perjantai 31. elokuuta 2012

Keskustelu arjen taideteoksena

Edellisen postauksen tuottanut bloggausketju tuotti ajatuksen, jota en ollut varsinaisesti koskaan ennen tullut ajatelleeksi. Ajatuksen, että ihmisten välisissä keskusteluissa syntyy "teoksia" - arkisia luomuksia, joiden merkitys voi olla suuri. Ne muistuttavat tekstiluomuksia siinä, että ne voivat sisältää rikkaita viittaussuhteita, merkityskerrostumia ja paljon kiteytynyttä historiaa tai kerrontaa. Sekä siinä, että ne voivat olla luojilleen hyvin tärkeitä, emotionaalisesti latautuneita ja rakkaita. Ja siinä, että niiden rakentamiseen käytetään omaa älyä ja lahjakkuutta, kekseliäisyyttä, muistoja ja tunteita ja että niitä voidaan luoda yhdessä muiden kanssa.



Merkitykselliseltä tämä idea tuntuu siksi, että se suuntaa huomion keskusteluhistorioihin, eli arkielämään kietoutuviin keskustelujen sarjoihin, joissa kerrotaan ja koetaan asioita tietyllä tavalla. En tiedä onko tällä termillä jotain virallista sisältöä, mutta määrittelen sen itse tässä omiin tarpeisiini:

Keskusteluhistoria

Merkityksellinen ja uutta luova keskusteluhistoria ei välttämättä synny kaikkien keskenään paljon juttelevien välille. Tarvitaan ehkäpä seuraavia edellytyksiä:

Antaumuksellisuus ja vilpittömyys. Tämä tarkoittaa, että ihmiset ottavat keskustelun tosissaan. He kokevat että on tärkeätä ja kiinnostavaa keskustella, että asiat joista puhutaan ovat merkityksellisiä, että keskusteleminen sinänsä on arvokasta ja ettei ole samantekevää, mitä tulee sanottua.  Se EI kuitenkaan tarkoita, että keskustelun pitäisi olla jotenkin vakavaa tai formaalia tai että pitäisi koko ajan olla tarkasti selvillä mihin keskustelu on menossa tai ylipäänsä kokea että on jokin tavoite... Mutta ehkä se tarkoittaa, että keskustelijoiden tulee olla kiinnostuneita totuudesta. Siitä mikä on heille totta, missä on jotain mieltä, minkä äärelle asetutaan vilpittömästi, mikä on askarruttavaa ja ihmettelyn arvoista. Ehkä tästä nousee toinen kriteeri: totuudellisuus. Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset pyrkivät keskustelussa sitkeästi asettumaan vastakkain todellisuutensa kanssa ja yrittävät ottaa sitä haltuun. Samalla kun sallivat toiselle tämän saman. Eli jos toinen pyrkii pelkästään vakuuttamaan toisen omasta totuudestaan, se ei ehkä luo otollista keskusteluhistoriaa...

- On tärkeätä huomata, että tässä en ole ottanut kantaa siihen, mitä aiheita keskustelujen tulee käsitellä. Mietipä vain omia ystäviäsi, sukulaisiasi, lapsiasi... keskusteluhistoriassa voidaan käsitellä mitä tahansa.

Kiintymys ja turvallisuus. Tämä tarkoittaa että keskustelun osapuolet tietävät tulevansa kuulluksi ja kunnioitetuksi - että heidän puheensa ja yrityksensä ymmärtää keskustelussa tutkimiaan asioita, ovat tärkeitä eikä niitä väheksytä. Että he uskaltavat asettua keskustelussa etsimään ja luomaan uutta. Keskustelussa ihminen oppii ymmärtämään maailmaansa ja kutoo ymmärrystään siitä. Ja joskus repii ja purkaa ja tuskailee sotkujen kanssa.
 
Keskustelun osapuolten maailma laajenee.  Kumpikin (tai kukin) on löytäjä ja ihmettelijä, kysyjä ja vastaaja. Silloinkin kun toinen on toista kannattelevassa roolissa, kuten vanhempi lapselle tai ammattiauttaja asiakkaalle. Tätä juuri tarkoitan sillä, että keskustelussa on "kohteita", objekteja: olemme molemmat jonkin äärellä. Asia, ilmiö tai ihmetyksen aihe on molemmille osapuolille havainnoinnin kohde. Eikä niin että toinen jo tietää miten asia on, ja ainoastaan saa toisen näkemään sen samoin.

