keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Yhteisöllisyyden top ten

Hakusana "yhteisöllisyys" näkyy olleen minulla usein käytössä: suosikkiteemani. Aihetta on vatvottu myös työmaalla (Tampereen yliopistossa) kovasti eri tilanteissa ja organisaation eri tasoilla. Mikä rakentaa yhteisöllisyyttä? Voiko siihen vaikuttaa? Miten siihen vaikutetaan organisaation eri tasoilla? Ja mitä väliä sillä edes on?


Kerään lupaamalleni topten- listalleni näkökulmat, joihin törmään uudestaan ja uudestaan eri tahoilla. Tarkastelen asiaa tällä kertaa siltä kannalta, mihin yksittäinen työntekijä voi vaikuttaa.

1. Hahmota millainen lenkki ketjussa olet: mikä on oma tehtäväsi, millaisen laajemman työprosessin osa se on, keitä muita prosessiin kuuluu ja miten tehtävänne kytkeytyvät toisiinsa.

2. Jos et tunne ihmisiä pöydän (tms.) ympärillä, tutustu!

3. Yritä päästä selville, mikä on kunkin tilanteen tavoite ja seuraamukset. Muistuta tästä jos sitä ei erikseen käsitellä. Ei ole välttämättä hauskaa olla se, joka kysyy asioita, joita pidetään itsestäänselvinä tai jo sovittuina. Usein se kuitenkin on hyödyllistä koko porukalle.

4. Kuuntele muita. Kuuntele a) suhteessa tilanteen tavoitteisiin sekä b) yrittäen ymmärtää, mitä henkilö oikeasti yrittää sanoa. Minusta tuntuu että yliopistolla teemme usein tulkintoja sen suhteen, mitä "tuo tyyppi oikein yrittää" - ts. kuuntelemme sanomista suhteessa intresseihin joita arvelemme puhujalla olevan. Teemme myös usein tulkintoja siitä, kuinka fiksusti tai pätevän kuuloisesti jokin asia on esitetty. Vaivalloisesti tai haparoivastikin esitetty ajatus voi kuitenkin olla järkevä, tai ainakin askel kohti jotain järkevää. Ja joskus puhuu järkeviä henkilö, jonka jutut haluaisimme suoralta kädeltä hyllyttää. Tärkeimpiä keinoja, joilla yksilö voi vaikuttaa yhteisöllisyyteen, on rakentava kuunteleminen. Politikoimisellekin on paikkansa, mutta useimmiten parhainta olisi mennä asia edellä.

5. Edellisen rinnakkaisajatus: hyvän idean ei tarvitse tulla yhden ihmisen suusta. Hyvä idea voi alkaa heikosta ideasta tai peräti älyttömästä. Meille on vieläkin liian tärkeätä, että juuri minä loistan - ja omistan jonkun ajatuksen. Ajattele että voit olla tärkeä vaikka käyttäisit sillä kertaa vain pientä osaa koko hienosta kapasiteetistasi.

6. Esitä rohkeasti mielipiteesi. Tämä on edellisten pointsien perusedellytys. Rakentava kuuntelu ja hyvä yhteistyö (jossa yhteisö ylittää yksilöiden yhteenlasketun panoksen) tarvitsee uskallusta puhua.

7. Arvosta muita. Arvosta niitäkin jotka tekevät työtä joka ei kiinnosta sinua lainkaan.

8. Jos sinua ei kohdella arvostavasti, joudut olemaan iso ihminen, ettet laittaisi vahinkoa kiertämään. Yritä silti olla laittamatta.

9. Muista että tämä yhteisö on vain yksi yhteisö. Työyhteisösi ei määrittele sinua kokonaan. Kuulut - ja voit aina kuulua - myös muihin yhteisöihin.

10. Mikään toimi tai tuotos tai suoritus ei ole täydellinen. Ei tämäkään lista! :-)

torstai 22. maaliskuuta 2012

Rajoittamisen hyödyt: ajatuksia

1. Olen muinoin ollut mukana erilaisissa luovan kirjoittamisen pajoissa, joissa opin, että luovaa kirjoittamista voi tukea erilaisilla rajoitteilla. Runoja voi tehdä esimerkiksi valitsemalla parikymmentä sanaa, joita on lupa käyttää - ainoastaan niitä. Tai voi valita riimin tai jonkun muun keinon, jonka varassa alkaa työskennellä. Voi vaikka lainata rakenteen jonkun toisen kirjoittajan runosta ja kirjoittaa sen "päälle". Tämä tuo mieleen, miten helppoa penkkarilaulujen tekeminen oli, kun oli keksitty biisi ja aihe. Rajoitteet tosiaan auttavat luovassa työskentelyssä. Toinen muisto, koulun piirustustunnilta: miten oli paljon helpompaa kun oli annettu tekniikka, ehkä värit ja jokin sääntö, jota seurata. Vapaat aiheet sen sijaan olivat yhtä tuskaa. Ope mä en keksi mitään...

Rajoitteet ovat toiminnan tukirakenteita.

2. Toinen kokemus rajoitteiden hyödyistä. Kotona laiteongelmia; netti on ollut katkolla jonkin aikaa. Siitä seuraa tietenkin rauhoittumista: kotona ei voi blogata eikä lähettää sähköpostia. Ei voi myöskään googlettaa erilaisia triviajuttuja heti - pitää odottaa. (Viimeksi katsoin tyttären kanssa Frendien jaksoa, jossa kilpailtiin USA:n osavaltioiden muistamisessa. Minunkin piti tietysti kokeilla, montako muistan. Ärsytti kun muistin vain 30 enkä voinut tarkistaa niitä loppuja heti. Onpa siinäkin ärsytyksen aihe.)

Miksi nettiin menemisen rajoittaminen rauhoittaa? Tätä miettiessä tajusin, että arkipäivään netin äärellä liittyy jotain tasapäistävää, latistavaa. Kun on tottunut tekemään kaiken heti, seuraamaan yllykkeitä välittömästi - asiat eivät erotu toisistaan eikä tärkeä aina erotu triviaalista. Jokaisesta ajatuksesta voi singota toisaalle. Mielen ponnahdusikkunoita.

Mutta - sitä tärkeätä asiaa voi odottaakin. Tärkeän ei ole pakko tapahtua NYT. Tärkeän tulee vain tapahtua joskus, ajallaan.

Ilman nettiä jätin triviat penkomatta, mutta kirjoitin blogitekstit käsin ja bloggasin ne sitten työpaikalla.

3. Kolmas kokemus rajoittamisen hyödystä, vähän sama kuin edellä. Pitkä sitkeä kevätflunssa. Odotin kaksi viikkoa että jaksaisin kävellä kävelylenkin. Tuli aurinkoa, tuli lumipyryä, tuli talitinttien konserttia. Kun sitten vihdoin sain kävellä, olin kalpea ja puuskuttava. Mutta kävely tuntui LAHJALTA.

4. Neljäs ajatus on kysymys: mikä on hyödyllisen rajoittamisen ja kielteisen, moittivan rajoittamisen ero?

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kirjoitusretriitti



Kirjoitusretriitit ovat yleistyneet. Tällainen on ainakin minun havaintoni akateemisessa tuttavapiirissäni. Olen itse kokeillut sellaista kerran: olin kollegan kanssa Hyytiälän metsäasemalla kirjoittamassa muutaman vuorokauden eräänä joulukuuna. Autio metsäasema, valmiit ruoat kaapissa ja hiljaiset lumimetsät ympärillä... Sain kirjoitettua yhden artikkelin raakileesta submittauskuntoon. Ehdimme yhdessä myös kävellä ja jutella paljon, syödä rauhallisia aterioita, saunoa ja katsella leffoja telkkarista. Ruokaa oli hupaisan paljon. (Kahdelle hengelle varatuilla aterioilla olisi ruokkinut koko meidän perheen viikon ajan.)

Nautin rauhallisesta rytmistä, joka päiviin syntyi ja hiljaisesta työteliäisyydestä joka meidät valtasi.

Miksi retriitti?

Mihin tarpeeseen retriitit tulevat? Keksin ainakin kaksi syytä.

Toinen liittyy siihen että kirjoittaminen on ylipäänsä kirjoitustyöläisellekin haasteellista, ja erilaiset tukirakenteet tarpeellisia. Olemme tottuneet ajattelemaan, että opiskelijat tarvitsevat ohjausta kirjoitustyössä, koska ovat noviiseja. Mutta totuus on, että kokenutkin kirjoittaja tarvitsee "ohjausta". Ohjaus voi olla joku luotettu kommentoiva lukija, mutta se voi tarkoittaa myös muunlaista tukea tai mahdollistamista; tukirakenteita, jotka virittävät toimintaa, luovat sille myötämielistä ympäristöä sekä ajallista rytmiä. Vertaisporukka on otollinen tällaisen tukirakenteen luomiseen.

Toinen tarve liittynee siihen, että yliopistoihmisten työnkuva ja arki ovat perusteellisesti muuttuneet. Kirjoitusajan, kirjoittamiselle soveltuvan päivärytmin ja ajattelutilan löytäminen on entistä vaikeampaa. Samalla moni kokee että oman työn keskeisin ydin - se minkä mieltää perustehtäväkseen - ei saa enää huomiota eikä kunnioitusta yliopistotyön arjessa.  Ehkäpä retriitti on jonkinlaista kirjoitusajan pyhittämistä - kunnioittavan huomion ja tilan tarjoamista sille, mikä on tutkijantyössä ja -identiteetissä merkityksellisintä, eli tutkijan luomistyölle.


Miten?

Mitä retriittiin sitten kuuluu? Oma kokemukseni on, että tarvitaan

- ympäristönvaihdos - tarpeeksi kauas tutuista työpaikan ympyröistä
- irtoaminen arkisista askareista (ruoanlaitosta, siivoamisesta, kaupassakäynnistä) sekä perheen vaatimuksista
- irtoaminen myös jatkuvasta virtuaaliyhteydenpidosta sosiaalisissa suhteissa (eli mieluiten nettitauko ja kännykkä kiinni)
- mahdollisuus ulkoilla ja nauttia luonnosta
- hiljaisuus
- kirjoitukselle pyhitetty aika
- yhteiset kohtaamiset kirjoittamishetkien ulkopuolella vaikka ei välttämättä keskustelua kirjoitetuista teksteistä: vapaamuotoinen, myötämielinen ja rauhallinen oleminen


Millaisia ajatuksia ja kokemuksia teillä muilla on kirjoitusretriiteistä?

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Parempaa työpäivää etsimässä: henkilökohtaisen työhyvinvoinnin top ten

Tässä top ten -listani oman työhyvinvointini kohentamisen keinoista. Jotkut näistä asioista ovat tulosta vuosien ihmettelystä, jotkut nopeita korjausliikkeitä. Pahoittelut, jos joku pitää näitä itsestäänselvyyksinä -- tai jos jonkun mielestä näitä on aivan mahdotonta toteuttaa. (Molemmissa tapauksissa reaktio olisi hauska kuulla!) Pointtieni järjestys on - no, "temaattinen"...



1. En jätä lounasta syömättä. Rikon tätä sääntöä satunnaisesti, ja kadun sitä AINA. Seuraukset kantavat pitkälle seuraavaan päivään.

2. En syö työpöydän ääressä. Menen syömään ruokailuun varattuun paikkaan, mieluiten seurassa.


3. Lasken työtuntini. Pidän ylityötunnit vapaina. Vapaudun samalla potemasta, teenkö tarpeeksi, kun tiedän tekeväni sovitut tunnit.

4. En vie töitä kotiin. Jos joudun järjestelemään työtuntejani iltoihin tai viikonloppuihin, menen tekemään tunnit työhuoneelle. Jos kotona syntyy jokin työhön liittyvä idea tai oivallus, kirjaan sen ylös tai lähetän itselleni mailina, odottamaan seuraavaa työpäivää.

5. Kahdesta edellisestä seuraa: teen työni niin hyvin kuin työajan puitteissa on mahdollista. Aiemmin periaate oli: teen työni niin hyvin kuin vuorokauden puitteissa on mahdollista.

6. Pidän sähköpostini siivottuna. Deletoin turhat mailit mahdollisimman nopeasti, jotta overquotaa ei synny. Joskus tosin lentää roskiin vahingossa jotain tarpeellista. Silloin yleensä käy niin että joku hälyttää: miksi et ole reagoinut?

7. En ole facebookissa. Tämän ratkaisun perusteluja mm. täällä.

8. Kun olen kokouksessa, yritän olla mahdollisimman hyvin selvillä siitä, mikä on tilanteen tarkoitus, millaiset seuraamukset tilanteella on, ja mikä on oma roolini ja tehtäväni siinä.

9. Olen opetellut selvittämään suhteellisen tarkasti, mitä esimieheni odottavat minulta.

10. Tiedostan, että kaikki edellä esitetyt konstit ovat vain kehystekijöitä. Työhyvinvoinnin todellinen perusta on selkeä perustehtävä, ja se miten sitä on mahdollista toteuttaa yhdessä muiden kanssa omassa organisaatiossa, ja se miten työn ydinpäämäärät liittyvät omiin keskeisiin arvoihini.


... Seuraava top ten -lista pitääkin kirjoittaa "hyvästä työyhteisöllisyydestä".

torstai 15. maaliskuuta 2012

Tekstien houkuttamisesta ja ohjaamisen mahdollisuuksista

Mitä eroa on luovalla (taiteellisella) kirjoittamisella sekä tieteellisellä kirjoittamisella? Mitä eroa on näiden ohjaamisella?

Olen viime aikoina lukenut tekstejä luovasta kirjoittamisesta ja sen edesauttamisesta. Kuulin myös Kai Halttusen järjestämässä Lämpiö -seminaarisarjassa Pipsa Longan huikean puheenvuoron draamatekstien kätilöimisen prosessista.

Olen tullut hiukan kateelliseksi taiteellisen työn tekijöille. En osaa ihan tarkalleen sanoa mitä heiltä kadehdin. Olisi varmaankin yksinkertaistamista sanoa että heillä on enemmän vapautta - jokainen kirjoittamisen laji ja elämänmuoto toteutuu kuitenkin omissa rajoituksissaan ja käy omat kamppailunsa.

Mutta ehkäpä tämän bloggauksen lopuksi hahmotan, mikä siinä taiteellisen kirjoittamisen prosessissa tuntuu niin houkuttelevalta. En haaveile sille kentälle siirtymisestä, mutta haluaisin pohdintani kautta rikastaa ymmärrystä ohjauksesta ja sen mahdollisuuksista ihmisten työprosessien, yhteisöllisyyden ja hyvän elämän tukena.

Tuotoksen muoto

Ainakin paria asiaa voisi vertailla tieteellisen ja taiteellisen kirjoittamisen välillä.

Tieteellisessä opinnäytteessä tai tuotoksessa on suhteellisen selkeät rajat sille, millaisen tuotoksen tietyistä aineksista voi tuottaa. Kirjoittamisen päämäärä on tieteellinen tutkimusraportti ja tieteellisesti uusi tai muuten mielekäs viesti tai tulos.

