sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Ystävyys - pitkä kotimatka. Gail Caldwell: Let's take the long way home

Tämän bloggauksen piti oikeastaan osua ystävänpäivälle. Halusin kirjoittaa kirjasta, jota hyvä ystävä suositteli. Olen pitkään ollut kiinnostunut ystävyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta - sekä fiktiosta että tietokirjallisuudesta. Olen ollut hämmästynyt siitä miten vähän aiheesta loppujen lopuksi on kirjoitettu. Vielä vähemmän siitä on kirjoitettu hyvin ja viisaasti. Tässä kuitenkin kirja, jonka äärelle pysähdyin pitkäksi aikaa.


Let's take the long way home on Gail Caldwellin kirja ystävyydestään Caroline Knappin kanssa. Kuulaasti kirjoitettu tositarina alkaa: "Minulla oli ystävä, ja jaoimme kaiken. Sitten hän kuoli, ja me jaoimme senkin." Kirja myöhästyi ystävänpäivän postauksesta, koska halusin lukea sen hitaasti uudestaan.

Kahden naisen välinen ystävyys kirjoitettu kuin rakkaustarina. Lukija ihmettelee läpi kirjan, miten  onnellista oli, että Gail ja Caroline onnistuivat löytämään toisensa. He tutustuivat koirien kautta. Myöhemmin kävi ilmi, että he jakoivat harvinaisen yhteensopivat kiinnostukset. Erakkomainen elämänmuoto ja kirjoittamalla eläminen (Caldwell on tunnettu kriitikko ja kirjailija, Knapp oli kolumnisti ja kirjailija) vannoutuneen koiraihmisen ulkoilmaelämä; syvä, elämänikäinen kiinnostus urheiluun ja treenaamiseen vedessä (Caldwellilla uinti, Knappilla soutu), lisäksi molemmilla myös toipuvan alkoholistin identiteetti sekä pitkän psykoanalyyttisen terapiaprosessin ja kirjallisen itsereflektion tuottama erottelu- ja havaintokyky ihmissuhteiden ja mielen liikkeiden tarkasteluun.

Ehkä tämä raskaiden, yksinäisten vaikeuksien -- ja autetuksi tulemisen -- kautta hankittu itsetuntemus teki myös näille naisille mahdolliseksi luoda näin rakastava ystävyys, jossa yhteinen matka rakensi ja vahvisti molempia -- toinen auttoi kun toinen kompuroi. He opettivat lempiurheilulajiaan toisilleen ja opettelivat, kaksi suorituskeskeistä puurtajaa, sen kautta hyväksynnän ja itselle armollisuuden läksyä. He olivat löytäneet samanlaisen elämänmuodon, vaikka olivat lähtöisin hyvin erilaisista taustoista ja myös keskenään eri luonteisia.

Caldwell kuvaa tätä tasapainoa kauniisti pienissä eleissä: nopsaliikkeinen Knapp totutteli yhteisillä retkillä kävelemään lapsuuden polion takia hiukan ontuvan Caldwellin tahdissa. Ja Caldwell piti pitkillä lenkeillä taskussaan grahamkeksejä, joita vaivihkaa tarjoili ystävälleen, joka oli nuoruudessa sairastanut anoreksian. "Hän salli minun ruokkia itseään", iloitsi Caldwell.

Kirjassa ystävyys näyttäytyy peilaavana ihmissuhteena, jonka kautta heijastetaan monen muun elämänalueen merkityksiä. Kirjan ilmaisu on peilinkirkasta ja eleetöntä, joskus melkein liian kirkasta. Tekstissä viipyy jonkinlainen hartauden tuntu. Siksi ystävyyden arkiset ja sotkuiset puolet eivät näy. Vaikka  molempien elämän varjoja kuvataan avoimesti, kirjan näkökulma on ikään kuin kaipauksen pyhittämä.