Kenen välille keskusteluhistorioita rakentuu?

Läheiset ihmissuhteet. Omassa elämässäni näitä keskusteluhistorioita on rakentunut läheisten perheenjäsenten, puolisoiden, ystävien kesken. Uskon ja toivon, että olen voinut luoda tällaisia keskusteluhistorioita omien lasteni kanssa.

Kaikki keskustelut eivät ole tällaisia, tietenkään. (Kukapa koko ajan tilittäisi tällä tavoin.) Mutta ne ihmiset joiden kanssa sitä on läheinen, ovat usein niitä, joiden kanssa on myös merkityksellinen keskusteluhistoria.

- Tärkeätä on huomata myös se, että voi olla myös läheinen tai lähellä ilman keskusteluhistoriaa. Siitä ehkä myöhemmin.

Terapeuttiset ja ohjaukselliset tilanteet. Minusta tämä avaa uudenlaisen tavan katsoa terapeuttista tai ohjauksellista keskustelua. Sitä ei ole pakko nähdä ongelmien tai oireiden poistamisen orientaation kautta. Sitä voi ajatella yhteisenä luomisena, rakentamisena. Tämä antaa mielestäni myös uutta mietittävää siihen, mikä tekee terapiasta tai ohjauksesta toimivaa tai ei-toimivaa.

Voikohan bloggauksessa syntyä tällaisia keskusteluhistorioita? Luulen että aktiivisissa blogosfäärin yhteisöissä voi.

Miksi keskusteluhistoriat ovat tärkeitä?

Mielestäni tällaiset merkitykselliset keskusteluhistoriat ovat ihmisen elämän yksi oleellinen kasvuympäristö. Aioin sanoa että "aikuisen", mutta tajusin että lapsenahan tämä aloitetaan.

Nyt oikeastaan ymmärrän, miksi minusta on aina tuntunut siltä että pedagogisen tutkimuksen pitäisi kiinnostua ystävyyssuhteista ja arkielämän keskusteluista. Ei siksi että me ihmiset jotenkin koko ajan aktiivisesti "kasvattaisimme" toinen toisiamme, vaan siksi, että merkitykselliset keskusteluhistoriat ovat yksi tärkeimpiä tapoja joilla aikuiset oppivat arjessaan. 

Tämä auttaa ymmärtämään, miksi esimerkiksi hyvä vanhemmuus ei tarkoita, että pitäisi tietää vastaus kaikkeen tai onnistua käyttäytymään moitteettomasti tai olemaan täydellinen millään muotoa. Ei tarvitse osata keskustella "hienosti". Mutta täytyy uskaltautua toden äärelle, vilpittömään keskusteluun siitä, mitä kulloinkin on käsiteltävänä. Olisi hienoa, jos lapselleen voisi välittää sen tunnun, että yhteinen keskustelu on arvokas luomus itsessään.

Keskustelut sitovat yhteen narratiivisuuden (joka on inhimillinen perusjäsennys, tapamme ymmärtää elämäämme); emootiot, käsitteellisen ymmärryksemme ja maailmankuvamme sekä sosiaaliset suhteet. Juuri siksi kiinnitymme niin voimakkaasti ihmisiin, joiden kanssa keskusteluhistorian rakentaminen onnistuu. Keskustelun lämpöön palaaminen on aina yhtä hienoa. Siinä on jotain yhtä luontevaa kuin siinä, miten lapsena iloitsee leikkikaverista, jonka kanssa heti alkaa legotalo, hiekkakakku tai heppaleikki rakentua. Tällaisen keskustelukumppanin kanssa tulee se olo, että "tunnistaa itsensä uudestaan" (re-cognize), tai kuin palaisi kotiin.

Ajatus että keskusteluissa syntyy artefakteja, arjen luomuksia, avaa myös silmät sille, että keskustelu voi tarjota syvän esteettisen kokemuksen. Tärkeimmät keskusteluhistoriat mieltää nimenomaan kauniina.

torstai 30. elokuuta 2012

Keskusteluhistoria ja sen luomukset

Edellisessä postauksessa pohdin, että kirjoitetulla tekstillä on se ominaisuus, että se alkaa puhua takaisin kirjoittajalleen, eli "luoda itseään". Teksti saa objektiluonteen ja alkaa vaikuttaa kirjoittajansa ajatuksiin tuoden työskentelyn myötä esille mahdollisuuksiaan ja kytkentöjään.

