torstai 15. maaliskuuta 2012

Tekstien houkuttamisesta ja ohjaamisen mahdollisuuksista

Mitä eroa on luovalla (taiteellisella) kirjoittamisella sekä tieteellisellä kirjoittamisella? Mitä eroa on näiden ohjaamisella?

Olen viime aikoina lukenut tekstejä luovasta kirjoittamisesta ja sen edesauttamisesta. Kuulin myös Kai Halttusen järjestämässä Lämpiö -seminaarisarjassa Pipsa Longan huikean puheenvuoron draamatekstien kätilöimisen prosessista.

Olen tullut hiukan kateelliseksi taiteellisen työn tekijöille. En osaa ihan tarkalleen sanoa mitä heiltä kadehdin. Olisi varmaankin yksinkertaistamista sanoa että heillä on enemmän vapautta - jokainen kirjoittamisen laji ja elämänmuoto toteutuu kuitenkin omissa rajoituksissaan ja käy omat kamppailunsa.

Mutta ehkäpä tämän bloggauksen lopuksi hahmotan, mikä siinä taiteellisen kirjoittamisen prosessissa tuntuu niin houkuttelevalta. En haaveile sille kentälle siirtymisestä, mutta haluaisin pohdintani kautta rikastaa ymmärrystä ohjauksesta ja sen mahdollisuuksista ihmisten työprosessien, yhteisöllisyyden ja hyvän elämän tukena.

Tuotoksen muoto

Ainakin paria asiaa voisi vertailla tieteellisen ja taiteellisen kirjoittamisen välillä.

Tieteellisessä opinnäytteessä tai tuotoksessa on suhteellisen selkeät rajat sille, millaisen tuotoksen tietyistä aineksista voi tuottaa. Kirjoittamisen päämäärä on tieteellinen tutkimusraportti ja tieteellisesti uusi tai muuten mielekäs viesti tai tulos.

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa tai kätilöimisessä kyse lienee pikemminkin siitä että vaalitaan ja houkutetaan prosessia jossa JOKIN idea voi jalostua JOKSIKIn tuotokseksi - kummastakaan ei välttämättä etukäteen voi olla varma

Fiktion kirjoittamisen ohjaamisessa on löydettävä luottamus siihen että juuri tämä ihminen löytää "sen tarinan joka on tulollaan" ja oppii luottamaan omaan työtapaansa ja sen mahdollisuuksiin.

Opinnäyteprosessissakin on toki mukana tämä luova puoli, oman kirjoittajanäänen ja oman luovan panoksen ja "sanottavan" löytäminen, mutta tarina joka on tulollaan, on huomattavasti enemmän sidoksissa tutkimustyöhön - ratkaisuihin, joita on tehty tutkimusasetelmaa rakennettaessa.


Ohjaajan keinot: neuvoa ja vaikuttaa - peilata ja houkuttaa?

Huomasin äsken käyttäväni verbiä "houkuttaa" fiktion kätilöimisestä. Pipsa Lonka kuvasi upeasti sitä miten kirjoittamisen ohjaamisessa voi olla keskeistä hienovarainen, yhteinen tutkiva puhe tekstin mahdollisuuksien äärellä. Ei niinkään tekstin johdattaminen johonkin tiettyyn suuntaan vaan kirjoittavan subjektin vireen, herkkyyden ja rohkeuden vahvistaminen jotta HÄN löytää suunnan johon teksti on vietävä

Ymmärsin Longan viestiksi myös sen, että "vaiheessa"olevaa kirjoittajaa auttavat mahdollisimman avoimet, monipuoliset peilaavat reaktiot tekstiin. Eli prosessin ohjaaja voi kertoa rikkaasti kaikesta siitä mitä teksti hänessä herättää, mitä se tuo mieleen, millaisia tuntemuksia siitä tulee. Tämä siksi että tuetaan kirjoittajan omaa assosioivaa mieltä ja vahvistuvaa näkemystä siitä mitä tekstistä on tulossa ja mistä siinä voisi olla kyse.

Tätä jäin miettimään. Opinnäytteen ohjauksessa ohjaaja usein katsoo tietävänsä mitkä tekstin mahdollisuudet ovat, ja toimii ohjauksessa sen mukaisesti. Hän saattaa neuvoa - tee näin ja noin niin pääset tuohon suuntaan. Jos hän haluaa olla opiskelijakeskeisempi tai välttää direktiivisyyttä, hän voi opiskelijan kanssa hahmotella eri toimintavaihtoehtoja ja jättää ratkaisun opiskelijalle. Mitä noviisimpi opiskelija on kyseessä, sen enemmän vastuuta ohjaaja kuitenkin usein kantaa näistä potentiaalisista suunnista - väärään tai vahingolliseen suuntaan ei saa lähettää kulkemaan kovin pitkäksi aikaa. Ei ainakaan kun ollaan mukana tutkimusryhmässä tai toimitaan rajallisessa aikabudjetissa tms.

Selvää on että vapausasteet ovat opinnäytetyössä pienemmät. Mutta silti minua houkuttaisi miettiä, voisiko yliopistossa ohjaava opettaja saada jotain irti tuosta dramaturgin kyvystä "houkuttaa kirjailijaa tekstin äärellä". Vahvistaa kirjoittavaa subjektia kunnioittavan assosioinnin ja tutkivan ihmettelyn avulla.

Tämä tarkoittaisi siis, että ohjaajan palaute voi olla muutakin kuin "lineaarista". (Tarkoitan lineaarisella palautteella ongelmanratkaisuun ja selkeästi eteenpäin, ongelmista poispäin, suuntaavaa palautetta).

Assosioiva palaute olisi sen sijaan tekstin kaikenlaisten vaikutelmien, kytkösten, siirtymien, katkosten, palasten, aavistusten tunnistelemista. Se ei ehkä heti näytä liittyvän mihinkään tai palkitsevan välittömästi oivalluksella, mutta se voi avata uusia mahdollisuuksia.

Tämä liittyy myös ajatukseen läsnäolosta. Toiminnassa - työssä ja opiskelussa - olemme usein "etukenossa", eli menossa johonkin, saamassa aikaan, ratkomassa tehokkaasti ongelmia jotta asioita tulee valmiiksi. Tällainen lineaarisuus on tietenkin aivan välttämätöntä että hommat ylipäänsä pyörisivät ja inhimillinen yhteistoiminta olisi mahdollista. Lineaarisuus ja voimakas suuntautuminen eteenpäin kuitenkin kaventaa ajattelua, kokemustamme ja luovan ajattelun mahdollisuuksia. Se kaventaa myös aikakokemusta ja havaintokenttää.

Siksi ohjauksessa on hyvä joskus rikkoa lineaarisuutta. Eli päättää toimia toisin. Todeta että juuri nyt ei vielä tarvitse edetä, mennä mihinkään, siirtyä paikasta A paikkaan B. Voi rikastaa nykyhetkeä assosioimalla. (Assosioiva ajattelu vaikuttaa voimakkaasti aikakokemukseen, se laajentaa ja syventää sitä). Jos ohjaaja osaa aidosti pysähtyä tutkivaan, ihmettelevään ja leikitteleeväänkin moodiin, hän saattaa tehdä rikastavan ja mahdollisuuksia tuovan palveluksen ohjattavalleen,

No niin - keksinhän minä sen. Kadehdin luovan kirjoittamisen prosessiin kiinnittämääni mielikuvaa LÄSNÄOLOSTA.  Läsnäolo ja nykyhetken rikastaminen on se mitä haluan tuoda myös akateemiseen ohjaukseen!



PS. Yksi lukukokemus joka viritti tätä tekstiä oli Maria Peuran "Antaumuksella keskeneräinen". Dramaturgiopintojen opinnäytetyöstä muokattu työpäiväkirja - upea kirja!

7 kommenttia:

  1. Assosioiva palaute opinnäytetyön raakileesta kuulostaa hyvältä! Varsinkin alkuvaiheessa lineaarinen ohjaustapa saattaa alkaa kuljettaa opiskelijan työtä sellaiseen suuntaan, johon hän ei loppujen lopuksi halua/osaa sitä viedä - ohjaajan omat kiinnostuksen kohteet ja osaamisalueet määrittävät liikaa.

    VastaaPoista
  2. Hei Maria, niin varmaan on... tuosta rauhallisesta läsnäolosta ja assosioivasta palautteesta olisi apua myös ryhmä/seminaaritilanteissa kun yritetään päästä alkuun itse kunkin prosessissa.

    VastaaPoista
  3. Oi, hienoja ajatuksia opinnäytetyön ohjauksesta. Tästä tuli mieleeni lastenpsykiatri Janna Rantalan Lasten aika -kirjoitus (http://olotila.yle.fi/perhe/vanhemmuus/lastenpsykiatri-janna-rantala-lasten-aika). Jutussa Rantala havainnollistaa itsellenikin tutun tilanteen aamukiireestä ja siitä, miten lapsen ja vanhemman kokemus ajasta eroaa. Aikuinen on tietoinen ajan kulusta ja kiireestä erityisesti. Lapsi puolestaan ihastelee vanhemman kokeman kiireen keskellä lintulaudalle lentänyttä lintua ja räystäällä kimmeltäviä jääpuikkoja. Lapsella ja aikuisella on eri aikakäsitykset, aivan kuten antiikin Kreikassa on ollut kaksi aikamääritelmää: kronos ja kairos. Kronos merkitsee ajan kulkua, kuten kellonaikaa tai päivämäärää. Kairos puolestaan ajan laatua, ainutlaatuista hetkeä. Jotain samaa on ajatuksissasi ”lineaarisesta” ja ”assosioivasta” ohjauksesta. Sen lisäksi, että ohjataan etenemistä, on varmasti hedelmällistä aika ajoin pysähtyä ja viipyä läsnä olevassa hetkessä: aistia, ihmetellä ja ihastella.

    VastaaPoista
  4. Hei Merja, hieno assosiaatio ja kytkentä! Se saa minut ajattelemaan ylipäänsä paikan sekä paikan vaihdoksen merkitystä toiminnalle. Lapsethan havainnoivat ympäristöään kokonaisvaltaisesti ja siksi tarttuvat hetkeen niin herkästi... Joskus aikuistenkin toiminnalle tapahtuu ihmeitä vain siksi, että siirrytään erilaiseen ympäristöön. Hämmästyin itse sitä mitä "arkinäkökyvylleni" tapahtui kun vaihdoin työpaikkaa. Ehkä ohjaus joskus saa uutta sävyä kun se tapahtuu toisenlaisessa tilassa kuin on totuttu?

    VastaaPoista
  5. Tuosta fiktion kätilöimisestä vielä; kirjailija Karo Hämäläinen kirjoitti Aamulehdessä taannoin näin: "Kustannustoimittajan ei tarvitse eikä pidä kirjoittaa käsikirjoitusta paremmaksi. Hänen ei edes tarvitse tietää, miten siitä saisi paremman. Riittää, että hän osaa kysyä, sillä parhaimmillaan kysymys saa kirjailijan näkemään käsikirjoituksensa toisin kuin ennen." Ehkä tässä on tärkein ero tutkimustyön ohjaamiseen. Tutkimustyössä ohjaaja melkein aina tietää ainakin yhden tavan, jolla tekstin saisi paremmaksi. On todellista taitoa osata ratkaista, täytyykö ohjaajan paljastaa tämä tapa vai onko parempi antaa ohjattavan etsiä se itse!

    VastaaPoista
  6. Tulin tämän bloggauksen äärelle uudestaan. Olen seurannut viime aikoina Valokuvan voimaa -ohjelmaa, joka perustuu Miina Savolaisen voimauttavan valokuvan menetelmään. Kun siinä on ideana se, että kuvauksen perusasetelma käännetään päälaelleen, kuvaajaan pitääkin kuunnella kuvattavaa, miten tämä haluaa tulla kuvatuksi ja luopua omasta kuvastaan.

    Mietin olisiko tässä analogiaksi tuohon tekstin kätilöimiseen, että ohjaaja luopuisi siitä "omasta opinnäytteestään", eli siitä millaiseksi sen kuvittelee ja enemmän keskittyisi siihen "ohjattavan opinnäytteeseen".

    VastaaPoista