sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Ystävyys - pitkä kotimatka. Gail Caldwell: Let's take the long way home

Tämän bloggauksen piti oikeastaan osua ystävänpäivälle. Halusin kirjoittaa kirjasta, jota hyvä ystävä suositteli. Olen pitkään ollut kiinnostunut ystävyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta - sekä fiktiosta että tietokirjallisuudesta. Olen ollut hämmästynyt siitä miten vähän aiheesta loppujen lopuksi on kirjoitettu. Vielä vähemmän siitä on kirjoitettu hyvin ja viisaasti. Tässä kuitenkin kirja, jonka äärelle pysähdyin pitkäksi aikaa.

Let's take the long way home on Gail Caldwellin kirja ystävyydestään Caroline Knappin kanssa. Kuulaasti kirjoitettu tositarina alkaa: "Minulla oli ystävä, ja jaoimme kaiken. Sitten hän kuoli, ja me jaoimme senkin." Kirja myöhästyi ystävänpäivän postauksesta, koska halusin lukea sen hitaasti uudestaan.

Kahden naisen välinen ystävyys kirjoitettu kuin rakkaustarina. Lukija ihmettelee läpi kirjan, miten  onnellista oli, että Gail ja Caroline onnistuivat löytämään toisensa. He tutustuivat koirien kautta. Myöhemmin kävi ilmi, että he jakoivat harvinaisen yhteensopivat kiinnostukset. Erakkomainen elämänmuoto ja kirjoittamalla eläminen (Caldwell on tunnettu kriitikko ja kirjailija, Knapp oli kolumnisti ja kirjailija) vannoutuneen koiraihmisen ulkoilmaelämä; syvä, elämänikäinen kiinnostus urheiluun ja treenaamiseen vedessä (Caldwellilla uinti, Knappilla soutu), lisäksi molemmilla myös toipuvan alkoholistin identiteetti sekä pitkän psykoanalyyttisen terapiaprosessin ja kirjallisen itsereflektion tuottama erottelu- ja havaintokyky ihmissuhteiden ja mielen liikkeiden tarkasteluun.

Ehkä tämä raskaiden, yksinäisten vaikeuksien -- ja autetuksi tulemisen -- kautta hankittu itsetuntemus teki myös näille naisille mahdolliseksi luoda näin rakastava ystävyys, jossa yhteinen matka rakensi ja vahvisti molempia -- toinen auttoi kun toinen kompuroi. He opettivat lempiurheilulajiaan toisilleen ja opettelivat, kaksi suorituskeskeistä puurtajaa, sen kautta hyväksynnän ja itselle armollisuuden läksyä. He olivat löytäneet samanlaisen elämänmuodon, vaikka olivat lähtöisin hyvin erilaisista taustoista ja myös keskenään eri luonteisia.

Caldwell kuvaa tätä tasapainoa kauniisti pienissä eleissä: nopsaliikkeinen Knapp totutteli yhteisillä retkillä kävelemään lapsuuden polion takia hiukan ontuvan Caldwellin tahdissa. Ja Caldwell piti pitkillä lenkeillä taskussaan grahamkeksejä, joita vaivihkaa tarjoili ystävälleen, joka oli nuoruudessa sairastanut anoreksian. "Hän salli minun ruokkia itseään", iloitsi Caldwell.

Kirjassa ystävyys näyttäytyy peilaavana ihmissuhteena, jonka kautta heijastetaan monen muun elämänalueen merkityksiä. Kirjan ilmaisu on peilinkirkasta ja eleetöntä, joskus melkein liian kirkasta. Tekstissä viipyy jonkinlainen hartauden tuntu. Siksi ystävyyden arkiset ja sotkuiset puolet eivät näy. Vaikka  molempien elämän varjoja kuvataan avoimesti, kirjan näkökulma on ikään kuin kaipauksen pyhittämä.

Naisten elämä näyttäytyy kovin askeettisena: koirien lenkittämistä, tuntien soututreenejä, eristyksissä elettyä elämää. Kirjassa puhutaan siitä miten joki muodostaa eräänlaisen kattavan läsnäolon soutajan elämässä. Kun sää on parhain - peilikirkas - silloin jäävät muut sitoutumukset.