Keskeneräinen tekstikin on siten artefakti, teos. Se muodostaa vähitellen oman mikromaailmansa, josta löytyy koko ajan uusia mahdollisuuksia ja suuntia.

Verbaalinen ulkoistaminen: miellettyjä kohteita

Tekstin ohella ihminen voi ulkoistaa ajatuksiaan myös verbaalisesti. Ulkoistaminen voi tapahtua metaforan tai muun kielikuvan tai vaikka tarinan avulla. Niinpä voi ajatella, että keskustelutkin tuottavat eräänlaisia luomuksia, taideteoksia. Toiminnan teoreetikot ja oppimistutkijat puhuvat tässä yhteydessä käsitteellisistä artefakteista. He tarkoittavat tällä usein teorioiden, konseptien tai mallien tapaisia, usein työtoiminnassa tai tieteessä rakennettavia yhteisiä luomuksia. 

Kun työnohjauksessa ja terapiassa käsitellään erilaisia elämänongelmia, usein niitä yritetään tietoisesti ulkoistaa eli siirtää mielestä "pöydälle" - tarkastelun kohteeksi ja yhdessä ihmeteltäväksi. Esimerkiksi narratiivisessa ajattelussa korostetaan tämän etäännyttämisen hyötynä sitä, että tällä tavoin kertoja voi lakata vähitellen samaistumasta ongelmaansa. Ongelma voi olla osa ajatuksiani tai tekemisiäni, mutta en ole kokonaan se ongelma.

Ulkoistamisen luova prosessi toteutuu siis paitsi kirjoittamisessa, myös pitkissä keskusteluhistorioissa. Niille on ominaista "oman kielen" syntyminen; metaforat, tarinanpätkät, omat vitsit ja puheenparret, omat sanastot. Näiden keskusteluobjektien avulla kompleksiset ajatuskulut tehdään sellaisiksi, että toisensa tuntevat ihmiset voivat helposti viitata niihin ja niiden takaa aukeaviin merkitysyhteyksiin.

Nämä keskustelussa syntyvät löydöt ovat todella kiinnostavia artefakteja.  

Keskusteluhistorioiden aarteet

Tutkiessani aikanaan Anssi Peräkylän kanssa psykoanalyysivuorovaikutusta ääninauhoiteaineistosta vaikutuin siitä, miten taidokkaita keskusteluluomuksia, eräänlaisia puhuttuja aarteita, vuosia kestävä tiheä kahdenkeskinen keskusteluhistoria voi tuottaa. Näillä puhutuilla luomuksilla on samoja ominaisuuksia kuin teksteillä: ne muodostavat ikään kuin aarreaitan, joka alkaa tuottaa uusia ajatuksia, tulkintoja ja rikastuvaa mielenmaisemaa.

Tällainen hyviä ja mieleenpainuvia "täkyjä" sisältävä keskusteluhistoria voi syntyä myös pitkissä ryhmäprosesseissa, kuten koulutuksessa, työnohjauksessa tai vertaisryhmämentoroinnissa. Se edellyttää usein vetäjältä hyvää jäsentelytyötä. Onnistuessaan se muodostaa ikään kuin oman "tekstin" johon voi helposti viitata, jota voi yhdessä tulkita ja josta saa voimaa ja aineksia omiin pohdintoihin vielä jälkikäteenkin.

Tällaista aarteiden löytämistä ja luomista tapahtuu myös pitkien, syvien läheisten ihmissuhteiden sisältämissä keskusteluhistorioissa. Niiden sisältämät kiteytymät, ajatuskulut, arkiteoriat, tulkinnat -- kokonaiset mielenmaisemat -- ovat yksi hienoimpia luomuksia, mitä ihminen osaa rakentaa. 



Omassa elämässäni nämä keskusteluhistoriat -- jotkut paitsi puhuttuja, myös kirjoitettuja -- ovat olleet tärkeimpiä aikuisiän kasvuympäristöjäni. Pidän ajatuksesta että ne ovat yhteistä luomistyötämme.

maanantai 27. elokuuta 2012

Teksti puhuu meille - tekstin luova potentiaali

Edellisessä postauksessa avasin academic literacy -näkökulman yliopistopedagogiikan koulutukseen.

