lauantai 1. joulukuuta 2012

Tekijyyden ja toimijuuden eettisyys yliopistoyhteisössä ja opetuksessa

Taannoisilla Kasvatustieteen päivillä kuuntelin Erika Löfströmin ja Anne Nevgin hienon esitelmän plagioinnin kohtaamisesta opettajien kokemuksissa. Vaikutti siltä että on opettajalle shokeeraava ja ahdistava kokemus, kun oma opiskelija plagioi. Se tuntuu kuin tiskirätiltä naamaan: luottamus särkyy. Kuulosti myös siltä, että opettaja on kokemuksineen aika yksinäinen. Se herättää myös hätäännystä: enkö ole tarpeeksi neuvonut ja opastanut oikeaan eettiseen toimintaan?

Omasta tutkimusaineistostani, jossa opettajat kirjoittavat ennakkotehtävissä ohjauskoulutuksen alussa ohjauksen iloista ja suruista, muistuu mieleen eräs aika raju opettajan purkaus. Hän aloittaa kertomalla, ettei osaa ohjata. Sen jälkeen hän kuvaa tilannetta, jossa joutuu sivusta mukaan arvioimaan opinnäytettä, jossa opiskelija näyttää pistäneen tulososassa omiaan. Kun hän puuttuu tähän, toinen arvioija (joka on häntä seniorimpi) moittiikin opinnäytteen ohjaajaa siitä, ettei hän ole "ohjannut oikein" ja toteaa ettei opiskelijaa saa siitä rokottaa. - Opettaja jatkaa kertomalla, että kukaan ei oikein tiedä millaisin kriteerein työtä tulisi arvioida, ja mikä siitä on kenenkin vastuulla.

Muun muassa näiden tapausten äärellä olen alkanut miettiä, miten hankalaa on se, että opettajuus ja ohjaajuus mielletään niin kaikenkattavasti yksin tekemisenä. Tuo jälkimmäinen esimerkkihän osoittaa käytännössä hyvin selvästi sen, että kukaan yksilö ei tuollaisessa tilanteessa edes voi "osata" - osaamisen täytyy sijaita yhteisön yhteistyössä, tutkija-opettajayhteisön toiminnassa, jonka osaksi opiskelijat otetaan. On surullista ja vahingollista, että nuo yhteisön puutteelliset toimintatavat saavat opettajan kokemaan että "hän ei osaa".

Lisäksi mietin sitä, että opettajan reaktio plagiointiin paljastaa myös sen, miten voimakkaana pedagogisen suhteen sisältämä sitoumus ja luottamus koetaan - muutenhan sen rikkomus ei tuntuisi noin traumaattiselta.

Yliopistossa toimiminen, tutkiminen ja opettaminen, ovat moraalisesti sitovia asioita. Yhteisön jäsenyys on moraalinen kysymys. Myös tieteeseen liittyvä tekijyys on läpikotaisin eettinen asia: ei vain silloin kun sitä räikeimmin rikotaan tahallisessa plagioinnissa.

Miten tieteellisestä tekijyydestä ja sen eettisestä ulottuvuudesta voi puhua proaktiivisesti, miten sitä tehtäisiin näkyväksi?

Vielä yksi assosiaatio tähän: toistuva puheenaihe yliopistopedagogisessa koulutuksessa on kokemus siitä, että (jotkut) opiskelijat ovat kyynisiä, toimivat itsekkäästi, ikään kuin koulutuksen kuluttajina, ajatellen että heillä on oikeus yrittää maksimoida saamansa hyöty ja yrittää samalla edetä minimoimalla omat panostuksensa. Opettajia suututtaa se, että opiskelijoille täytyy muistuttaa vastuusta ja vastavuoroisuudesta, tai tähdentää sitä, että yliopisto on opettajien työpaikka, tai että he eivät voi jatkuvasti (24/7) olla palvelemassa yksittäistä opiskelijaa, joka haluaisi opetuspalveluja juuri silloin kun hänelle sopii...

Opiskelijoiden ajoittain välineelliselle ja itsekeskeiselle toimintatavalle on varmasti monenlaisia selityksiä - en mene nyt siihen.

Mutta haluaisin miettiä sitä, mikä olisi proaktiivinen tapa puhua yliopistoyhteisöstä moraalisena yhteisönä. Usein tunnistamme toiminnan eettisen luonteen vasta kun sitä rikotaan rajusti. Mikä olisi tapa puhua tekijyyden eettisestä ulottuvuudesta myönteisessä valossa, toiminnan opettelussa ja toimintakäytäntöihin totuteltaessa? Toimintakulttuuriin kasvaessa?

Eräs ystäväni muistutti minua hiljattaisessa lapsia ja koulua koskevassa lounaskeskustelussamme siitä, että kuvamme koulusta köyhtyy, jos käytämme kaikkeen "oppimisen" termejä ja unohdamme kasvatuksen - joka on pohjimmiltaan eettistä toimintaa ja eettisten valintojen tekemistä ihmisyhteisöissä eläen.

Minua kosketti hänen puheensa ja haluaisin esittää tämän kysymyksen yliopistopedagogisena kysymyksenä. Olen hyvin iloinen siitä, että puhumme tosiaankin "pedagogiikasta" (emme vain koulutuksesta) juuri siksi, että yliopistoyhteisö on pohjimmiltaan moraalinen yhteisö. Opetustyön ydin lähtee siitä että opiskelija on hyväksytty tämän yhteisön jäseneksi ja hän astuu mukaan sen sitoumuksiin tullessaan sinne opiskelemaan.

Samoin yliopistopedagogisessa koulutuksessa on kyse yliopistoyhteisön tutkimisesta kasvattavana yhteisönä. Eli yhteisönä jolla on arvoja joita se pyrkii välittämään.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö opiskelija "käyttäisi" yliopistoa omiin tarkoitusperiinsä. Eikä sitäkään että kaikista tulisi tutkijoita. Eikä sitäkään että opiskelija ei tarvitsisi apua oppiakseen toimimaan eettisesti yhteisön vaatimalla tavalla. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että yhteisön luonne moraalisena yhteisönä muodostaa sitoumuksiemme pohjan ja perustan opetustoiminnalle ja siihen osallistumiselle.

Osaammeko tehdä sen selväksi?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti