perjantai 2. maaliskuuta 2012

Vaikuttaako vuorovaikutus? Opitaanko yhdessä paremmin?



Useat nykyisin tunnetut oppimisnäkemykset korostavat oppimisen yhteisöllisyyttä ja yhteisen merkitysneuvottelun ja tutkivan keskustelun merkitystä. Ajatellaan että on tärkeätä viljellä laadukkaan, analyyttisen ja dialogisen keskustelun muotoja ja keinoja. Perustellaan että näin se varsinainen, tavoiteltu oppiminenkin olisi laadukkaampaa.

Luin paria tekstiä, joiden viestiksi tulkitsin, että homma ei välttämättä toimikaan näin. Opiskelijoiden vuorovaikutustaitoja (tämän artikkelin tapauksessa verkkokeskustelua) voidaan hioa tai tukea, jotta heidän keskustelunsa olisi argumentoivampaa, analyyttisempää ja laadukkaammin toisten kommentteja hyödyntävää. Silti yksilöiden käsitteellinen oppimistulos ei välttämättä ole sen parempi kuin niiden, joiden keskustelun tasoon ei puututtu.

Kannattaako siis hääriä ryhmässä, jos yksilöiden tulokset eivät sen kummemmin kohene? Onko ryhmässä tapahtuvan keskustelun ja vuorovaikutuksen laadulla todellista merkitystä yksilöllisen oppimistuloksen kannalta?

Vähän samantapainen asia kuin joskus kuulemani kysymys: tuleeko graduista oikeasti parempia, kun ohjausprosessiin kiinnitetään huomiota ja sen keinoja monipuolistetaan ja rikastetaan? Ohjauskoulutuksissa erityisesti huippututkimuksen monissa liemissä keitetyt konkarit heittävät haasteen: myös vaativalla, tuotoskeskeisellä, jopa armottomalla opetuskulttuurilla näkyy syntyvän huippututkimusta. Miksi ohjausvuorovaikutuksen pitäisi olla "hyvää" jos "huonollakin" syntyy tulosta?

Niin - miksi?

Pari pointtia, joita mietin kun pohdin artikkelin tuloksia ja joiden pohjalta haen itse vastauksia tämän tyyppisiin kysymyksiin:

* Laadukkaan, tutkivan ja analyyttisen keskustelun oppiminen on vaativa taito itsessään. Jos samassa oppimistilanteessa yritetään oppia sekä hyvää tieteellispainotteista verkkokeskustelua että jonkin käsitteen ymmärtämistä ja soveltamista, voi olla että kaikissa asioissa ei edetä yhtä pitkälle. (Opettajan kannattaa ehkä miettiä, mikä oppimistavoite on tärkein ja mikä sekundaarinen. Tärkeimmän tehtävän tuen tulee olla vahvin, ja tämän tärkeimmän tavoitteen osalta myös pitää arvioida oppimista niin, että oppijat tunnistavat kehittymisensä tai sen puutteet.)

* Yksilöiden käsitteellinen oppiminen (ja tietysti myös jonkun vuorovaikutuksessa realisoituvan taidon oppiminen) rakentuu aina suhteessa muihinkin tekijöihin kuin heidän osallistumiseensa ryhmätilanteeseen jollain hetkellä. Jokaisella oppijalla on siis oma ajatteluhistoriansa ja "akateemisten tekstitaitojen polku" johon oppimistehtävät sijoittuvat. Lienee myös niin, että ne vaativat "huippuympäristöt", joissa karullakin ohjauksella saa hyvää tulosta, ovat ehkä alkujaankin rekrytoineet lupaavimpia tutkijanalkuja, joiden edellytykset ja motivaatio riittävät pitkälle vaativassakin oppimisympäristössä...

* Kunkin oppijan yksilöllisen oppimistuloksen rinnalla on mahdollista tarkastella yhteisöllistä oppimistulosta. Se ei tarkoita yksilöiden oppimisten keskiarvoa vaan sitä, miten yhteisö onnistuu löytämään jaetun merkityksen tai kohteen toiminnalleen ja työskentelemään sen parissa. Osallisuus toimivassa yhteisössä voi olla merkittävä oppimiskokemus kaikille opiskelijoille. Silti he yksilöinä väistämättä saavuttavat erilaisia oppimistuloksia. Laadukasta osallisuutta edellyttävä toiminta kehittää pitkällä tähtäimellä erilaista osaamista kuin sellainen, jossa oppimistilanteet järjestetään palvelemaan ainoastaan yksilöllisiä oppimistuloksia. Kumpi on tärkeämpää -- se on opettajan valinta.