Yliopistopedagoginen kouluttaminen ja kehittäminen on opettajankoulutusta, mutta se ei ole pelkästään sitä. Se on myös tiedeyhteisön moniäänistä keskustelua tieteen opettamisesta, tutkimusperustaisuudesta, tiedosta ja tiedon representaatiosta. Siksi ei ole ihme että yliopistopedagogiikan koulutuksessa kirjoittamisen ja tekstitaitojen mietintä aukeaa kompleksiseksi vyyhdeksi erilaisia kysymyksiä.

Kysyn uudestaan: miksi kirjoittaminen on hyödyllistä oppimiselle?

Kirjoittaminen tukee ja välittää oppimistoimintaa

Oppimistutkijat miettivät juuri tätä kysymystä. Yksi tapa vastata tähän on se, että kirjoittamisen prosessit, vaikka eivät ole yksi yhteen samoja kuin oppimisen kognitiiviset prosessit, tukevat kuitenkin niitä. Kirjoittamisen prosessit ovat hedelmällisessä suhteessa niihin prosesseihin joiden kautta opimme: kuvaaminen, kertominen, selostaminen, arvioiminen, selittäminen, vertaileminen, argumentoiminen, ongelmanratkaisu...

Lisäksi - kirjoittaminen ei vain "tue" akateemista oppimista vaan välittää sitä monella tavalla. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat se viestinnän muoto, jonka avulla asioista on yleensä kommunikoitava. Muu ei yksinkertaisesti olisi mahdollista.

Muun muassa toiminnan teoriassa puhutaan ulkoistamisesta: ihmisyhteisö tarvitsee kirjoittamisen ja lukemisen taitoja pystyäkseen yhteistoimintaan ja representoidakseen niitä monimutkaisia asioita joiden parissa toimitaan. Ulkoistaminen tarkoittaa silloin mitä tahansa tapaa representoida jotain miellettyä (ts. "mielensisäistä") asiaa niin, että se voidaan ottaa yhteisen toiminnan kohteeksi.

Tästä päästään siihen kirjoittamisen ulottuvuuteen, joka on minusta se hauskin ja kiinnostavin oppimisen kannalta.

Kirjoittaminen luo maailmaa

Kirjoittamisella, eräänä ulkoistamisen keinona, on luovaa potentiaalia. Tällä en tarkoita luovuutta itseilmaisuna, "vapautena" tai spontaanisuutena. Se on eri tapa käyttää luovuus-termiä enkä halua sotkea sitä tähän.

Tarkoitan sitä, että kun jokin asia muotoutuu kirjoittamalla tekstiksi, teksti alkaa saada objektin t. kohteen luonnetta -- arfefaktimaisuutta, teosmaisuutta. Ja silloin sillä alkaa olla jonkinlainen, vaikka pienikin, oma elämä. Se alkaa vaikuttaa tekijänsä ajatuksiin ja toimintaan takaisinpäin. Kun kirjoitan ajatuksistani tekstiä, teksti alkaa "luoda" ajatuksia. Tästä johtuu se että kirjoittaessa voi olla se tunne että "teksti kirjoittaa minua" tai että "löydän" ajatukseni, löydän jotain jota en tiennyt vielä olevan ajatuksissani tai näköpiirissäni.

Kirjoittamista tutkineet oppimispsykologit Carl Bereiter ja Marlene Scardamalia kuvasivat tätä ilmiötä termeillä "textbase" ja "domain knowledge". He erittelivät näiden välistä vuorovaikutusta kirjoitusprosessissa: kirjoittaessa kirjoittaja hyödyntää tietopohjaansa tekstin rakentamiseksi,  mutta teksti alkaa myös muokata tietopohjaa ja tavallaan siten luo uutta tietoa.

Eli: kirjoittaminen ei ole tärkeätä vain siksi että "ymmärrät paremmin ajatuksiasi" tai että "saat selvennettyä vaikeita asioita". Vaan myös siksi että sen avulla laajennat mahdollisuuksiasi
- ylipäänsä havaita ajatuksiasi ja tulla niistä tietoiseksi;
- havaita ja assosioida niiden välisiä kytkentöjä;
- löytää ja kehittää kokonaan uusia ajatuksia; ja
- hahmottaa jonkin asian mahdollisia kehittymissuuntia.

