torstai 26. tammikuuta 2012

Luento paha, keskustelu hyvä?



Opiskelijan aktiivisuutta ja tietoa rakentelevaa toimintaa sekä oppimisen sosiaalista luonnetta korostavat opetuksen mallit ja niistä käytävä keskustelu voivat joskus johtaa tulkintaan, jonka mukaan luento on huono opetusmenetelmä, joka passivoi opiskelijaa. Luentoon liittyy muitakin kärjistyksiä, joista hieman seuraavassa.

"Luento on tiedon kaatamista opiskelijan päähän"

Ollaanpa tarkkoja. Luento ei ole kelvoton metodi sinänsä. Ei mikä tahansa keskustelukaan tai ryhmäporina ole ajattelua aktivoivaa tai laadukasta keskustelua.

Hyvin rakennettu, inspiroiva luento on opettajalle hyvä mahdollisuus esittää paitsi tutkimustuloksia ja käsitteellisiä kysymyksiä, myös laajempia ajatuskulkuja ja jäsennyksiä sekä argumentoida ja todistella. Luento tarjoaa opettajalle mahdollisuuden sanallistaa ajatteluaan, toimia matkaoppaan tavoin maastoon lähtiessä, valaista tarkasteltavaa asiaa eri näkökulmista ja osoittaa erilaisia "polunpäitä".

Luennon merkitys oppimiselle on siinä, että opiskelijan täytyy kuunnella aktiivisesti ja työstää kuulemaansa mielessään. Jos luento asettuu opiskelijan kannalta sopivalle taajuudelle, on hyvin pohjustettu ja etenee järkevästi, ja jos opiskelija osaa tukea prosessointiaan esimerkiksi muistiinpanoilla, niin sanottu luennolla istuminen on silloin kaikkea muuta kuin "passiivista tiedon vastaanottamista". Se on pikemminkin tällöin hvin intensiivistä mentaalista työskentelyä. (Tähän asiaan sisältyy sitten myös iso MUTTA - siitä tuonnempana.)

"Luento ei ole vuorovaikutusta"

Keskusteluntutkijana tyrmään tämän väitteen. Jokainen tilanne jossa joku puhuu siinä tarkoituksessa että toinen kuulisi puheen ja ymmärtäisi sen, ja joku toinen asettuu sen kuulijaksi, ON vuorovaikutusta. Ihmisten välillä tapahtuu tällaisessakin tilanteessa vaikka mitä - jokainen näyttelijä tai esiintyvä taiteilijakin allekirjoittaisi tämän. Hiirenhiljainen yleisö voi vuorovaikuttaa estradilla olevan kanssa vaikka miten!

Luento on kuitenkin sellainen vuorovaikutustilanne, jossa useimmiten luennoitsija yksin vastaa siitä, miten aihetta käsitellään ja miten asia etenee. Hänellä on myös erittäin rajalliset mahdollisuudet saada kuulla, miten kuulijat vastaanottavat sen mitä hän sanoo ja miten sitä mielessään käsittelevät.

Siinä tuli se MUTTA. Oppimisen, ymmärtämisen varmistamisen sekä asiaa rikastavan argumentoinnin kannalta luennossa on selvät heikkoutensa. Lisäksi se edellyttää luennoitsijalta hyvin paljon osaamista. Paitsi vahvaa sisällöllistä asiantuntijuutta, myös kykyä jäsennellä sanottavansa ja rakentaa esityksensä sisälle dialogisuutta ja narratiivisia kaaria. Lisäksi luennoitsijalla täytyy olla jonkinmoinen kyky esiintyä suullisesti, eli puhua, kertoa, painottaa, tähdentää, käyttää ääntään ja erilaisia verbaalisia ja non-verbaalisia viestinnän keinoja viestiään tukien.

Toinen MUTTA: metodivalintana luento ikään kuin laskee sen varaan, että jokainen opiskelija todella ON tuo alussa kuvattu, sopivasti osaava, aktiivisesti kuunteleva ja muokkaava, valpas ja välkky kuulija. Jos opiskelijaa ei kiinnosta, huvita, tai jos hän ei ymmärrä, hahmota, tipahtaa kyydistä eikä uskalla ilmaista sitä, luento menee hänen osaltaan ohi. Luento ei silloin vuorovaikuta hänen ajattelunsa kanssa.

Siksi luentoon on hyvä liittää jotain mahdollisuuksia keskustella eri suuntaisesti. Monet ns. aktivointikeinot tähtäävätkin siihen, että jokaisen opiskelijan mentaaliseen aktiivisuuteen voitaisiin vaikuttaa varmemmin. Ei pelata varman päälle, vaan lähdetään siitä että yritetään saada jokainen opiskelija työstämään asiaa "tosissaan". Eikä vain ne jotka ovat innokkaana esittämässä kysymyksiä luennoitsijalle.

Helpointa on saattaa heidät keskustelemaan asiasta. Mielessäänkin voi asioita työstää, mutta silloin muilla ei ole tähän työstämiseen pääsyä. SIKSI keskustelu on tärkeätä. Ei siksi että juuri puhumalla välttämättä aina oppii parhaiten. (Eivät kaikki opi.) Vaan siksi, että keskustelu ulkoistaa asioita, tekee mahdolliseksi työstää niitä yhdessä. Voisimmehan me yrittää myös piirtää tai muovailla tai rakentaa häkkyröitä... Verbaalinen vuorovaikutus on sittenkin kuitenkin helpoin tapa tehdä asioita jaetusti.

