maanantai 30. huhtikuuta 2012

Vappupostaus rutiinien puolesta

On ollut pitkähkö tauko kirjoittamisessa. Ehkä vähän kevätväsymystä, ehkä vähän sitä että mielenkiinto on välillä ohjautunut toisaalle. Ehkä on myös sellainen olo, että aina ei ole uutta sanottavaa.

Tai ehkä vielä enemmän: alkaa miettiä, minäkö tässä sanon asioita vai kuljettaako minua jokin. Kenen tai minkä asialla olen?

Kouluttajan ja ohjaajan kevätväsymys näkyy ehkä siinä, että kaikki sellaiset termit ja käsitteet, joissa opitaan, kehitytään, muututaan, valloitetaan uutta, kyseenalaistetaan omat ajattelutottumukset, mennään eteenpäin, jne.jne. alkavat suorastaan ärsyttää...

Tuomas Enbuske kirjoitteli taannoin eräässä kolumnissaan siitä, että työstressiä tulisi hoitaa - tekemällä lisää työtä. Kahdesta syystä:


1. Työtä kannattaa tehdä mahdollisimman vähällä vaivalla mutta samalla mahdollisimman korkealla palkalla. Eli kannattaa rutinoitua siinä mitä tekee. Toisto lisää rutinoitumista ja hioo suorituksen huippuunsa. Lopulta sen tekee helposti ja hyvin. Ja loppuajan lepää!

2. Nykyihmisen stressin lähde ei ole työn määrä vaan työn abstrakti hahmottomuus, vaikeaselkoisuus ja ikuinen alusta alkaminen (eikä koskaan selvästi loppuminen). Stressiä sen sijaan  helpottaa, kun saa jotain valmiiksi ja pystyy hahmottamaan tehtävän selkeästi. Tämä selittää Enbusken mielestä kotoilubuumia. Kotoiluun sisältyy paljon puuhailua, jossa näkee työn tuloksen.


Ihmisen kokoisten haasteiden kevättä kaikille. Skool!
 



lauantai 14. huhtikuuta 2012

Fossiili

Palaan vanhaan postaukseeni ja kysymykseen siitä, miksi "muutos" tuntuu joskus niin kliseeltä.


1) Kulttuuri ja media ovat täynnä yhteisöä koskevaa muutospuhetta uhkakuvana. Etenkin talouden muutoksiin liittyvät asiat näytetään mediassa ehtona, jolle ei mahdeta mitään, joka on vääjäämätön ja jotenkin ihmeellisesti ihmistoiminnan säätelyn ulkopuolella - niin inhimillistä kuin talous onkin. Viestinä on: SOPEUDU. Tai itket ja sopeudut.

2) Toisaalta yksilöön liittyvä muutosdiskurssi on päinvastaisella tavalla yltiöoptimisista. Yksilön elämä näytetään loppumattoman hallinnan ja muokkailun kohteena. Kuka vaan voi olla supermalli, laulaja, voittaja, bisnesnero, sijoittaja, maratoonari, superkokki, kirjailija, mitä vaan haluaa. Viestinä on: MUOKKAUDU. Sinä voit olla mitä vaan. Siksi sinun TÄYTYY haluta olla mitä vaan.

Elämme ihmiskunnan historiassa vaihetta, joka kohdistaa ennennäkemättömiä odotuksia yksilöiden sekä yhteisöiden oppimiskyvylle. Oppimisoptimismi on tietenkin toivorikas näkökulma, mutta se tuottaa helposti lineaarisen ja kapean näkökulman todellisuuteen: meidän täytyy muuttua, muutos ja kehittyminen on ainoa oikea tapa katsoa asioita.

En tiedä osaanko muotoilla tätä seuraavaa ajatustani kovin hyvin, mutta yritän.