Kun kirjoitat (tai piirrät, maalaat, rakennat - eli luot teosta) kehkeytyvä teos itse alkaa "tehdä työtä" ja kommunikoida sinulle takaisin päin.

Kirjoittaminen on siis mahdollisuus, affordanssi, joka laajentaa sitä mikä on meille ylipäänsä mahdollista ajatella, tehdä ja kuvitella.

lauantai 25. elokuuta 2012

Kenelle yliopistopedagogiikassa kirjoitetaan?

Hiljattaisilla Aalto-yliopiston järjestämillä Pedaforum-päivillä pidimme Eetu Heikkisen kanssa työpajaa, jossa pohdittiin sitä, millaisia teksti- ja kirjoittamiskäytäntöjä yliopistopedagogiikan piirissä harrastetaan, millaisia tekstilajeja käytetään ja millaisia tekstilajien välisiä törmäyksiä yliopistopedagogiikan koulutuksissa tapahtuu. Aihepiiri tuntui hedelmälliseltä monella tapaa.  


Mitä kirjoitutetaan?

Pedagogit ajattelevat varmaankin rutiininomaisesti, että kirjoittaminen on hyvästä ja sen avulla oppii.

Kirjoittamalla rakennetaan ja tuetaan esimerkiksi käsitteellisessä oppimisessa oleellista prosessia, jossa vertaillen, työstäen ja soveltaen otetaan ajatuksellisesti sekä tekstuaalisesti haltuun jokin ilmiö, termi tai näkökulma ja myöhemmin ehkä käytetään sitä johonkin konkreettiseen ongelmanratkaisuun. Tämä on ehkä yliopistossa se tutuin ja rutiininomaisin tapa ymmärtää kirjoittamisen rooli oppimisessa.

Itsereflektiivinen kirjoittaminen lienee ainakin jollain tapaa vakiintunut tekstilaji esimerkiksi opettajien- ja terveydenhuollon ammattilaisten koulutuksessa, tutkimusta ainakin aiheesta tuntuu riittävän. Sen sijaan en ole varma, miten selkeä kuva yliopistopedagogiikan koulutuksessa on siitä, millaisia tekstejä onnistuneesti itsereflektiiviset tekstit ovat, ja miten niiden kanssa oikein menetellään, kuka niitä lukee ja miten niitä voisi ymmärtää ja käyttää.

Joskus tuntuu myös siltä, että meille on vasta kehkeytymässä käsitys siitä, millaisia tekstejä kannattaisi kohdella osaamisen näytteinä, mitkä puolestaan saavat jäädä "prosessin virtaan". Mihin nämä osaamisen näytteet keskittyvät, kuinka tieteellisiä niiden tulee olla ja millaisiin viestintätilanteisiin niiden kautta osallistutaan? Kelle yliopistopedagogiikassa kirjoitetaan?

Mitä "kieltä" käytetään - millä säännöillä toimitaan?

Yliopistopedagogiikassa yksi tekstilajien välinen hyppäys voi tapahtua kokemuksellisen kirjoittamisen ja tieteellisen kirjoittamisen konventioiden välillä. Näistä siirtymistä puhuimme pajassa. Sen lisäksi yliopistopedagogisen kouluttamisen sekä pedagogisen kehittämisen piirissä esiintyy lukuisia lukemis- ja kirjoittamistilanteita, joissa eri tieteenalojen tai tieteenalakulttuurien väliset erot tuottavat erilaisia kynnyksiä ja törmäyksiä.

Puhuimme myös siitä, että tapamme keskustella ja viestiä pedagogiikan kysymyksistä liittyy erilaisten toimijoiden/ryhmien intresseihin ja vaikutuspyrkimyksiin. New literacies -suuntauksen kirjoittamistutkijat esittävätkin, että niin sanotun lukutaidon (lukeminen, kirjoittaminen, viestiminen eri tilanteissa jne.) kysymyksiä ei voi käsitellä irrallisina "skillseinä", vaan taidot ja osaamiset rakentuvat näillä erilaisilla kentillä, joissa kielen kautta käytetään myös määrittelyvaltaa erilaisiin kysymyksiin.

Tekstien, määrittelyvallan ja tieteenalarajojen välisissä kysymyksissä tuli etsimättä mieleen opetussuunnitelmatyön prosessit, joissa monissa yliopistoissa kysytään, osaammeko ja haluammeko kirjoittaa näin tai noin.