Naisten elämä näyttäytyy kovin askeettisena: koirien lenkittämistä, tuntien soututreenejä, eristyksissä elettyä elämää. Kirjassa puhutaan siitä miten joki muodostaa eräänlaisen kattavan läsnäolon soutajan elämässä. Kun sää on parhain - peilikirkas - silloin jäävät muut sitoutumukset.

Ehkä siksi kirja jättää myös jonkinlaisen ristiriidan tai kysyvän olotilan. Kirja on aivan kuin se peilikirkas ihanteellinen soutupäivä, joka sai ystävykset kiiruhtamaan joelle ja jättämään muut menot sikseen. Tekstin peilipinnan alta täytyy osata aavistaa myös muta ja myrskyt, raivopäiset hetket soutukunnon saavuttamiseksi, epävarmuus ja epäonnistumiset - ihmissuhteissa, työssä ja elämän tavoitteissa.

Caldwell kuvaa itsensä enimmäkseen yksineläjänä, joka on paennut sitoumuksia ja jolla on ylikorostunut riippumattomuuden tarve, Knapp on taas kirjassa kuvatuissa jaksoissa myös parisuhteessa. Ystävykset ovat lapsettomia. Ehkäpä siksi minun oli vaikea asettua heidän rytmiinsä, vaikka jotenkin ihailinkin sitä. Sitä, että joku on noin löytänyt rytminsä, jossa haluaa elää -- ja kumppanin jonka kanssa tätä rytmiä jakaa.

Tämä tekstistä välittyvä elämänrytmi herätti myös jonkinlaisen epämääräisen ulkopuolisuuden tunteen. Ehkä heidän läheisensä ovat kokeneet myös niin. Caldwell ainakin mainitsee ohimennen ystävien ja kumppanien tyytymättömyyden, kun sosiaalinen elämä sai aina väistää pitkien lenkkien, koiraelämän tai soututreenien tieltä. En ole koirahullu, kuten he - siksikin maailma jota kirjassa kuvattiin, tuntui ihmeteltävältä.

Sen sijaan samaistuin iän myötä kasvavaan viihtymiseen yksinolossa ja kirjoittajan elämässä. Samaistuin myös siihen, miten arvokkaana asiana, elämän peruspilarina, ystävyyden voi kokea. Ja erityisesti siihen, miten tutustuminen on askelittaista, kuin varovaista tanssia, jossa elämä aukeaa kerroksittain ja lokeroittain vähitellen. Niin syntyy myös keskusteluhistoria, joka kannattelee ja synnyttää oman kielen. Tällaiset keskustelut alkavat elää usein juuri kävelylenkkien myötä. Ystävän kanssa otetaan se pidempi reitti kotiin - the long way home.

Minulla on ystävä, jonka kanssa asuimme eräässä vaiheessa samassa kaupungissa muutaman korttelin päässä toisistamme. Kävelimme iltaisin töiden jälkeen pitkiä lenkkejä. Sitten menimme jomman kumman luokse juomaan teetä.  Kun tuli aika toisen palata kotiinsa, toinen saattoi toisen, ja kotiin palaava kääntyi sitten taas saattaakseen toisen, edestakaisin... Nämä edestakaiset, aina uudelleen toistuvat kävelyt ovat aistivoimaisesti mielessäni edelleen. Ne ovat minulle huolenpidon kuva.

Kirja kuvaa ystävyyttä ja ystävästä luopumista. Kirjaa lukiessa en ajatellut niinkään luopumisia kuin sitä kaikkea mitä ON. Ehkäpä se oli tarkoituskin.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Viisautta bussissa


Satunnainen matkatuttava aamubussissa ihaili pituuttani (175cm) ja alkoi kertoa ulkonäkökomplekseistaan. Hän totesi sitten:

-- Ei tällä iällä kannattaisi enää tällaisista piitata. Väsyneenä sitä kuitenkin välillä ottaa itseensä.