Minua kiinnostaisi miettiä asioita pysyvyyden kautta. Mitä näkisimme, kun tarkastelisimme sitä mikä ei muutukaan? Mikä pysyy? Mikä rutinoituu, toistuu, säilyy, kertyy? Mikä tapahtuu syklisesti? Huom. Tämä ei ole menneessä roikkumista, vaan tietynlainen näkökulman muutos siihen samaan tuttuun todellisuuteen. Siihen josta olemme tottuneet sanomaan että "kaikki aina muuttuu ja kehitystä ei voi pysäyttää".

Toinen tapa lähestyä asiaa olisi läsnäolon kautta. Mitä tapahtuu kun huomio ei suuntaudu eteenpäin eikä taaksepäin vaan laajenee havainnoimaan nykyhetkeä? Tämä on läsnäolon taitoa.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Ponnahdusikkuna uuteen uljaaseen toimistoon?


Hesarissa (7.4.2012 "Unelmia ja toimistohommia") kirjoitettiin suunnittelija Esa Santamäen näkemyksistä siitä, millainen on hyvä työpiste, uuden ajan hyvä toimisto. Samantapaisia ideoita esiteltiin "läsnätyön" yhteydessä Microsoftin väen bloggaussarjassa, jota kommentoin vuoden takaisessa postauksessani 

Minua oudoksuttaa se ihannoiva sävy, jolla näistä tilaratkaisukuvioista keskustellaan, samoin se että ne esitetään uusina oivalluksina. Avokonttoreita ja "nomadista" työpistettä on käytetty aika kauan. Minä näen näissä visioissa paljon muutakin kuin uutta uljasta hyvinvointia työssä.

Aalto-yliopiston Design Factoryn Esa Santamäkeä jutun mukaan ärsyttävät aaneloselle tussilla väkerretyt ohjeet - ne ovat kuulemma esimerkki kesken jätetystä designista. Tässä minun ärtymykseni syy: pitääkö suunnittelijan suunnitella kaikki valmiiksi? Miksi tilaa ei saisi jatkaa omilla lappusilla?

Paperi on loistava väline tiedonjakamiseen, samoin post it-lappu.

Unelmien toimisto?

En kaipaa työpaikalleni "hugging pointia", en havaijin tai välimeren näköisiä seinätapetteja enkä kymmentä erilaista pistettä, solua tai moduulia jossa "kohdataan" satunnaisesti.

Olen kyllä itsekin vahvasti sitä mieltä, että tieto rakentuu sosiaalisesti ja että yhteiskehittely sekä yhteistyön eri muodot on otettava huomioon tilajärjestelyissä. Minusta tähän kuitenkin riittää hyvin se, että työpaikalla on joitakin valoisia, sopivan kokoisia ja helposti varattavia tiloja, joiden kalusteet liikkuvat. Ja sen lisäksi joku kahvihuoneen tapainen tila, joka on avoin, epävirallinen, yhteinen ja mahdollistaa kahvittelun, juttelun ja löhöilyn.

Olen myös samaa mieltä siitä, että toimistomaisten työympäristöjen ei tarvitsisi olla tylsiä ja rumia. Ihmiset ovat aika hyviä pesimään ja rakentelemaan työtiloista oman näköisiään omin neuvoin. Siksi onkin hauska käydä jonkun työhuoneessa: se on myös tutustumista henkilön persoonaan ja hänen työhistoriaansa.

Sellainen toimisto ei tietenkään ole viihtyisä, eikä työn kannalta toimiva, jossa on käytävällä vierekkäin pelkkiä "sellejä" ja josta puuttuu yhteisön toiminnat huomioon ottava tila. Silti, ajatus omasta työpisteestä luopumisesta on hankala. Tämä on varmaan designerien mielestä muutosvastarintaa. Siinähän me yliopistolaiset tietenkin kunnostaudummekin. Aina norsunluutorniamme puolustamassa.

Kenen unelmia?

