keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Haluamisen problematiikka akateemisessa työssä

Kun ihminen paljastaa haluavansa jotain, hän tekee samalla itsensä haavoittuvaksi.

Onko niin, että luovan työn tekijöillä ja toisaalta bisneksessä on selkeämpi ja läpinäkyvämpi suhde haluamiseen ja erilaisiin työuran palkintoihin kuin yliopistossa?

Yritysmaailmassa, kuvittelisin, ajatellaan olevan selvää, että yksilöt tavoittelevat työelämässä itselleen jotain ja tätä haluamista käytetään työn ja palkitsemisen moottorina. Haluamista ja onnistunutta suoriutumista kannustetaan. Silloin ei olisi periaatteessa noloa haluta asioita.

Taiteessa kysytään yleensä yksilön luovaa panosta, ja ajatellaan (ajatellaanko?) että on sallittua haluta muiden katseet siihen luovan työn tulokseen. Voi olla että sitten kun "kaikki katsovat", kokee myös häpeää ja haluaisi juosta piiloon, mutta kuitenkin - oli periaatteessa sallittua haluta.

Yliopistossa ja akateemisessa toimintaympäristössä tuntuu joskus taas siltä, että koska tieteen eetos ja toiminnan ydinajatus on ytimeltään kollektiivinen, ja tieteelle antautuminen tarkoittaa tämän eetoksen hyväksymistä, on itselle haluaminen jotenkin noloa. Siitä ei saa ainakaan jäädä kiinni. Ja jos aivan hirmuisesti innostuu, joutuu alttiiksi ja haavoittuvaksi.  Jos tavoittelee jotain itselleen, voi parhaassa tapauksessa onnistua. Mutta jos epäonnistuu, tai jos tulee näkyviin että on "tavoitellut" (jos toiminnan strategisuus paljastuu), se on jotenkin arveluttavaa.

Minusta on usein hämärästi tuntunut siltä, että yliopistomaailmassa vallitsee jonkinlainen kaksoisjärjestys tai merkillinen ristiriita, mitä tulee uralla etenemisen ja henkilökohtaisen haluamisen kysymyksiin.

Pitää tavoitella, mutta ei pidä himoita.

Pitää tavoitella kilpaillen, mutta kutsumuksen - ei kilpailuvietin - voimin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti