maanantai 24. syyskuuta 2012

Ihmisen mieli

Ihmisen ajattelulle, nimenomaan itsereflektiolle, tuntuu olevan ominaista kumma hitaus ja sitkaus. Sittenkin vaikka sitä kokisi äkillisen selvänäköisyyden hetkiä.

Sitä voi tulla selvästi tietoiseksi jostain ajattelukuviosta, jonka näkee kyseenalaiseksi ja oudoksi, jonka voi mieltää itsekin aivan järjettömänä, kun sen on sanallistanut muille tai vaikkapa tekstissä itselle. Sitä voi hetkittäin hyvin voimakkaasti ja vilpittömästi ihmetellä omaa tapaansa ajatella, toimia, reagoida.

Joskus tällaisen kuvion näkeminen voi olla yhtäkkistä, kuin joku kirkkauden leimahdus.

Mutta useammin se on jotain sen tapaista, että oivaltaa - tai TUNTUU oivallukselta - ja silti tietää ennenkin olleensa samoilla jäljillä, samalla sylttytehtaalla. Voi kokea hyvin äkillisesti löytäneensä jotain, tulleensa tietoiseksi, tulleensa herätetyksi tai ravistetuksi - ja sitten keskustelukumppani sanoo että "sinähän puhuit tuosta jo viime vuonna". Tai löytää omista teksteistään todisteet siitä, että asia on ollut työstössä jo viisi tai kymmenen vuotta taaksepäin.

Mikä kummallisinta (kun puheena ovat vahingollisiksi tai turhiksi mielletyt ajattelutottumukset) tällaisesta oivalluksesta on vielä valovuosien matka siihen, että se johtaisi toisenlaiseen toimintaan, toisenlaisiin valintoihin, erilaiseen elämään. Jokin asia voi olla järjellä oivallettuna aivan järjetön, ja samalla emotionaalisesti tosi kuin vesi.

Todellinen muutos, se joka tuottaa oikeasti erilaista elämää, erilaista toimintaa, erilaisia valintoja - se tapahtuu jossain eri ajassa ja eri rytmissä kuin nämä oivaltamiset. Niillä on kyllä jokin suhde toisiinsa, mutta mikä?

 **

Mitä tämä tarkoittaa työnohjaajalle? Kouluttajalle?





lauantai 22. syyskuuta 2012

Pesänrakennusta

Työpaikalla muutimme uuteen rakennukseen, uusiin huoneisiin ja uuteen työyhteisöön.

Viime päivät olen seurannut ympärilläni tehokasta purkamista, touhuamista ja pesänrakennusta.

Ihmisillä on rakastettava tapa koristella huoneensa ja merkitä reviirinsä, jokainen omalla tavallaan.




Myös yhteistä tilaa rakennetaan: astioita, kahvilistoja, tauluja seinälle, herkkuja "saa ottaa" -lapuilla varustettuna. Sosiaalitila.

"Sosiaalitila" ei kuulosta kauniilta. Ajatus on kuitenkin kaunis.

Toimistoympäristöt eivät yleensä muutenkaan ole järin kauniita... täytyy olla helposti siivottavaa, siirreltävää, yhteen sopivaa, paloturvallista, neutraalia.

Monelta asialta voi kyllä sulkea silmänsä, töissä pitää muutenkin olla valikoiva sen suhteen, mitä näkee ja minne katsoo. Toimistohuonekalut ovatkin usein sellaisia, ettei niitä oikeastaan edes näe. On parempi olla näkemättä.

Toin omaan huoneeseeni nojatuolin, joka on seurannut minua jo monessa työhuoneessa. Se on ollut myös asiakkaantuoli työnohjaustiloissani. Se on perintöhuonekalu, jonka verhoilu on kissojen raapima ja kulahtanut. Tykkään siitä kovasti: siinä mahtuu isokin ihminen käpertymään lukemaan.

Vaikka toimistokalusteet ja standardisisustukset eivät juuri koskaan sinänsä miellytä silmää, joskus jonkun työhuone voi silti olla kaunis. Sitä astuu sisään ja ajattelee: ihana huone. Täällä viihdyn.