Pari varausta siis tähän unelmakuvaan:

* Virheettömäksi (tussilaputtomaksi?) suunniteltu ja täysin valmiiksi mietitty tila on vielä persoonattomampi kuin tylsä toimistotila, jonka jokainen koristelee lastensa kuvilla, huonekasveilla, kopiohuumorilla tai muulla parafernalialla. Minusta designerin rakentama suunniteltu leikkisyys tai epävirallisuus on vaivaannuttavaa (pirtsakat tapetit, halauspisteet). Työntekijöiden itse rakentama leikkisyys on taas juuri heille mitoitettua.

* Aulamaiset, paljon läpikulkumahdollisuuksia sisältävät tilat ovat kaikuisia ja levottomia.

* Työhuone sisältää työprosessien historioita ja ylipäänsä henkilökohtaisen tavan organisoida pitkäkestoisia työprosesseja.  Esimerkkinä tästä oma kirjahylly tai mapitussysteemi. Tämän vuoksi en ole vieläkään työnohjaajana innostunut toimistohotelleista, joissa saisi pöydänkulman tai vaihtuvan nojatuolin.

* Työhuone on pesä jossa voi olla oma itsensä. Työhuone on tapa kiinnittyä työpaikkaan. Se ei ole ihan pieni asia! Minusta jokaisella pitäisi työpaikalla olla oikeus johonkin omaan tilaan, edes nurkkaukseen, jonne ei kuka tahansa voi kävellä koska vaan. Tuntemillani työpaikoilla usein sihteerien, koordinaattorien ja suunnittelijoiden tilat ovat yhteistä omaisuutta - niihin kävellään helposti suoraan - tosin ehkä kysellen, saako häiritä. Toisaalta työpaikoilla on usein koodi: jos ovi on auki, olen saatavilla, jos ovi on kiinni, en ole saatavilla.

* Kaiken tilan avoimuudessa on minusta myös ongelma, jota olen käsitellyt aiemmin useissa postauksissa: visuaalisen melun, ärsykerunsauden ongelma. Olen hiukan päässyt kokeilemaan tämän tapaista tilaa, ja minusta sen ikävin puoli on juuri levottomuus.

Tuossa ajattelussa, jossa uskotaan, että innovaatioita ja tietoa rakennetaan parhaiten niin että ihmisten väliset satunnaiset kohtaamiset maksimoidaan työpäivän aikana ja kaikkea lokerointia ja raja-aitoja vältetään mahdollisimman paljon, on jotain pahasti pielessä. Se kuulostaa samalta kuin taannoinen mainoslause "kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa". Se on samalla tavalla naiivi ajatus, kuin se että ihmiselle olisi hyväksi sinkoilla koko ajan ponnadusikkunoiden perässä asiasta toiseen. Ei yhteisöllisyys tai tiedon sosiaalinen rakentuminen ole näin mekaanista.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Tuttujen ilmiöiden ihmettelyä, osa I: Konferenssi

Olen menossa kesäkuussa työnohjauksen konferenssiin. Syksyllä on luvassa eräs toinen, kansainvälinen konferenssi, jossa esittelen omaakin tutkimusta.


Kun avaan sähköpostini, tuon ensimmäisen konferenssin ilmoittautumisen vastaanottomaili näkyy otsikoissa ja herättää mukavan sykähdyksen: Aah, kesäkuussa saan paneutua rauhassa näihin asioihin.

Saan ajatteluaikaa.

- Olen jonkin aikaa pitänyt tutkimusta työnkuvassani säästöliekillä ja karttanut tutkimuskonferensseja. Nyt kun pitkästä aikaa taas aktivoiduin, tuntuu ihanalta ja suorastaan ylelliseltä mennä konferenssiin.

Että joku muu on nähnyt vaivaa, ajatellut, kirjoittanut ja valmistellut, ja minä saan mennä poimimaan satoa. Kun omassa työssä koko ajan ohjaa, vetää keskusteluja, fasilitoi, vuorovaikuttaa ja rakentelee tilanteita,  tuntuu hienolta, että saa välillä mennä kuuntelemaan ja miettimään, antaa muiden vetää ja järjestää.



Sehän on ihan mielettömän hieno keksintö, konferenssi. Kokoontua yhteen ja kattaa parhaat eväät pöytään.