Ehkä siksi kirja jättää myös jonkinlaisen ristiriidan tai kysyvän olotilan. Kirja on aivan kuin se peilikirkas ihanteellinen soutupäivä, joka sai ystävykset kiiruhtamaan joelle ja jättämään muut menot sikseen. Tekstin peilipinnan alta täytyy osata aavistaa myös muta ja myrskyt, raivopäiset hetket soutukunnon saavuttamiseksi, epävarmuus ja epäonnistumiset - ihmissuhteissa, työssä ja elämän tavoitteissa.

Caldwell kuvaa itsensä enimmäkseen yksineläjänä, joka on paennut sitoumuksia ja jolla on ylikorostunut riippumattomuuden tarve, Knapp on taas kirjassa kuvatuissa jaksoissa myös parisuhteessa. Ystävykset ovat lapsettomia. Ehkäpä siksi minun oli vaikea asettua heidän rytmiinsä, vaikka jotenkin ihailinkin sitä. Sitä, että joku on noin löytänyt rytminsä, jossa haluaa elää -- ja kumppanin jonka kanssa tätä rytmiä jakaa.

Tämä tekstistä välittyvä elämänrytmi herätti myös jonkinlaisen epämääräisen ulkopuolisuuden tunteen. Ehkä heidän läheisensä ovat kokeneet myös niin. Caldwell ainakin mainitsee ohimennen ystävien ja kumppanien tyytymättömyyden, kun sosiaalinen elämä sai aina väistää pitkien lenkkien, koiraelämän tai soututreenien tieltä. En ole koirahullu, kuten he - siksikin maailma jota kirjassa kuvattiin, tuntui ihmeteltävältä.

Sen sijaan samaistuin iän myötä kasvavaan viihtymiseen yksinolossa ja kirjoittajan elämässä. Samaistuin myös siihen, miten arvokkaana asiana, elämän peruspilarina, ystävyyden voi kokea. Ja erityisesti siihen, miten tutustuminen on askelittaista, kuin varovaista tanssia, jossa elämä aukeaa kerroksittain ja lokeroittain vähitellen. Niin syntyy myös keskusteluhistoria, joka kannattelee ja synnyttää oman kielen. Tällaiset keskustelut alkavat elää usein juuri kävelylenkkien myötä. Ystävän kanssa otetaan se pidempi reitti kotiin - the long way home.

Minulla on ystävä, jonka kanssa asuimme eräässä vaiheessa samassa kaupungissa muutaman korttelin päässä toisistamme. Kävelimme iltaisin töiden jälkeen pitkiä lenkkejä. Sitten menimme jomman kumman luokse juomaan teetä.  Kun tuli aika toisen palata kotiinsa, toinen saattoi toisen, ja kotiin palaava kääntyi sitten taas saattaakseen toisen, edestakaisin... Nämä edestakaiset, aina uudelleen toistuvat kävelyt ovat aistivoimaisesti mielessäni edelleen. Ne ovat minulle huolenpidon kuva.

Kirja kuvaa ystävyyttä ja ystävästä luopumista. Kirjaa lukiessa en ajatellut niinkään luopumisia kuin sitä kaikkea mitä ON. Ehkäpä se oli tarkoituskin.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa kun olit postannut tästä.

    Jaan kyllä monet tunnot tuosta kirjasta. Jäin miettimään sitä, että tämä oli ehkä paitsi ystävyyden kuvaus myös Caldwellin omakuva. Caroline jää jotenkin piirteettömäksi, vaille yksityiskohtia, ylevöitetyksi. Caldwellista opimme paljon enemmän asioita. Ikäänkuin ystävyyden kuvaaminen olisi luonut Caldwelille tilan tulla itse esiin. Tällainen oli nainen, jota Caroline rakasti.

    Kuvat ystävyydestä tuntuivat tutuilta ja herättivät omia kuvia. Juuri tuo keskustelun lämpöön jääminen, seiskoskelu tuntikausia kadunkulmissa ja ovenraoissa: "Mä sanon vielä tän..."