Usein tämä kokemus kauneudesta ei liity yksittäisiin tavaroihin, vaan johonkin toiminnalliseen. Se liityy siihen, miten silmä ohjautuu kohteesta toiseen: valon suuntaan, ikkunoista kohti aukeavaa maisemaa, taivaankaistaletta. Tai kodikkaasti lukunurkaksi hahmottuvaan tilaan, jota lampun valo sitoo. Tai suureen pöytään jonka ääreen mahtuvat työvälineet, tarvikkeet, kesken olevat työt ja johon voi hahmottaa keskittyneen puurtamisen hahmon.

Kauneuden kokemus syntyy ajatuksista jotka liittyvät siihen, mitä tässä huoneessa ehkä voi tehdä tai miten siellä voi ajatella, lukea, keskittyä, keskustella, ottaa vieraita vastaan, tulla sisään, jäädä.

Kauneus on siinä miten huoneessa on liike, toiminta ja elämä mukana. Kaunis huone sisältää mielikuvan ihmisestä tilassa ja toiminnassa.


tiistai 11. syyskuuta 2012

Panostus yhteisöllisyyteen

Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulu palkitsi työhyvinvointia tukevia hankkeita Tulevaisuusareenallaan 4.9. Työhyvinvointi 2012-kilpailussa palkittuja ideoita kiitettiin toteutukseltaan keveiksi ja helpoiksi viedä organisaatioihin.

Mäntän Palvelukoti ja Vincit Työhyvinvointiteko 2012 -kilpailun voittajia

Aamulehti (5.9.2012) kertoi, että Mäntän Palvelukodin johtaja Tuula Savolainen kehitti idean ratkoessaan omaa kuormittumistaan. Kolme mänttäläistä sosiaalialan yritystä muodosti ringin, joiden johtajat ja esimiehet rakensivat itselleen vertaistukiverkoston, jonka luotsiksi kutsuttiin työnohjaaja. Johtajien tukeminen ohjauksellisen vertaistoiminnan avulla syvensi yritysten yhteistyötä ja tuki myös mukana olevien työyhteisöjen toimintaa.

Työpaikallani Campus Conexus -hankkeessa olemme miettineet vastaavanlaisia kysymyksiä tutkiessamme ja toimiessamme muutoksen myllertämässä Tampereen yliopistossa.  Väsyvä ja ristiriidoissa kamppaileva organisaatio ja sen kuormittuvat työntekijät tarvitsevat muutakin kuin osaamisen kehittämistä. Tarvitaan sellaisia toimintamuotoja, jotka helpottavat yhteisöllisyyden syntymistä, madaltavat kynnystä löytää jakamisen paikkoja ja vahvistavat vertaisvuorovaikutusta. Osaamista ei aina tarvitse lisätä koulutuksin tai kurssein. Kurssimuotoisella, yksilöitä pätevöittävällä kouluttamisella on paikkansa, mutta se ei työvälineenä riitä kaikkeen.

Pedagogisen kehittämisen muotona olemme alkaneet kokeilla erilaisia "kevyitä" yhteisöllisiä interventioita - ohjauksellisia ryhmätoiminnan muotoja. Kokemustemme mukaan niissä voi tapahtua vertaisoppimista, osaamisen vahvistumista, identiteetin selkiytymistä, rauhoittumista ja voimien palautumista - tai toisaalta pieniä "kulttuurishokkeja", tieteenalakulttuurien välisiä törmäyksiä ja "siedätyshoitoa", moniäänisyyden ja erilaisuuden kunnioittamista. Tätä kaikkea tarvitaan yliopistossa kipeästi.

Tapaaminen kerran kuussa on ajallisesti pieni ja verrattain edullinen panostus. Se voi silti kasvaa merkitykseltään suureksi. Jokainen ryhmämenetelmiä osaavasti käyttävä kouluttaja ja työnohjaaja tietää tämän.  Mutta miten tämä ajatus saadaan ottamaan tulta?

On hämmästyttävää, miten suuria rahoja eri organisaatioissa ollaan joskus valmiita laittamaan erilaisiin koulutuksiin ja seminaareihin. Sen sijaan panostus yksinkertaiseen resurssiin: -- säännölliseen yhteiseen ohjattuun vertaisryhmässä keskustelemiseen työyhteisöissä -- voi olla kovin tiukassa.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Ohjaajan aamu

Kun on flow päällä, ajatus kulkee vauhdikkaasti ja aukoo uusia uria. Toiminnassa suuntautuu silloin kaikkeen siihen mikä on mahdollista, mitä voisi kokeilla, mikä tuntuu jännittävältä, mikä on juuri siinä oivalluksen etunenässä tulemaisillaan seuraavaksi ajatuksissa esiin.

