torstai 16. elokuuta 2012

"Kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä"

Helene Schjerfbeckin elämäkerrassa Riitta Konttinen kuvaa kirjan alussa nuorta Heleneä Pariisissa maalausopissa.

Useat kuvaukset ja pienet muistelmasitaatit käsittelevät sitä, miten vapaaksi ja onnelliseksi Helene tunsi itsensä, kun elämän puitteet olivat suhteellisen yksinkertaiset, mutta hän sai rajoittamattomasti maalata. Monet kuvaukset ovat jälkikätisiä muisteluksia:

Kaupunki eli hänen mielessään paikkana, jossa työnteolle ei ollut mitään esteitä. "Että saisi vain istua maalaamassa!" hän huokasi kerran paljon myöhemmin Helena Westermarckille, "se olisi niin ihanaa, sellaista oli Pariisissa." (s. 55)

Tätä aikaa Helene muisteli myöhemmin Alma Engblomille lähettämässään kirjelappusessa lämmöllä, painottaen kaikkein tärkeintä: "monta kertaa ajatukset ovat palanneet siihen ihmeelliseen nuoruusaikaan, jolloin sain olla yhdessä sinun kanssasi ja sinä olit niin kiltti minua Pariisiin tottumatonta kohtaan. Ihmeellistä oli se aika, jolloin 'etsiminen' alkoi --  kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää taiteessa ja elämässä. Kiitos rakas Alma. (s. 58)

Helene nautti myös suurkaupungin anonyymistä mutta rikkaasta ympäristöstä ja tovereittensa seurasta. Hän asetti itselleen tavoitteita, oppi ja ahersi. Suurin onni liittyi siihen, ettei mikään estänyt uppoutumasta täysin siihen, mistä eniten maailmassa piti:

Nuorena maalaaminen oli hauskaa, koska "nuoruudessa oli toivoa, ja rakkautta työhön, oli hauskaa maalata, se oli ainoa hauska asia."  (s. 71)

(Sivuutan tässä ajatuksen siitä, että maalaaminen on "ainoa hauska asia"...)  Samaistun nyt mieluummin siihen, miten onnellinen paikka pieni pariisilainen ullakkohuone saattoi Helenelle olla. Nämä kuvaukset toivat voimakkaasti mieleeni, miltä tuntuivat väitöskirjatyön alkuajat, ja etenkin väitöskirjan käynnistämisen vuosi ulkomailla silloisen kumppanini kanssa.

Aikaa jolloin "alkoi kaiken sen etsiminen, mitä halusi ymmärtää tieteessä ja elämässä". Tuon paremmin en olisi sitä osannut sanoa.

Gradunkin tekeminen tuntui hetkittäin tältä, mutta samaa selkeän elämäntehtävän ja valinnan tuntua siinä ei vielä ollut.

Tuon väitöskirjavaiheen jälkeen tulivat sitten perhe, monenlaiset ristipaineet ja elämänkriisit; keski-ikäistyminen.

Työ ei ole koskaan sen jälkeen tuntunut niin yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta. Olin valinnut tutkimustyön, asettanut sen yli muiden töiden ja tehtävien, olin kiitollinen mahdollisuudesta tehdä sitä (sekä rahasta että ajasta), minun oli lupa täyttää elämäni sillä. Olin intohimoisen innostunut ja työ oli mielekkään tuntuista. Tunsin varmaankin, että toteutan tehtävää johon sovin ja joka on minulle "tarkoitettu".

Vaikeuksia oli tietenkin myös, paljonkin. Epäilin kykyjäni ja lahjojani varmaankin joka päivä... Silti jokin tuntui äärimmäisen selkeältä.

Todennäköisesti en koskaan enää löydä samanlaista suhdetta tutkimukseen, enkä mihinkään muuhunkaan työhön. En ole sama ihminen enää - 20 vuoden elämänkokemuksia ei voi pyyhkiä pois, ja suhde työhön on muuttunut radikaalisti monta kertaa tuon vaiheen jälkeen. Kuva on peruuttamattomasti monipuolistunut ja raadollistunutkin.

Silti oli jotenkin hienoa yhtäkkiä muistaa tuo vaihe. Sillä ei ollut mitään tekemistä "työnarkomanian" tai "työuupumuksen" kanssa, vaikka jossain vaiheessa tulikin se tilanne, että sinä aikana opituilla strategioilla alkoi syntyä uupumusta tai muunlaista kohtuuttomuutta. Oli pakko oppia uudet tavat ja rakentaa uusi tärkeysjärjestys. Ja kyseenalaistaa se, paljonko ihminen voi tehdä töitä. Tai paljonko haluaa.

Mutta silti: on mukava ajatella itseään osansa valinneena. Ei  minkään ikeen alle harhautettuna.

Se oli hieno elämänvaihe.

En tiedä miten tästä kokemuksesta voisi puhua yliopistoyhteisössä heittäytymättä vain nostalgiseksi... Ehkä juuri nyt jossain joku kokee samanlaista onnea siitä, että saa tutkia. Ehkä sekin voisi olla osa kokemusta akateemisesta työstä.

**



Konttinen, Riitta. 2004. Oma tie. Helene Scherfjeckin elämä. Otava.

2 kommenttia:

  1. Paljon hyviä tekstejä blogistasi löytyy :) täytyy palata myöhemmin ajan kanssa tutkimaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Piia, olipa kiva kuulla että löysit tänne, ja mukavaa että jäit langalle! Keskustelemisiin!

      Poista