    Jäin myös miettimään koirahommaa. Mulla on yksi ystävä, jolla on lähes aina ollut koira elämässä. Se on erityistä, jota on tajuan että mun on vaikea hyvin ymmärtää, kun ei sellaista elämää ole elänyt. Kun koira on eläin ja toinen laji, ja kuitenkin sen kanssa on yhteys. Ehkä se opettaa jotain siitä, miten me viestimme monin tavoin ilman kieltä, samaan tapaan kuin vaikka pienen vauvan kanssa kommunikointi.

    Ja sitten tässä tekstissä tuntuu olevan läsnä se elementti, että lemmikkiä jo hankkiessa tietää, että todennäköisesti elää sitä pidempään. Se menetyksen läheisyys on olemassa alusta asti.

    Mietin myös sitä, että koiraelämä, yksinäiset soudut ja sitten se tolkuton puhuminen rakenteli jotenkin sellaista pinnan alaista kysymystä, että millä kaikilla tasoilla kohtaamme toisemme, miten se ystävyys ja yhteys ja välittäminen syntyy.

    Mua jäi kauheasti kiinnostamaan, että mistä ihmeestä nää näiset sitten puhui. Siitä ei kerrottu mitään. Ehkä se ei ollu ollennaista, mutta jotenkin se olisi... tuonu lihaa luiden päälle tai ehkä syvyyttä siihen järven pintaan. Eikä tosiaan juurikaan mistään ristiriidoista, säröistä, väärinkäsityksistä. Ois siellä ny joku tuulenvire saanut joskus käydä, jotain yksityiskohtaa jossain pilkahtaa.

    Kiitos kun jaoit tän :).

    Ai juu. Nyt jäin vielä tota nimeäkin miettimään. Että tosiaan tää oli ehkä kuvaus paitsi ystävyydestä, myös Caldwellin pitkästä matkasta "kotiin" kaikkine vaiheineen ja siitä, mitä elämästä voi oppia kun ottaa sen pidemmän ja vähemmän tutkitun reitin.

    VastaaPoista
  2. Hei Mari, kiitos!!! Kirjapiiri kokoontuu netissä! Minustakin tuntui että sen ystävyyden kehyksen katsotaan muita asioita kuin sitä Carolinea. Itseä ja ehkä myös muita ei niin onnistuneita ihmissuhteita.

    Tosi oivaltavia havaintoja kirjan nimestä ja ajatuksesta, että menetys on läsnä jo lopussa.

    Tajusin Caldwellin tyylistä jotain kun vertasin sitä Knappin tyyliin. Tai oikeastaan pitää sanoa Carolinen: hän kirjoittaa paljon tunnevoimaisemmin ja intiimimmin, syklisemmin. Caldwell ikään kuin tiputtelee ne lauseet jotka vaikuttavat niin ladatuilta ja hiotuilta... mutta samalla ehkä vähän etäännyttäviltä. Hän jotenkin kirjoittaa "erakkomaisemmin", paljastaessaankin peittää paljon ja sanoo lukijalle että tämän pidemmälle ei tarvitse tulla. Siksi syntyi ehkä myös se ulkopuolisuuden tunne, jonka ensin liitin siihen etten ymmärrä koiraelämästä mitään. Saati soutamisesta.

    Minä siis kiinnostuin sitten Carolinesta siinä määrin että tilasin hänen kaksi kirjaansa: "Drinking, a love story"; sekä koiran ja ihmisen suhdetta käsittelevä "The pack of two". Se juomiskirja on addiktoiva (sic!), en voinut laskea sitä kädestäni hetkeksikään. Se oli kokemuksena aivan kuin sellainen pitkä, viipyilevä ystävien keskustelu. Sen jälkeen kirjoittajan koki ehdottomasti etunimellä! Ja se on puhutteleva kuvaus ihmisenä olemisesta ja aikuiseksi kasvamisesta.

    Kiitos että suosittelit tätä. Tämä oli hieno matka, joka jatkuu vielä ajatuksissa pitkään.

    VastaaPoista