Palaan literacy-aiheisiin vielä tuonnempana. Seuraavassa postauksessa siirryn takaisin alkupisteeseen:

miksi kirjoittaminen on oppimisen kannalta mielekästä?

torstai 16. elokuuta 2012

"Kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä"

Helene Schjerfbeckin elämäkerrassa Riitta Konttinen kuvaa kirjan alussa nuorta Heleneä Pariisissa maalausopissa.

Useat kuvaukset ja pienet muistelmasitaatit käsittelevät sitä, miten vapaaksi ja onnelliseksi Helene tunsi itsensä, kun elämän puitteet olivat suhteellisen yksinkertaiset, mutta hän sai rajoittamattomasti maalata. Monet kuvaukset ovat jälkikätisiä muisteluksia:

Kaupunki eli hänen mielessään paikkana, jossa työnteolle ei ollut mitään esteitä. "Että saisi vain istua maalaamassa!" hän huokasi kerran paljon myöhemmin Helena Westermarckille, "se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa." (s. 55)

Tätä aikaa Helene muisteli myöhemmin Alma Engblomille lähettämässään kirjelappusessa lämmöllä, painottaen kaikkein tärkeintä: "monta kertaa ajatukset ovat palanneet siihen ihmeelliseen nuoruusaikaan, jolloin sain olla yhdessä sinun kanssasi ja sinä olit niin kiltti minua Pariisiin tottumatonta kohtaan. Ihmeellistä oli se aika, jolloin 'etsiminen' alkoi --  kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää taiteessa ja elämässä. Kiitos rakas Alma. (s. 58)

Helene nautti myös suurkaupungin anonyymistä mutta rikkaasta ympäristöstä ja tovereittensa seurasta. Hän asetti itselleen tavoitteita, oppi ja ahersi. Suurin onni liittyi siihen, ettei mikään estänyt uppoutumasta täysin siihen, mistä eniten maailmassa piti:

Nuorena maalaaminen oli hauskaa, koska "nuoruudessa oli toivoa, ja rakkautta työhön, oli hauskaa maalata, se oli ainoa hauska asia."  (s. 71)

(Sivuutan tässä ajatuksen siitä, että maalaaminen on "ainoa hauska asia"...)  Samaistun nyt mieluummin siihen, miten onnellinen paikka pieni pariisilainen ullakkohuone saattoi Helenelle olla. Nämä kuvaukset toivat voimakkaasti mieleeni, miltä tuntuivat väitöskirjatyön alkuajat, ja etenkin väitöskirjan käynnistämisen vuosi ulkomailla silloisen kumppanini kanssa.

Aikaa jolloin "alkoi kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä". Tuon paremmin en olisi sitä osannut sanoa.

Gradunkin tekeminen tuntui hetkittäin tältä, mutta samaa selkeän elämäntehtävän ja valinnan tuntua siinä ei vielä ollut.

Tuon väitöskirjavaiheen jälkeen tulivat sitten perhe, monenlaiset ristipaineet ja elämänkriisit; keski-ikäistyminen.

Työ ei ole koskaan sen jälkeen tuntunut niin yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta. Olin valinnut tutkimustyön, asettanut sen yli muiden töiden ja tehtävien, olin kiitollinen mahdollisuudesta tehdä sitä (sekä rahasta että ajasta), minun oli lupa täyttää elämäni sillä. Olin intohimoisen innostunut ja työ oli mielekkään tuntuista. Tunsin varmaankin, että toteutan tehtävää johon sovin ja joka on minulle "tarkoitettu".

Vaikeuksia oli tietenkin myös, paljonkin. Epäilin kykyjäni ja lahjojani varmaankin joka päivä... Silti jokin tuntui äärimmäisen selkeältä.

Todennäköisesti en koskaan enää löydä samanlaista suhdetta tutkimukseen, enkä mihinkään muuhunkaan työhön. En ole sama ihminen enää - 20 vuoden elämänkokemuksia ei voi pyyhkiä pois, ja suhde työhön on muuttunut radikaalisti monta kertaa tuon vaiheen jälkeen. Kuva on peruuttamattomasti monipuolistunut ja raadollistunutkin.