Hän tuli kertoneeksi sitten pitkän pätkän elämäntarinaansa. Poimin siitä seuraavat kultajyvät:

Ei kannata vaalia ihmissuhteita, jotka nitistävät itsetunnon.
Jos haluaa puhua, kannattaa puhua avoimesti mutta vain omasta puolestaan.

Kymmenen minuutin matkan jälkeen nousin jäädäkseni pysäkillä pois. Hän sanoi:

-- Hyvää jatkoa ja kiitos kun sain puhua.

 Eräällä toisella bussimatkalla kuultua: nainen kertoo satunnaiselle matkatuttavalle ihmissuhdekriisistään.

Toinen, ehkä kuusikymppinen nainen, vastaa:

-- No, kuule, tähän ikään mennessä on käynyt selväksi, että elämä on luopumista.  Ja se käy koko ajan helpommaksi.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Aarrekartta: saksimalla selkoa unelmista


Tein ystäväni kanssa äskettäin aarrekartan. Aarrekartta tarkoittaa visualisointia omista unelmista - tunnetuin tapa on leikata lehdistä kuvia ja sanoja, joiden avulla voi kirkastaa tai kuvittaa itselleen sitä, mitä haluaa tai toivoo. Työskentelyyn, ainakin "virallisissa" aarrekarttatyöskentelyissä tai kursseilla, liittyy kuulemma muutakin, kuvan ripustamista seinälle päivittäin nähtäväksi ja tarkistuspisteitä myöhemmin.


Minua kiinnosti vain jäsentää ajatuksiani ja viettää ilta hyvän ystävän seurassa. Oli punaviiniä, juustoja ja Laila Kinnusen levyjä ja keittiön pöydällä pino naistenlehtiä. Meillä oli hauskaa ja nauroimme välillä niin että olin pudota tuolilta.

Meillä olisi tietenkin varmasti ollut hauskaa ja hienoa pelkästään keskustellenkin. Tekemällä nämä kartat halusimme ehkä kuitenkin ottaa vakavasti pyrkimyksemme ja tehdä niille yhdessä jotain.

(Tämä on minusta myös yksi tärkeä ystävyyden ulottuvuus - ystävä on se, joka paitsi hyväksyy menneisyytesi ja tarinasi, myös ottaa vakavasti haaveesi. )





Mystiikkaako?
Katsoin netistä, mitä ihmiset sanovat aarrekartasta. Sitä esitellään metodina joka toimii ja tuottaa hämmästyttäviä tuloksia. Asioita alkaa TAPAHTUA...

Onko siinä sitten mitään mystistä? Ehkäpä siinä tehdään samaa kuin monessa muussakin yhteydessä nykyään: kirkastetaan arvoja, sitä mistä tosissaan välittää. Käyttäytymisterapeutit pitävät tätä tärkeimpänä keinona muuttaa ihmisen käyttäytymistä.

"Arvo" on tietenkin eri asia kuin "tavoite". Aarrekartassa voi olla kuva uudesta työpaikasta tai ajankäytöstä. Arvot ehkä näkyvät tavassa jolla kokonaisuuden rakentaa ja tekee valintoja.

Pari havaintoa jonka tein työskentelystä. Siinä selaamisen ja leikkaamisen vaihtelussa ja puuhaamisessa lienee oleellista, että paitsi että löytää jotain jonka haluaa leikata, myös torjuu paljon kuvia, otsikoita, värejä. Valitseminen ja seulominen tekee selvemmäksi sitä, mitä haluaa tai ei halua, millä sävyllä tai vakavuuden tai huumorin asteella haluaa asioitaan kuvittaa tai mitä asioita ei halua edes nähdä edessään...

Arvelen että tämä on yksi kuvien käytön tärkeimpiä hyötyjä. Representaation ja representoidun asian väliseen suhteeseen liittyvä valinta- ja seulontaprosessi, vaikka se olisikin nopea (kuten silloin kun vaikkapa ryhmätilanteissa assosioidaan kuvan pohjalta) on ikään kuin pieni minianalyysi siitä itse asiasta. Se tapahtuu huomattavasti nopeammin kuin itsereflektiivisessä keskustelussa. "Löytäminen" on helpompaa koska tohtii assosioida vapaammin kuin mihin keskustelussa tavallisesti pystyy.