* Olisiko hyvinvoinnilla ja yleisinhimillisyydellä jokin arvo oppimistilanteissa? Voisiko ajatella näinkin päin: jos laadukkaasti keskustelemalla ja jakamalla oppii suunnilleen yhtä hyvin kuin heikommin vuorovaikutuksen keinoin, kannattaa valita se laadukas ryhmätoiminta, koska se on mukavampaa ja tuottaa yhteisöllistä hyvinvointia -- vaikka onkin joskus työlästä ja sen soveltamisessa on kuljettava individualistisessa opetuskulttuurissa joskus vastavirtaan... On olemassa kiinnostavia tutkimustuloksia, joiden nojalla hyvinvoinnilla ja oppimisella on tiiviimpi yhteys kuin ollaan ehkä hahmotettu. Niistä myöhemmin.

Käytän itse yhteisöllisyyttä vahvistavia metodeja kahdesta viimeisestä syystä, mutta jatkan lukemista kysymällä: minkälaista evidenssiä on siitä, että yksilölliset oppimistulokset ovat parempia/huonompia/samanlaisia, jos tuetaan yhteisöllistä toimintaa ja yritetään vaikuttaa keskustelun argumentatiiviseen laadukkuuteen t. "tutkivuuteen". Postaan haravoinnin tulokset myöhemmin viitteineen.

2 kommenttia:

  1. Suomalaisella koulutusjärjestelmällä on vaikeita ongelmia liittyen opiskelijoiden hyvinvointiin ja osallisuuteen. Lisäksi meillä uskotaan liikaa siihen, että nämä ongelmat voidaan ratkaista palkkaamalla lisää pääasiassa yksilötyöhön keskittyviä mielenterveysalan ammattilaisia. Toki näiden ammattilaisten työpanos onkin tärkeä, eikä sitä voi korvata opetusta kehittämällä. Mutta heidän roolinsa on enemmän korjaava kuin ennalta ehkäisevä.

    Niinpä osallisuutta ja hyvinvointia opiskelijayhteisössä ei voi edistää tehokkaasti pelkällä yksilötyöskentelyllä. Tarvitaan sosiaalipsykologisia ja yhteisöllisiä, pedagogisia lähestymistapoja osaksi opiskelijoiden arkista työskentelyä. Mielenterveyden ja hyvinvoinnin edistämisen yhtenä keskeisenä piirteenä onkin se, että sitä ei rooliteta tietyille ammattilaisille, vaan työhön organisoidaan koko yhteisö. Siksi johtopäätöksesi hyvinvoinnista ja inhimillisyydestä opetusmenetelmien yhtenä valintakriteerinä on oiva ja huomiota ansaitseva.

    Yhtenä vertaistukea hyödyntävien ja yhteisölliseen oppimiseen perustuvien opetusmenetelmien mahdollisuutena on se, että opiskelijoiden opetustilanteessa saavuttama osallisuus ja siihen liittyvä keskinäinen tuki, luottamus ja välittäminen siirtyy opetustilanteen jälkeiseen opiskelijayhteisön vuorovaikutukseen. Ja systemaattisen ja pitkäjänteisen osallisuuden ja hyvinvoinnin edistämisen voi ajatella väehentävän opintojen keskeyttämistä ja parantavan oppimistuloksia oppilaitoksessa pikällä aikavälillä. Petri Koivisto, opintopsykologi

    VastaaPoista
  2. Hei Petri, kiitos komppaavasta ja pohdiskellusta kommentista! Yliopistopedagogiikan keskusteluissa ei usein argumentoida hyvinvoinnin termein, vaan oppimistulosten näkökulmasta, ja "oppimistulos" hahmotetaan lisäksi varsin kapeasti. Pedagogisen hyvinvoinnin käsite, joka on tutumpi koulumaailmasta, on vasta tekemässä tuloaan yliopistopedagogiikan keskusteluihin. Minusta kiinnostava on ajatus, että meidän pitäisi ehkä ylipäänsä uudelleen miettiä koulutuksen päämäärää ja se jäsentäisi myös opetuksen totetutusta koskevan pohdintamme aivan toisin. Oikeastaan kommenttisi pohjalta voisi yliopistokontekstissa ajatella niinkin, että yliopiston tulee hyväksyä että sillä on _kasvattava tehtävä_, ei vain oppimisen ja asiantuntijuuden edistämisen tehtävä. Moni kavahtaa ajatusta kasvattamisesta, siinä tuntuu olevan heti holhoavia tai kontrolloivia konnotaatioita. Mutta tottahan on että yhteisöt kasvattavat ja juurruttavat arvojaan niihin jotka viettävät pitkiä aikoja niiden piirissä.

    Oli myös erinomainen pointti muistuttaa mikä tulisi olla korjaavan toiminnan ja varsinaisen pedagogisen toiminnan työnjako.

    VastaaPoista