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa tai kätilöimisessä kyse lienee pikemminkin siitä että vaalitaan ja houkutetaan prosessia jossa JOKIN idea voi jalostua JOKSIKIn tuotokseksi - kummastakaan ei välttämättä etukäteen voi olla varma

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa on löydettävä luottamus siihen että juuri tämä ihminen löytää "sen tarinan joka on tulollaan" ja oppii luottamaan omaan työtapaansa ja sen mahdollisuuksiin.

Opinnäyteprosessissakin on toki mukana tämä luova puoli, oman kirjoittajanäänen ja oman luovan panoksen ja "sanottavan" löytäminen, mutta tarina joka on tulollaan, on huomattavasti enemmän sidoksissa tutkimustyöhön - ratkaisuihin, joita on tehty tutkimusasetelmaa rakennettaessa.


Ohjaajan keinot: neuvoa ja vaikuttaa - peilata ja houkuttaa?

Huomasin äsken käyttäväni verbiä "houkuttaa" fiktion kätilöimisestä. Pipsa Lonka kuvasi upeasti sitä miten kirjoittamisen ohjaamisessa voi olla keskeistä hienovarainen, yhteinen tutkiva puhe tekstin mahdollisuuksien äärellä. Ei niinkään tekstin johdattaminen johonkin tiettyyn suuntaan vaan kirjoittavan subjektin vireen, herkkyyden ja rohkeuden vahvistaminen jotta HÄN löytää suunnan johon teksti on vietävä

Ymmärsin Longan viestiksi myös sen, että "vaiheessa"olevaa kirjoittajaa auttavat mahdollisimman avoimet, monipuoliset peilaavat reaktiot tekstiin. Eli prosessin ohjaaja voi kertoa rikkaasti kaikesta siitä mitä teksti hänessä herättää, mitä se tuo mieleen, millaisia tuntemuksia siitä tulee. Tämä siksi että tuetaan kirjoittajan omaa assosioivaa mieltä ja vahvistuvaa näkemystä siitä mitä tekstistä on tulossa ja mistä siinä voisi olla kyse.

Tätä jäin miettimään. Opinnäytteen ohjauksessa ohjaaja usein katsoo tietävänsä mitkä tekstin mahdollisuudet ovat, ja toimii ohjauksessa sen mukaisesti. Hän saattaa neuvoa - tee näin ja noin niin pääset tuohon suuntaan. Jos hän haluaa olla opiskelijakeskeisempi tai välttää direktiivisyyttä, hän voi opiskelijan kanssa hahmotella eri toimintavaihtoehtoja ja jättää ratkaisun opiskelijalle. Mitä noviisimpi opiskelija on kyseessä, sen enemmän vastuuta ohjaaja kuitenkin usein kantaa näistä potentiaalisista suunnista - väärään tai vahingolliseen suuntaan ei saa lähettää kulkemaan kovin pitkäksi aikaa. Ei ainakaan kun ollaan mukana tutkimusryhmässä tai toimitaan rajallisessa aikabudjetissa tms.

Selvää on että vapausasteet ovat opinnäytetyössä pienemmät. Mutta silti minua houkuttaisi miettiä, voisiko yliopistossa ohjaava opettaja saada jotain irti tuosta dramaturgin kyvystä "houkuttaa kirjailijaa tekstin äärellä". Vahvistaa kirjoittavaa subjektia kunnioittavan assosioinnin ja tutkivan ihmettelyn avulla.

Tämä tarkoittaisi siis, että ohjaajan palaute voi olla muutakin kuin "lineaarista". (Tarkoitan lineaarisella palautteella ongelmanratkaisuun ja selkeästi eteenpäin, ongelmista poispäin, suuntaavaa palautetta).

Assosioiva palaute olisi sen sijaan tekstin kaikenlaisten vaikutelmien, kytkösten, siirtymien, katkosten, palasten, aavistusten tunnistelemista. Se ei ehkä heti näytä liittyvän mihinkään tai palkitsevan välittömästi oivalluksella, mutta se voi avata uusia mahdollisuuksia.