Silmän työskentelyn ohella on mukana myös käsien työ. Se leikkeleminen, konkreettinen työ ja rakentelu kiinnittävät mieltä tavoitteeseen ja olennoivat pyrkimystä kohti unelmaa.

Ja absurdia
Toinen havainto oli se joka sai meidät nauramaan vähän väliä. Naistenlehtien tekstit ja otsikot alkoivat tuntua kerrassaan absurdeilta. "Rentoudu! Nauti! Ota kaikki irti! Vapaudu paineista!" Joka toisella sivulla jokin vaatimus tai kehotus haltuunottoon: "nyt kuntoon", "muista hyvät hiilihydraatit", "kehity kasvattajana", "näin tunnistat narsistin" ja joka toisella kehotus luopua vaatimuksista ja hallinnasta: "älä vaadi itseltäsi liikoja", "oletko stressaantunut", "työelämä sairastuttaa meidät".

Jotenkin se kaiken yllä leijuva imperatiivi, kauhea täytyminen ja samalla valtava hallinnan illuusio, alkoikin tuntua asialta jota eniten teki mieli purkaa ja leikata palasiksi. Tuntui hyvältä silputa lehtiä ja jättää jäljelle omat askartelut.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Vaalipäivä Pispalassa





Pyhäjärvi

Pispan koulu


Pedagoginen asiantuntijuus yhteisössä

Missä pedagoginen osaaminen tai asiantuntijuus sijaitsee? Yksittäisessä opettajassa vai yhteisössä?


Usein sanotaan että yliopistolla vallitsee individualistinen opetuskulttuuri. Mutta eikö sellainen vallitse kaikkialla? Peruskoulussakin on aina Opettaja, yksin luokkansa kanssa. Mielikuvamme opettamisesta liittyvät lähes väistämättä yksilö-opettajaan, joka kohtaa ryhmän ja johtaa asioita edestä.



Yliopistopedagogisessa koulutuksessa olemme porukalla kuitenkin hakeneet ajatusta, että pedagogisen osaamisen pitäisi löytyä myös yhteisöstä, ei ainoastaan yksittäisestä opettajasta. Mitä tämä tarkoittaisi?






Pedagoginen osaaminen yhteisössä voisi tarkoittaa ainakin seuraavia asioita:

* työn jakaminen: kaikkia opettajien tehtäviä voi periaatteessa tehdä jaetusti. Suunnittelua, opetuksen toteuttamista ja arviointia. Sallivatko työn rakenteet tämän?

* ryhmän hahmottaminen pedagogisena toimijana: akateemisessa ohjauksessa ryhmälle (tutkimusryhmä, vertaisryhmä, ohjausryhmä) voidaan antaa ohjauksen subjektin asema. Tosin, jos ja kun ryhmät hoitavat jotain tehtäviä, jonkun täytyy koordinoida tai johtaa niitä. Osaammeko hahmottaa opettajan ja ohjaajan työn myös ryhmänjohtamisena ja ryhmän rakentamisena?

* pedagoginen johtaminen: pedagogisia prosesseja täytyy tietenkin tietoisesti johtaa: jonkun täytyy varmistaa että yhteisö pystyy neuvottelemaan niistä, tunnistaa niiden tärkeät kohdat ja osaa vaikuttaa niihin yhteisönä ja seurata niiden suhdetta ympäristöön.

