sunnuntai 5. elokuuta 2012

Mikä auttaa kirjoittajaa? Retriittikokemuksia osa III

Vietin heinäkuun viimeisen viikon Hangossa Appelgrenintien eräässä villassa, jossa jatkoin omaa pikku kirjoitusretriittiäni. Olin ajatellut, että jos sataa, kirjoitan koko ajan. Kun ei sitten satanutkaan, kirjoitin lähinnä aamupäivät.

Minusta tuli tänä kesänä hurahtanut Hanko-fani. (Google+-sivullani kasa kuvia)


Kirjoittamisen (riittävään) onnistumiseen vaikutti tällä kertaa mm. se, että selostin villan isäntäpariskunnalle, että olen Hangossa kirjoittamassa. Sanoin sen ylipäänsä kaikille, jotka sattuivat toimiani tiedustelemaan. Sillä tavalla ikään kuin pakotin itseni hommiin.

Olin myös päättänyt ajatella, että tämän tekstin (kirjan) ei tarvitse olla loistava, hieno, ei edes niin hyvä kuin miksi osaan sen kuvitella. Toki yritän tehdä siitä niin hyvän kuin osaan, sitten lopulta, mutta kirjoittaessani yritän pikemminkin ajatella, että riittää että tekstiä syntyy.

Kirjoitan ensimmäistä raakatekstiversiota vyöryttäen. Mieli on kuin äänekäs illallisseurue. Kaikki saavat äänensä kuuluviin, kun vaan huutavat tarpeeksi kovaa. Siksi teksti on tyylillisesti sekavaa. Ei ainoastaan moniäänistä vaan "moniagendaista"... Annan sen vielä olla sitä ja yritän mieltää tehtäväni niin, että ensin on tuotettava niin paljon tekstiä, että näen millainen kirjan rakenteen tulisi olla.

Kirjan rakenne tulee muuttumaan jonkin verran suunnitelmastani.

Tässä tuli taas todistettua kertaalleen, miten tärkeä suunnitelma on. Ei siksi, että lopputuloksen olisi oltava suunnitelman mukainen. Vaan siksi että suunnitelma on keino päästä työhön kiinni. Ja suunnitelman avulla voi tulkita sitä mitä on tehnyt. Joskus suunnitelmaa pitää muuttaa. Silloin kun tietää tämän, on jo päässyt aika pitkälle.

Onnistumiseen (= siihen että sain kirjoitettua) vaikutti myös se, että vaikka hankin itselleni pikkupakotteita, olin myös päättänyt olla edellyttämältä itseltäni mitään TIETTYÄ tulosta. Ei tiettyä määrää sivuja, lukuja, tiettyä työvaihetta. Tarkoitus oli vain antaa tekstin alkaa muotoutua.

Yritän ajatella tekstini kanssa, kuten opin Pipsa Longan luennosta: houkuttaa tekstiä sen monien mahdollisuuksien äärellä, kutsua siitä esiin "se teksti joka se voi olla".

**

Minulle oli iso löytö huomata, että voin elää pitkäänkin tekstin kanssa ilman, että minun täytyy kovasti pitää siitä. Aiemmin en ole osannut kirjoittaa pidempää tekstiä, jos en ollut rakastunut siihen. Nyt huomaan, että emotionaalisesti lähinnä siedän tätä tekstiä mutta silti pystyn työskentelemään sen kanssa.

Voisiko sitä olla kirjoittajana aikuistumassa?


Hupaisaa silti, että joka kerran kun kirjoittaminen onnistuu, että SAA KIRJOITETTUA, sitä on niinkin yllättynyt, että se pitää erikseen mainita. Ehkä sitä joka kerran kuitenkin pelkää, ettei pystyisikään kirjoittamaan.


2 kommenttia:

  1. Oli kiva lukea kirjoittamistkuvaustasi. Erityinen tuttuus tuli vastaan, kun puhuit suunnitelman merkityksestä. Oma kokemukseni on hyvin samanlainen. Suunnitelma antaa ymmärryksen kokonaisuudesta. Sitä ei tehdä siksi, että se sellaisenaan toteutuisi vaan siksi, että vääjäämättömien muutosten vaikutuksen ymmärtäisi ja voisi helpommin tehdä niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, tuo oli hyvin tiivistetty että "siksi, että vääjäämättömien muutosten vaikutuksen ymmärtäisi ja voisi helpommin tehdä niitä".

      Poista