaan iso ihminen, ettet laittaisi vahinkoa kiertämään. Yritä silti olla laittamatta.

9. Muista että tämä yhteisö on vain yksi yhteisö. Työyhteisösi ei määrittele sinua kokonaan. Kuulut - ja voit aina kuulua - myös muihin yhteisöihin.

10. Mikään toimi tai tuotos tai suoritus ei ole täydellinen. Ei tämäkään lista! :-)

torstai 22. maaliskuuta 2012

Rajoittamisen hyödyt: ajatuksia

1. Olen muinoin ollut mukana erilaisissa luovan kirjoittamisen pajoissa, joissa opin, että luovaa kirjoittamista voi tukea erilaisilla rajoitteilla. Runoja voi tehdä esimerkiksi valitsemalla parikymmentä sanaa, joita on lupa käyttää - ainoastaan niitä. Tai voi valita riimin tai jonkun muun keinon, jonka varassa alkaa työskennellä. Voi vaikka lainata rakenteen jonkun toisen kirjoittajan runosta ja kirjoittaa sen "päälle". Tämä tuo mieleen, miten helppoa penkkarilaulujen tekeminen oli, kun oli keksitty biisi ja aihe. Rajoitteet tosiaan auttavat luovassa työskentelyssä. Toinen muisto, koulun piirustustunnilta: miten oli paljon helpompaa kun oli annettu tekniikka, ehkä värit ja jokin sääntö, jota seurata. Vapaat aiheet sen sijaan olivat yhtä tuskaa. Ope mä en keksi mitään...

Rajoitteet ovat toiminnan tukirakenteita.

2. Toinen kokemus rajoitteiden hyödyistä. Kotona laiteongelmia; netti on ollut katkolla jonkin aikaa. Siitä seuraa tietenkin rauhoittumista: kotona ei voi blogata eikä lähettää sähköpostia. Ei voi myöskään googlettaa erilaisia triviajuttuja heti - pitää odottaa. (Viimeksi katsoin tyttären kanssa Frendien jaksoa, jossa kilpailtiin USA:n osavaltioiden muistamisessa. Minunkin piti tietysti kokeilla, montako muistan. Ärsytti kun muistin vain 30 enkä voinut tarkistaa niitä loppuja heti. Onpa siinäkin ärsytyksen aihe.)

Miksi nettiin menemisen rajoittaminen rauhoittaa? Tätä miettiessä tajusin, että arkipäivään netin äärellä liittyy jotain tasapäistävää, latistavaa. Kun on tottunut tekemään kaiken heti, seuraamaan yllykkeitä välittömästi - asiat eivät erotu toisistaan eikä tärkeä aina erotu triviaalista. Jokaisesta ajatuksesta voi singota toisaalle. Mielen ponnahdusikkunoita.

Mutta - sitä tärkeätä asiaa voi odottaakin. Tärkeän ei ole pakko tapahtua NYT. Tärkeän tulee vain tapahtua joskus, ajallaan.

Ilman nettiä jätin triviat penkomatta, mutta kirjoitin blogitekstit käsin ja bloggasin ne sitten työpaikalla.

3. Kolmas kokemus rajoittamisen hyödystä, vähän sama kuin edellä. Pitkä sitkeä kevätflunssa. Odotin kaksi viikkoa että jaksaisin kävellä kävelylenkin. Tuli aurinkoa, tuli lumipyryä, tuli talitinttien konserttia. Kun sitten vihdoin sain kävellä, olin kalpea ja puuskuttava. Mutta kävely tuntui LAHJALTA.

4. Neljäs ajatus on kysymys: mikä on hyödyllisen rajoittamisen ja kielteisen, moittivan rajoittamisen ero?

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kirjoitusretriitti



Kirjoitusretriitit ovat yleistyneet. Tällainen on ainakin minun havaintoni akateemisessa tuttavapiirissäni. Olen itse kokeillut sellaista kerran: olin kollegan kanssa Hyytiälän metsäasemalla kirjoittamassa muutaman vuorokauden eräänä joulukuuna. Autio metsäasema, valmiit ruoat kaapissa ja hiljaiset lumimetsät ympärillä... Sain kirjoitettua yhden artikkelin raakileesta submittauskuntoon. Ehdimme yhdessä myös kävellä ja jutella paljon, syödä rauhallisia aterioita, saunoa ja katsella leffoja telkkarista. Ruokaa oli hupaisan paljon. (Kahdelle hengelle varatuilla aterioilla olisi ruokkinut koko meidän perheen viikon ajan.)

Nautin rauhallisesta rytmistä, joka päiviin syntyi ja hiljaisesta työteliäisyydestä joka meidät valtasi.

Miksi retriitti?

Mihin tarpeeseen retriitit tulevat? Keksin ainakin kaksi syytä.