Kirjoittaminen on toinen, akateemiseen toimintaan sopiva keino. Satapäistäkin yleisöä voi keskusteluttaa porinaryhminä, mutta heiltä voi pyytää myös pikku lappusia, terveisiä, käsitteen määrittelyjä, kysymyksiä. Luennoitsija joka on aidosti kiinnostunut siitä, mitä opiskelijat ajattelevat tai miten he vastaanottavat hänen ajatuksiaan, keksii yleensä helpostikin monta tapaa huolehtia siitä että kanava on auki puolin ja toisin.


"Luento on aikansa elänyt"

Kenenkään oppiminen tai yliopistotaival ei tyrehdy siihen että joku yksittäinen luentosarja menee yli hilseen tai joku luennoitsija möhlii asiansa. Ehkäpä kyse on siitä, miten huolehdimme yhteisönä siitä, että mahdollisimman moni oppii ainakin niitä asioita jotka ovat keskeisimpiä. Tällöin kysymys onkin opetussuunnitelmasta, oppimisen poluista - sekä tietenkin perinteestä.

Luento ei sinänsä passivoi. Se mikä voi onnistua passivoimaan, on oppimisympäristö, jossa ei ole mitään muuta kuin luentoja ja jossa ei kunnolla pääse selvittelemään ääneen omia ajatuksiaan asioista, kysymään ja tarkistamaan muiden ajatuksia, jatkamaan ja yhdistelemään.

Minulla on myös toisenlainen kokemus passivoivasta oppimisympäristöstä. Se oli varhaisemmassa koulutuksessani eräs vaihe, jolloin olin ympäristössä, jossa opiskelijoita oli päätetty "aktivoida" urakalla. Opetusmetodina olivat toistuvat ryhmäkeskustelut, jotka jäivät usein mutupohjaisiksi jutusteluiksi. Opettajat tulkitsivat itseohjautuvuuden ideaalia sanomalla: "ei me tiedetä paremmin, teidän pitää olla itseohjautuvia. Tämä on aikuispedagogiikkaa."

Minulle se oli erittäin passivoiva ympäristö. Menetin vuosiksi kiinnostuksen opintoihin. Olin pettynyt siihen, että minulle ei asetettu mitään vaatimuksia, ei näytetty suuntaa, jota kohti voisin yrittää kehittyä. Opiskelin omin päin ja löysin toki sittemmin monenlaisia ympäristöjä ja suuntia.

Tämä kokemus opetti sen, että pedagogisista malleista ja uudistuksista ei kannata puhua polarisoiden tai ylimalkaisesti. En siksi halua tuomita yhtään opetusmetodia sinänsä.

Luento on seminaarin tavoin yksi hyvin perinteinen opetusmuoto. Monilla meistä yliopistolaisista on jokin muisto tärkeästä tai elähdyttävästä oppimiskokemuksesta nimenomaan hyvällä luennolla. On vaikea kuvitella yliopisto-opetusta kokonaan ilman luentoa. En myöskään toivoisi että opiskelijoista tulee niin lyhytjännitteisiä, etteivät he jaksa kuunnella laajaa esitystä tai etteivät he osaa tehdä kuuntelemastaan esityksestä muistiinpanoja.

2 kommenttia:

  1. Mainiota pohdintaa!
    Itselle tuli elävästi mieleen akateemisten opintojen ensimmäinen luentosarja: Klaus Weckrothin pitämä sosiaalipsykologian peruskurssi. Hän laittoi koko parisatapäisen osallistujajoukon kirjoittamaan seuraavaksi luentokerraksi hänelle pienen lappusen aiheesta "Mitä on pakko?". Sai kirjoittaa pitkästi tai lyhyesti yhdellä sanalla. Muistan, että se melkein "räjäytti tajuntani". Todellakin aktivoiduin, mietin asiaa pitkin viikkoa erilaisissa tilanteissa ja annoin lyhyen vastaukseni seuraavalla kerralla. Hän keräsi laput ja oli lukenut ne jälleen seuraavaksi kerraksi, oli tehnyt niistä jaotteluja ja tyypittelyjä. Niiden pohjalta keskustelua jälleen jatkettiin DXa:ssa. Ja niin, kyllä olivat muutkin aktivoituneet, keskustelua syntyi.
    Mia

    VastaaPoista
  2. Hei Mii, kiitos tuosta esimerkistä. Siinä näkee että vuorovaikutus voi olla palkitsevaa ja intensiivistä vaikka väkeä olisi miten paljon! Minulle tuli taas tuosta sinun muistostasi mieleen oman opiskeluni varhainen muisto, Jukka Gronowin pitämä sosiologian teoreettisia suuntauksia esittelevä luento Helsingin yliopiston Franzeniassa. Muistan hetken kun minulle yhtäkkiä valkeni mitä "teoria" oikeastaan tarkoittaa ja mitä merkitystä sillä on tieteen kehityksessä. Se tuntui huimalta. Arvelen että tällainen yksityinen ahaa-elämys tuli mahdolliseksi yksinkertaisesti siksi että luento oli rakennettu narratiivisesti niin hyvin.

    VastaaPoista