keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Onko "tavoite" ainoa tapa olla tavoitteellinen?


Miksi tavoite on niin tärkeä asia oppimiselle ja opettamiselle? Tai - miten tärkeä se on? Voiko tavoitteesta muodostua kahle? Täytyykö tavoitteen aina edeltää toimintaa?

Työnohjauksessa olen huomannut, että työskentely voi olla ainakin kahdella tavalla tavoitteellista ja jäsentynyttä. Joskus asetetaan tavoite etukäteen ja sitten aletaan pyrkiä sitä kohti. Lopuksi arvioidaan, päästiinkö tavoitteeseen. Työskentelyn alussa ja tietyissä tarkastelupisteissä tällaista tavoitekeskustelua on hyvä tehdä.

Käytän tätä työskentelytapaa kuitenkin harvemmin itse työskentelyvaiheessa. Usein työnohjaustyöskentely etenee hieman toisin, väljemmin. Lähdetään liikkeelle jostain tilanteisesta seikasta: assosioidaan, kerrotaan mitä juuri nyt on akuutisti mielessä, mitä erilaisia teemoja tai tapahtumia halutaan jakaa, mikä askarruttaa, mikä tuntuu erityiseltä tms. Työskentely kulkee niin, että asiat ja kysymykset saavat reagoida ja vaikuttaa toisiinsa ja kutsua esiin lisää teemoja, muistumia tai oivalluksia.

Näissä löydöissä usein on hyvinkin selvää tolkkua, temaattisia yhteyksiä tai jokin muu punainen lanka - mutta sen voi nähdä vasta jälkikäteen. Työnohjaajana pidän tehtävänäni juuri tällaisen jäsentävän peilauksen tarjoamista. Mielestäni merkityksellinen oppiminen työnohjauksessa on juuri asioiden välisten yhteyksien tutkimista ja rikastamista.

Näitä tilanteita ei ohjaa mikään kovin rajattu etukäteistavoite. Pikemminkin ne latistuisivat liian ahtaasta tavoitteenasettelusta. Silti ne ovat fokusoituneita ja usein myös käsitteellisesti  rikkaita  keskusteluja, joissa tapahtuu oppimista ja joita voidaan siinä mielessä pitää "tavoitesuuntautuneina".

Tavoitteen asettaminen ennalta on työnohjauksessa hankalaa siksi, että usein merkittävin oppimistulos on jokin uusi jäsennys, joka nimenomaan muuttaa tapaamme esittää kysymyksiä, asettaa tavoitteita, suunnata  havaintojamme. Jos roikumme liian varhain asetetuissa tavoitteissa, saatamme kaventaa toiminta- ja oppimismahdollisuuksiamme.

Pidän tätä "haeskelevaa ja keksivää" työtapaa ihan mahdollisena myös koulutuksessa, vaikka siellä yhteistoiminta tietenkin vaatii selkeämpää ja systemaattisempaa tavoitteenasettelua. Yliopistopedagogiikassa uskon ainakin tämän otteen mahdollisuuksiin, jos kurssilaiset vain hyväksyvät sen että asiat voivat hetkittäin näyttää sekavilta ja jos ryhmä on rakentanut sallivan ja innostavan ilmanpiirin, jossa voi olla utelias ja tutkiva. Tämä työtapa ei ole siis kovin helppo mutta mielestäni tuottaa hyvää, oivaltavaa työskentelyä.

"Tavoite" on yksi tapa löytää yhdessä tilanteelle jokin mieli tai merkitys ja varmistua siitä, että on tehty suunnilleen sitä mitä on tarkoituskin tehdä. Toiminnan mieli ei kuitenkaan koskaan pelkisty sitä edeltäneeseen tavoitteeseen. Tavoitteita voi vaihtaa ja niistä voidaan olla eri mieltä. Toiminnan mieli, merkityksellisyys rakentuu aina moniäänisesti. Joskus on hyvin hauskaa antaa sen syntyä yllättävällä tavalla.


2 kommenttia:

  1. Mainio ajatus! On tärkeä ymmärtää, että tavoitetta ei voi aina määritellä alussa, vaan ensin on yritettävä selvittää, missä ollaan. Se, missä ollaan, on joskus hankkeen kaikkein vaikein asia.

    VastaaPoista
  2. Aivan! Työnohjauksessa, jossa ihmiset käsittelevät paitsi työtään, myös elämäänsä, tuntuu usein siltä että ihmiset ovat jo valmiiksi kovin tavoitteellisia ja hahmottavat elämän ongelmina joita pitäisi ratkaista ja tavoitteina joihin tulisi päästä. Mieli on täynnä näitä ratkaisupyrkimyksiä ja pieniä ja suuria henkilökohtaisia projekteja. Aikuisen oppiminen ja itsereflektio on monesti syvimmillään sitä, että ne isot kysymykset, jotka saavat meidät muotoilemaan tavoitteet, tai vaatimukset itseämme kohtaan, tietyllä tavalla, jäsentyvät aivan uuteen asentoon. Joskus lopputulos on se että ongelmaa ei olekaan. Tai löytyy jokin aivan toisenlainen kysymys. Tai löytyy vain tilanne johon jäädään olemaan ja elämään. Eli tuo "missä ollaan" on myös yksilön elämässä joskus se vaikein asia. :-)

    VastaaPoista