Toinen liittyy siihen että kirjoittaminen on ylipäänsä kirjoitustyöläisellekin haasteellista, ja erilaiset tukirakenteet tarpeellisia. Olemme tottuneet ajattelemaan, että opiskelijat tarvitsevat ohjausta kirjoitustyössä, koska ovat noviiseja. Mutta totuus on, että kokenutkin kirjoittaja tarvitsee "ohjausta". Ohjaus voi olla joku luotettu kommentoiva lukija, mutta se voi tarkoittaa myös muunlaista tukea tai mahdollistamista; tukirakenteita, jotka virittävät toimintaa, luovat sille myötämielistä ympäristöä sekä ajallista rytmiä. Vertaisporukka on otollinen tällaisen tukirakenteen luomiseen.

Toinen tarve liittynee siihen, että yliopistoihmisten työnkuva ja arki ovat perusteellisesti muuttuneet. Kirjoitusajan, kirjoittamiselle soveltuvan päivärytmin ja ajattelutilan löytäminen on entistä vaikeampaa. Samalla moni kokee että oman työn keskeisin ydin - se minkä mieltää perustehtäväkseen - ei saa enää huomiota eikä kunnioitusta yliopistotyön arjessa.  Ehkäpä retriitti on jonkinlaista kirjoitusajan pyhittämistä - kunnioittavan huomion ja tilan tarjoamista sille, mikä on tutkijantyössä ja -identiteetissä merkityksellisintä, eli tutkijan luomistyölle.


Miten?

Mitä retriittiin sitten kuuluu? Oma kokemukseni on, että tarvitaan

- ympäristönvaihdos - tarpeeksi kauas tutuista työpaikan ympyröistä
- irtoaminen arkisista askareista (ruoanlaitosta, siivoamisesta, kaupassakäynnistä) sekä perheen vaatimuksista
- irtoaminen myös jatkuvasta virtuaaliyhteydenpidosta sosiaalisissa suhteissa (eli mieluiten nettitauko ja kännykkä kiinni)
- mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta
- hiljaisuus
- kirjoitukselle pyhitetty aika
- yhteiset kohtaamiset kirjoittamishetkien ulkopuolella vaikka ei välttämättä keskustelua kirjoitetuista teksteistä: vapaamuotoinen, myötämielinen ja rauhallinen oleminen


Millaisia ajatuksia ja kokemuksia teillä muilla on kirjoitusretriiteistä?

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Parempaa työpäivää etsimässä: henkilökohtaisen työhyvinvoinnin top ten

Tässä top ten -listani oman työhyvinvointini kohentamisen keinoista. Jotkut näistä asioista ovat tulosta vuosien ihmettelystä, jotkut nopeita korjausliikkeitä. Pahoittelut, jos joku pitää näitä itsestäänselvyyksinä -- tai jos jonkun mielestä näitä on aivan mahdotonta toteuttaa. (Molemmissa tapauksissa reaktio olisi hauska kuulla!) Pointtieni järjestys on - no, "temaattinen"...



1. En jätä lounasta syömättä. Rikon tätä sääntöä satunnaisesti, ja kadun sitä AINA. Seuraukset kantavat pitkälle seuraavaan päivään.

2. En syö työpöydän ääressä. Menen syömään ruokailuun varattuun paikkaan, mieluiten seurassa.


3. Lasken työtuntini. Pidän ylityötunnit vapaina. Vapaudun samalla potemasta, teenkö tarpeeksi, kun tiedän tekeväni sovitut tunnit.

4. En vie töitä kotiin. Jos joudun järjestelemään työtuntejani iltoihin tai viikonloppuihin, menen tekemään tunnit työhuoneelle. Jos kotona syntyy jokin työhön liittyvä idea tai oivallus, kirjaan sen ylös tai lähetän itselleni mailina, odottamaan seuraavaa työpäivää.

5. Kahdesta edellisestä seuraa: teen työni niin hyvin kuin työajan puitteissa on mahdollista. Aiemmin periaate oli: teen työni niin hyvin kuin vuorokauden puitteissa on mahdollista.

6. Pidän sähköpostini siivottuna. Deletoin turhat mailit mahdollisimman nopeasti, jotta overquotaa ei synny. Joskus tosin lentää roskiin vahingossa jotain tarpeellista. Silloin yleensä käy niin että joku hälyttää: miksi et ole reagoinut?

7. En ole facebookissa. Tämän ratkaisun perusteluja mm. täällä.

8. Kun olen kokouksessa, yritän olla mahdollisimman hyvin selvillä siitä, mikä on tilanteen tarkoitus, millaiset seuraamukset tilanteella on, ja mikä on oma roolini ja tehtäväni siinä.

9. Olen opetellut selvittämään suhteellisen tarkasti, mitä esimieheni odottavat minulta.

10. Tiedostan, että kaikki edellä esitetyt konstit ovat vain kehystekijöitä. Työhyvinvoinnin todellinen perusta on selkeä perustehtävä, ja se miten sitä on mahdollista toteuttaa yhdessä muiden kanssa omassa organisaatiossa, ja se miten työn ydinpäämäärät liittyvät omiin keskeisiin arvoihini.


... Seuraava top ten -lista pitääkin kirjoittaa "hyvästä työyhteisöllisyydestä".