* yhteisön työkalut: yhteisö tarvitsee työkaluja käsitellä opetuksen asioita kollektiivisesti. Työvälineitä tällaiseen työhön ovat tietenkin opetussuunnitelmat, opetussuunnitelmatyön erilaiset muodot, erilaiset arviointikriteeristöt ja hyvien käytäntöjen kuvaukset (kuten opinnäytteen ohjauksessa) ja erilaiset arviointi- ja palautejärjestelmät. Herkin ja käyttökelpoisin "työväline" on kuitenkin opettajien ja opiskelijoiden välinen vuorovaikutus opittavien asioiden ja tutkittavien ilmiöiden äärellä. Miten tätä vuorovaikutusta voi parantaa, miten siitä voi oppia?

* osaaminen yhteisössä tarkoittaa myös kollegiaalista tukea. Sitä että asioita voi miettiä ja jakaa yhdessä eikä tarvitse peitellä ongelmia. Tällaisen tuen rakentamisessa pedagogisella koulutuksella ja ryhmätyöskentelyä tukevalla vertaismentorointitoiminnalla, ja muulla vastaavalla koulutuksella, voisi olla paljon annettavaa. Tässä näen myös että joka ikinen pieni vaikutusmahdollisuus kannattaa käyttää. Voi yrittää käynnistää pieniäkin hyvinvoinnin kehiä.

Yliopistopedagogisia kouluttajia ja kehittäjiä tämä kysymys askarruttaa siksi, että heidän työnsä ydinkysymys on: miten yliopistoyhteisöjä parhaiten autetaan toisen perustehtävänsä, opettamisen, hoitamisessa? Mihin panokset laitetaan niin että osaaminen vahvistuu? Kenen osaamisen tulee vahvistua? Millaisen osaamisen? Mikä oikeasti vaikuttaa toimintaan? Mikä on käsitteellisen ymmärryksen ja laadullisen toiminnan muutoksen suhde?

Tähän asiaan ei ole patenttiratkaisua, koska yliopistot, niiden rakenteet, resurssit ja perinteet ovat niin erilaisia. Jokainen yliopisto joutuu miettimään asian oman erityisen tilanteensa pohjalta. Meillä on nämä ihmiset, nämä organisatoriset rakenteet, nämä tutkimukselliset perinteet ja kulttuurit. Mitä ME voimme tehdä? Mihin ME haluamme edetä? Mitä ME rakennamme? Ketkä on ME?

torstai 2. helmikuuta 2012

Kohtuuttomuudesta

Nyt kävi ensi kertaa bloggaajalle niin, että tuli vahingossa tuhottua kokonainen teksti. Tässähän oli uupumista käsittelevä pieni mielenpurkaus, josta piti poistaa yksi moka ja koko teksti katosikin. Liian nopeata näppäintyöskentelyä.

Halusin kysyä jotain sen tapaista kuin että, voiko koulutus tai työnohjaus olla kohtuullisuuden tavoittelun keino uupumiskierteeseen vajoavan työelämän keskellä. Koen erityisesti koulutusorganisaatiot sellaisina, joissa on helppo kokea ettei mikään riitä ja ikuisen kehittymisen, kaikkinaisen hallinnan ja erinomaisuuden vaatimus uppoaa sieluun asti itse kullakin. Miten huolehtia siitä, että kouluttamisella ja ohjaamisella ei lisää huonostivoimisen kierrettä vaan rakentaa hyvinvoimisen kierrettä?

Tänään olin kuuntelemassa Arto Pietikäisen workshoppia psykologisesta joustavuudesta ja mahdollisuuksista muuttaa vahingollisia käyttäytymistapoja. Siitä näkymästä käsin uupumiselle tietysti aina VOI jotain. Ihminen ei ole mielensä armoilla.

Vaikuttamismahdollisuuksien etsiminen on tärkeätä. Joskus on taas tärkeätä olla tekemättä mitään, olla vaikuttamatta, olla liikkumatta. Tänään muuttui suunnitelma luonnonvoimien edessä: Helsingin liikennekaaos  esti iltareissun Helsinkiin. Ihminen säiden armoilla.

Mitä tästä opin? En mitään, olen vaan.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Onko "tavoite" ainoa tapa olla tavoitteellinen?