Silti oli jotenkin hienoa yhtäkkiä muistaa tuo vaihe. Sillä ei ollut mitään tekemistä "työnarkomanian" tai "työuupumuksen" kanssa, vaikka jossain vaiheessa tulikin se tilanne, että sinä aikana opituilla strategioilla alkoi syntyä uupumusta tai muunlaista kohtuuttomuutta. Oli pakko oppia uudet tavat ja rakentaa uusi tärkeysjärjestys. Ja kyseenalaistaa se, paljonko ihminen voi tehdä töitä. Tai paljonko haluaa.

Mutta silti: on mukava ajatella itseään osansa valinneena. Ei  minkään ikeen alle harhautettuna.

Se oli hieno elämänvaihe.

En tiedä miten tästä kokemuksesta voisi puhua yliopistoyhteisössä heittäytymättä vain nostalgiseksi... Ehkä juuri nyt jossain joku kokee samanlaista onnea siitä, että saa tutkia. Ehkä sekin voisi olla osa kokemusta akateemisesta työstä.

**



Konttinen, Riitta. 2004. Oma tie. Helene Scherfjeckin elämä. Otava.

maanantai 13. elokuuta 2012

Ohjaus-sorvin ääreen

Ohjauksen teoriat tai mallinnukset korostavat usein tutkivaa, reflektiivistä otetta. Tutkimuksissani ohjausvuorovaikutuksen eri muodoista olen kuitenkin havainnut, että käytännössä ne muotoutuvatkin useimmiten ongelmanratkaisutilanteiksi.

Ohjauksessa halutaan kehittää ohjattavan vahvaa toimijuutta: ohjattavan omaa aktiivista otetta ja kykyä säädellä ja muokata toimintaansa vaihtuvissa tilanteissa ja olla toimintansa kautta osallinen jossain mielekkäässä asiassa tai yhteisössä.

Käytännössä ohjauksen vuorovaikutuksen toimet rakentuvat kuitenkin sellaiseksi, että toimijuus saattaa jäädä puolitiehen. Kun törmätään ongelmaan, viedään se ohjaajalle ratkaistavaksi ja ohjaaja ratkoo sen. Tai kun ohjaaja törmää ongelmaan ohjattavan työskentelyssä, hän kertoo miten se tulisi ratkaista. Kaikki askeleet, oivallukset tai tulkinnat joiden kautta prosessi kehittyy ja rikastuu, tulevat ikään kuin  "ohjaajan kädestä". 

Toimijuus voi kehittyä kyllä näinkin ja usein sillä saadaan kaikenlaista  tarpeellista aikaiseksi. Vielä tehokkaammin ohjattavan toimijuus kuitenkin kehittyisi, jos myös ohjattavan oma ongelmanratkaisukapasiteetti pääsisi  käyttöön. Ja jos joutuisi myös kysymään ongelmanratkaisua edeltäviä, ongelmaa jäsentäviä ja asettelevia kysymyksiä ja rakentelemaan vaihtoehtoisia tulkintoja tilanteesta.

**

Entä jos ohjaus ei olisikaan ongelmanratkaisua? Jos se onkin pikemminkin ongelman löytämistä, ongelmanasettelujen kokeilemista tai ongelmia muokkaavien peruskysymysten muokkaamista?

Kun halutaan toimia tavoitteellisesti, se ymmärretään usein niin, että asetetaan tavoite (paikasta A paikkaan B), pyritään etenemään sen suunnassa, ja kun kohdataan ongelmia, poistetaan ne kuin esteet tieltä. Lopuksi ollaan paikassa B.

Tavoitteen voi ymmärtää myös työkaluksi, jonka avulla ylipäänsä tulee liikkuneeksi eteenpäin. Tavoitetta voi joutua muuttamaan, mutta oleellista on liike. Liikkumalla pääsee kiinni erilaisiin perspektiiveihin. Joskus nurkan takaa paljastuu näkymä, joka tekee mielekkääksi aivan uudenlaiset kysymykset.

Tavoite (ja siitä viriävä ongelmanratkaisu) on yksi tapa löytää yhteinen suunta toiminnalle: "haluamme tuonne". Olen alkanut kuitenkin ohjauksessa useammin puhua yhteisestä toiminnan kohteesta kuin tavoitteesta. Yhteisen kohteen äärellä voidaan mielekkäällä tavalla olla niinkin, että tavoitteita on useita, tai ne ovat hieman hakusessa, tai ne ovat eri osapuolilla vähän erilaisia.