Kun väsyy tai on kiire, alkaa taas helposti keskittyä asioiden kontrolloimiseen ja kaikkeen siihen mitä ei kannata tehdä. Kun on paineinen olo, valitsee ikään kuin välttämättömimmän. Alkaa kaventaa horisonttia, suuntautuu torjuvasti mieluummin kuin innostuneesti, omat ajatukset lähtevät varmistelemisen ja hallinnan suuntaan.

Mietin tänä aamuna, mikä olisi kouluttajalle tai ohjaajalle otollisin olotila.

Flowssa on ehkä se ongelma, että vauhti on niin kova, ettei ehdi katsoa pääsevätkö muut mukaan. Parhaimmillaan se voi kuitenkin olla mahdollisuus yhteiseen tutkimusretkeen. Täytyy vaan jotenkin saada oma viritys toisten taajuudelle.

Väsymys on vaikea olotila kohdata ylipäänsä mitään, mutta se voi olla lopulta varsin hedelmällinenkin tila. Täytyy vain luopua kontrollin tarpeesta ja antaa itsensä olla "väsynyt toimija". Jos uskaltaa havaita että en pysty hallitsemaan kaikkea, voi antaa tilanteen viedä. Tilaa saakin ryhmä, oppija, ohjattava.

Ohjaajan otollisin olotila onkin nimenomaan läsnäolon tila. Läsnäolo yhtäaikaa toisille ihmisille ja omille ajatuksille ja toiminnalle. Oma suunta täytyy olla mielessä mutta suuntaa voi muuttaa.

Se on merkillinen arvoitus: toimia ja johtaa ja hääriä - ja samalla koko ajan kuunnella, olla mieli auki.
Mutta ei mitenkään ihmistä suurempi asia. Moni osaa sen tosi hyvin!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Haluamisen problematiikka akateemisessa työssä

Kun ihminen paljastaa haluavansa jotain, hän tekee samalla itsensä haavoittuvaksi.

Onko niin, että luovan työn tekijöillä ja toisaalta bisneksessä on selkeämpi ja läpinäkyvämpi suhde haluamiseen ja erilaisiin työuran palkintoihin kuin yliopistossa?

Yritysmaailmassa, kuvittelisin, ajatellaan olevan selvää, että yksilöt tavoittelevat työelämässä itselleen jotain ja tätä haluamista käytetään työn ja palkitsemisen moottorina. Haluamista ja onnistunutta suoriutumista kannustetaan. Silloin ei olisi periaatteessa noloa haluta asioita.

Taiteessa kysytään yleensä yksilön luovaa panosta, ja ajatellaan (ajatellaanko?) että on sallittua haluta muiden katseet siihen luovan työn tulokseen. Voi olla että sitten kun "kaikki katsovat", kokee myös häpeää ja haluaisi juosta piiloon, mutta kuitenkin - oli periaatteessa sallittua haluta.

Yliopistossa ja akateemisessa toimintaympäristössä tuntuu joskus taas siltä, että koska tieteen eetos ja toiminnan ydinajatus on ytimeltään kollektiivinen, ja tieteelle antautuminen tarkoittaa tämän eetoksen hyväksymistä, on itselle haluaminen jotenkin noloa. Siitä ei saa ainakaan jäädä kiinni. Ja jos aivan hirmuisesti innostuu, joutuu alttiiksi ja haavoittuvaksi.  Jos tavoittelee jotain itselleen, voi parhaassa tapauksessa onnistua. Mutta jos epäonnistuu, tai jos tulee näkyviin että on "tavoitellut" (jos toiminnan strategisuus paljastuu), se on jotenkin arveluttavaa.

Minusta on usein hämärästi tuntunut siltä, että yliopistomaailmassa vallitsee jonkinlainen kaksoisjärjestys tai merkillinen ristiriita, mitä tulee uralla etenemisen ja henkilökohtaisen haluamisen kysymyksiin.

Pitää tavoitella, mutta ei pidä himoita.

Pitää tavoitella kilpaillen, mutta kutsumuksen - ei kilpailuvietin - voimin.