Miksi tavoite on niin tärkeä asia oppimiselle ja opettamiselle? Tai - miten tärkeä se on? Voiko tavoitteesta muodostua kahle? Täytyykö tavoitteen aina edeltää toimintaa?

Työnohjauksessa olen huomannut, että työskentely voi olla ainakin kahdella tavalla tavoitteellista ja jäsentynyttä. Joskus asetetaan tavoite etukäteen ja sitten aletaan pyrkiä sitä kohti. Lopuksi arvioidaan, päästiinkö tavoitteeseen. Työskentelyn alussa ja tietyissä tarkastelupisteissä tällaista tavoitekeskustelua on hyvä tehdä.

Käytän tätä työskentelytapaa kuitenkin harvemmin itse työskentelyvaiheessa. Usein työnohjaustyöskentely etenee hieman toisin, väljemmin. Lähdetään liikkeelle jostain tilanteisesta seikasta: assosioidaan, kerrotaan mitä juuri nyt on akuutisti mielessä, mitä erilaisia teemoja tai tapahtumia halutaan jakaa, mikä askarruttaa, mikä tuntuu erityiseltä tms. Työskentely kulkee niin, että asiat ja kysymykset saavat reagoida ja vaikuttaa toisiinsa ja kutsua esiin lisää teemoja, muistumia tai oivalluksia.

Näissä löydöissä usein on hyvinkin selvää tolkkua, temaattisia yhteyksiä tai jokin muu punainen lanka - mutta sen voi nähdä vasta jälkikäteen. Työnohjaajana pidän tehtävänäni juuri tällaisen jäsentävän peilauksen tarjoamista. Mielestäni merkityksellinen oppiminen työnohjauksessa on juuri asioiden välisten yhteyksien tutkimista ja rikastamista.

Näitä tilanteita ei ohjaa mikään kovin rajattu etukäteistavoite. Pikemminkin ne latistuisivat liian ahtaasta tavoitteenasettelusta. Silti ne ovat fokusoituneita ja usein myös käsitteellisesti  rikkaita  keskusteluja, joissa tapahtuu oppimista ja joita voidaan siinä mielessä pitää "tavoitesuuntautuneina".

Tavoitteen asettaminen ennalta on työnohjauksessa hankalaa siksi, että usein merkittävin oppimistulos on jokin uusi jäsennys, joka nimenomaan muuttaa tapaamme esittää kysymyksiä, asettaa tavoitteita, suunnata  havaintojamme. Jos roikumme liian varhain asetetuissa tavoitteissa, saatamme kaventaa toiminta- ja oppimismahdollisuuksiamme.

Pidän tätä "haeskelevaa ja keksivää" työtapaa ihan mahdollisena myös koulutuksessa, vaikka siellä yhteistoiminta tietenkin vaatii selkeämpää ja systemaattisempaa tavoitteenasettelua. Yliopistopedagogiikassa uskon ainakin tämän otteen mahdollisuuksiin, jos kurssilaiset vain hyväksyvät sen että asiat voivat hetkittäin näyttää sekavilta ja jos ryhmä on rakentanut sallivan ja innostavan ilmanpiirin, jossa voi olla utelias ja tutkiva. Tämä työtapa ei ole siis kovin helppo mutta mielestäni tuottaa hyvää, oivaltavaa työskentelyä.

"Tavoite" on yksi tapa löytää yhdessä tilanteelle jokin mieli tai merkitys ja varmistua siitä, että on tehty suunnilleen sitä mitä on tarkoituskin tehdä. Toiminnan mieli ei kuitenkaan koskaan pelkisty sitä edeltäneeseen tavoitteeseen. Tavoitteita voi vaihtaa ja niistä voidaan olla eri mieltä. Toiminnan mieli, merkityksellisyys rakentuu aina moniäänisesti. Joskus on hyvin hauskaa antaa sen syntyä yllättävällä tavalla.