Tämä liittyy myös ajatukseen läsnäolosta. Toiminnassa - työssä ja opiskelussa - olemme usein "etukenossa", eli menossa johonkin, saamassa aikaan, ratkomassa tehokkaasti ongelmia jotta asioita tulee valmiiksi. Tällainen lineaarisuus on tietenkin aivan välttämätöntä että hommat ylipäänsä pyörisivät ja inhimillinen yhteistoiminta olisi mahdollista. Lineaarisuus ja voimakas suuntautuminen eteenpäin kuitenkin kaventaa ajattelua, kokemustamme ja luovan ajattelun mahdollisuuksia. Se kaventaa myös aikakokemusta ja havaintokenttää.

Siksi ohjauksessa on hyvä joskus rikkoa lineaarisuutta. Eli päättää toimia toisin. Todeta että juuri nyt ei vielä tarvitse edetä, mennä mihinkään, siirtyä paikasta A paikkaan B. Voi rikastaa nykyhetkeä assosioimalla. (Assosioiva ajattelu vaikuttaa voimakkaasti aikakokemukseen, se laajentaa ja syventää sitä). Jos ohjaaja osaa aidosti pysähtyä tutkivaan, ihmettelevään ja leikitteleeväänkin moodiin, hän saattaa tehdä rikastavan ja mahdollisuuksia tuovan palveluksen ohjattavalleen,

No niin - keksinhän minä sen. Kadehdin luovan kirjoittamisen prosessiin kiinnittämääni mielikuvaa LÄSNÄOLOSTA.  Läsnäolo ja nykyhetken rikastaminen on se mitä haluan tuoda myös akateemiseen ohjaukseen!



PS. Yksi lukukokemus joka viritti tätä tekstiä oli Maria Peuran "Antaumuksella keskeneräinen". Dramaturgiopintojen opinnäytetyöstä muokattu työpäiväkirja - upea kirja!

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Vaikuttaako vuorovaikutus? Opitaanko yhdessä paremmin?



Useat nykyisin tunnetut oppimisnäkemykset korostavat oppimisen yhteisöllisyyttä ja yhteisen merkitysneuvottelun ja tutkivan keskustelun merkitystä. Ajatellaan että on tärkeätä viljellä laadukkaan, analyyttisen ja dialogisen keskustelun muotoja ja keinoja. Perustellaan että näin se varsinainen, tavoiteltu oppiminenkin olisi laadukkaampaa.

Luin paria tekstiä, joiden viestiksi tulkitsin, että homma ei välttämättä toimikaan näin. Opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja (tämän artikkelin tapauksessa verkkokeskustelua) voidaan hioa tai tukea, jotta heidän keskustelunsa olisi argumentoivampaa, analyyttisempää ja laadukkaammin toisten kommentteja hyödyntävää. Silti yksilöiden käsitteellinen oppimistulos ei välttämättä ole sen parempi kuin niiden, joiden keskustelun tasoon ei puututtu.

Kannattaako siis hääriä ryhmässä, jos yksilöiden tulokset eivät sen kummemmin kohene? Onko ryhmässä tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutuksen laadulla todellista merkitystä yksilöllisen oppimistuloksen kannalta?

Vähän samantapainen asia kuin joskus kuulemani kysymys: tuleeko graduista oikeasti parempia, kun ohjausprosessiin kiinnitetään huomiota ja sen keinoja monipuolistetaan ja rikastetaan? Ohjauskoulutuksissa erityisesti huippututkimuksen monissa liemissä keitetyt konkarit heittävät haasteen: myös vaativalla, tuotoskeskeisellä, jopa armottomalla opetuskulttuurilla näkyy syntyvän huippututkimusta. Miksi ohjausvuorovaikutuksen pitäisi olla "hyvää" jos "huonollakin" syntyy tulosta?