Joskus voidaan olla yhteisen kohteen äärellä tietämättä mihin olisi järkevää edetä. Yhteiset kohteet ovat jäsentelyn, tutkimisen, porautumisen, ihmettelyn arvoisia.

Olen alkanut ajatella niin, että ohjauksen osaamisessa -- käytännön vuorovaikutuksen tasolla -- oleellista olisi tuntea erilaisia työtapoja, jotka mahdollistavat sekä tutkivan orientaation että ongelmanratkaisu-orientaation ja käyttää näitä luovasti vaihdellen.


**

Tässä vielä pieni tsemppikuva kaikille työrytmiä hakeville:


sunnuntai 5. elokuuta 2012

Mikä auttaa kirjoittajaa? Retriittikokemuksia osa III

Vietin heinäkuun viimeisen viikon Hangossa Appelgrenintien eräässä villassa, jossa jatkoin omaa pikku kirjoitusretriittiäni. Olin ajatellut, että jos sataa, kirjoitan koko ajan. Kun ei sitten satanutkaan, kirjoitin lähinnä aamupäivät.

Minusta tuli tänä kesänä hurahtanut Hanko-fani. (Google+-sivullani kasa kuvia)


Kirjoittamisen (riittävään) onnistumiseen vaikutti tällä kertaa mm. se, että selostin villan isäntäpariskunnalle, että olen Hangossa kirjoittamassa. Sanoin sen ylipäänsä kaikille, jotka sattuivat toimiani tiedustelemaan. Sillä tavalla ikään kuin pakotin itseni hommiin.

Olin myös päättänyt ajatella, että tämän tekstin (kirjan) ei tarvitse olla loistava, hieno, ei edes niin hyvä kuin miksi osaan sen kuvitella. Toki yritän tehdä siitä niin hyvän kuin osaan, sitten lopulta, mutta kirjoittaessani yritän pikemminkin ajatella, että riittää että tekstiä syntyy.

Kirjoitan ensimmäistä raakatekstiversiota vyöryttäen. Mieli on kuin äänekäs illallisseurue. Kaikki saavat äänensä kuuluviin, kun vaan huutavat tarpeeksi kovaa. Siksi teksti on tyylillisesti sekavaa. Ei ainoastaan moniäänistä vaan "moniagendaista"... Annan sen vielä olla sitä ja yritän mieltää tehtäväni niin, että ensin on tuotettava niin paljon tekstiä, että näen millainen kirjan rakenteen tulisi olla.

Kirjan rakenne tulee muuttumaan jonkin verran suunnitelmastani.

Tässä tuli taas todistettua kertaalleen, miten tärkeä suunnitelma on. Ei siksi, että lopputuloksen olisi oltava suunnitelman mukainen. Vaan siksi että suunnitelma on keino päästä työhön kiinni. Ja suunnitelman avulla voi tulkita sitä mitä on tehnyt. Joskus suunnitelmaa pitää muuttaa. Silloin kun tietää tämän, on jo päässyt aika pitkälle.

Onnistumiseen (= siihen että sain kirjoitettua) vaikutti myös se, että vaikka hankin itselleni pikkupakotteita, olin myös päättänyt olla edellyttämältä itseltäni mitään TIETTYÄ tulosta. Ei tiettyä määrää sivuja, lukuja, tiettyä työvaihetta. Tarkoitus oli vain antaa tekstin alkaa muotoutua.

Yritän ajatella tekstini kanssa, kuten opin Pipsa Longan luennosta: houkuttaa tekstiä sen monien mahdollisuuksien äärellä, kutsua siitä esiin "se teksti joka se voi olla".

**

Minulle oli iso löytö huomata, että voin elää pitkäänkin tekstin kanssa ilman, että minun täytyy kovasti pitää siitä. Aiemmin en ole osannut kirjoittaa pidempää tekstiä, jos en ollut rakastunut siihen. Nyt huomaan, että emotionaalisesti lähinnä siedän tätä tekstiä mutta silti pystyn työskentelemään sen kanssa.

Voisiko sitä olla kirjoittajana aikuistumassa?


Hupaisaa silti, että joka kerran kun kirjoittaminen onnistuu, että SAA KIRJOITETTUA, sitä on niinkin yllättynyt, että se pitää erikseen mainita. Ehkä sitä joka kerran kuitenkin pelkää, ettei pystyisikään kirjoittamaan.