Niin - miksi?

Pari pointtia, joita mietin kun pohdin artikkelin tuloksia ja joiden pohjalta haen itse vastauksia tämän tyyppisiin kysymyksiin:

* Laadukkaan, tutkivan ja analyyttisen keskustelun oppiminen on vaativa taito itsessään. Jos samassa oppimistilanteessa yritetään oppia sekä hyvää tieteellispainotteista verkkokeskustelua että jonkin käsitteen ymmärtämistä ja soveltamista, voi olla että kaikissa asioissa ei edetä yhtä pitkälle. (Opettajan kannattaa ehkä miettiä, mikä oppimistavoite on tärkein ja mikä sekundaarinen. Tärkeimmän tehtävän tuen tulee olla vahvin, ja tämän tärkeimmän tavoitteen osalta myös pitää arvioida oppimista niin, että oppijat tunnistavat kehittymisensä tai sen puutteet.)

* Yksilöiden käsitteellinen oppiminen (ja tietysti myös jonkun vuorovaikutuksessa realisoituvan taidon oppiminen) rakentuu aina suhteessa muihinkin tekijöihin kuin heidän osallistumiseensa ryhmätilanteeseen jollain hetkellä. Jokaisella oppijalla on siis oma ajatteluhistoriansa ja "akateemisten tekstitaitojen polku" johon oppimistehtävät sijoittuvat. Lienee myös niin, että ne vaativat "huippuympäristöt", joissa karullakin ohjauksella saa hyvää tulosta, ovat ehkä alkujaankin rekrytoineet lupaavimpia tutkijanalkuja, joiden edellytykset ja motivaatio riittävät pitkälle vaativassakin oppimisympäristössä...

* Kunkin oppijan yksilöllisen oppimistuloksen rinnalla on mahdollista tarkastella yhteisöllistä oppimistulosta. Se ei tarkoita yksilöiden oppimisten keskiarvoa vaan sitä, miten yhteisö onnistuu löytämään jaetun merkityksen tai kohteen toiminnalleen ja työskentelemään sen parissa. Osallisuus toimivassa yhteisössä voi olla merkittävä oppimiskokemus kaikille opiskelijoille. Silti he yksilöinä väistämättä saavuttavat erilaisia oppimistuloksia. Laadukasta osallisuutta edellyttävä toiminta kehittää pitkällä tähtäimellä erilaista osaamista kuin sellainen, jossa oppimistilanteet järjestetään palvelemaan ainoastaan yksilöllisiä oppimistuloksia. Kumpi on tärkeämpää -- se on opettajan valinta.

* Olisiko hyvinvoinnilla ja yleisinhimillisyydellä jokin arvo oppimistilanteissa? Voisiko ajatella näinkin päin: jos laadukkaasti keskustelemalla ja jakamalla oppii suunnilleen yhtä hyvin kuin heikommin vuorovaikutuksen keinoin, kannattaa valita se laadukas ryhmätoiminta, koska se on mukavampaa ja tuottaa yhteisöllistä hyvinvointia -- vaikka onkin joskus työlästä ja sen soveltamisessa on kuljettava individualistisessa opetuskulttuurissa joskus vastavirtaan... On olemassa kiinnostavia tutkimustuloksia, joiden nojalla hyvinvoinnilla ja oppimisella on tiiviimpi yhteys kuin ollaan ehkä hahmotettu. Niistä myöhemmin.

Käytän itse yhteisöllisyyttä vahvistavia metodeja kahdesta viimeisestä syystä, mutta jatkan lukemista kysymällä: minkälaista evidenssiä on siitä, että yksilölliset oppimistulokset ovat parempia/huonompia/samanlaisia, jos tuetaan yhteisöllistä toimintaa ja yritetään vaikuttaa keskustelun argumentatiiviseen laadukkuuteen t. "tutkivuuteen". Postaan haravoinnin tulokset myöhemmin viitteineen.