maanantai 30. joulukuuta 2013

Uudenvuoden "lupauksia"

Niin - mitä sitä lupailemaan. Mutta jos lupausten sijasta hahmottelisi jonkinlaista maisemaa, jota katselisi?

Olen mielistynyt jo edellisessä postauksessa mainitsemaani ajatukseen, että voisi paneutua tutkimaan erilaisia kysymyksiä, pakottamatta ratkaisua tai toimintaa. Etenkin erilaiset vastakkainasettelut kiinnostavat koko ajan enemmän nimenomaan ajattelun lähtökohtina, ei niinkään valintavaihtoehtoina.


Melkein aina käy niin, että kun lähtee seuramaan jotain jyrkkää ristiriitaa omissa ajatuksissa, sen taustaa tai ympäristöä penkoessa ymmärtää jotain tärkeätä ja kiinnostavaa. Ristiriita vaan tuntuu usein kokemuksena aika ikävältä. Siksi sitä mieluummin tekee kaikenlaista välttääkseen asiaan perehtymistä. Mutta kyllä se perehtyminen maksaa vaivan, joka kerta.

Olen viime aikoina löytänyt ristiriitaisen ajatussolmun takaa seuraavanlaisia ihmettelyjä:

- Pitääkö minulla aina olla mielipide joka asiaan? Onko minun voitava tiedollisesti hallita jokainen asia joka tulee vastaan?
- Miten ja missä määrin tietämiseni on kytköksissä siihen mitä teen? Mitä virkaa on tiedolla, joka ei elä toiminnassa ja arjen käytännöissä - ja toisaalta, mitä tietoa vaatisi sellainen toiminta, jonka tiedän hyväksi ja jota haluaisin lisätä? Vaatiiko se yhtään "lisää" tietämistä, ehkä ei.





Tällainenkin tuli mieleen:
- Ristiriitaan jumittuessasi kokeile, ajatteletko vielä viikon päästä näin, onko ristiriita elävä vielä silloinkin. Jos unohdat sen, se ei ehkä ollutkaan tärkeä. Tai jos se oli tärkeä, törmäät siihen kyllä uudelleen.


**

Lueskelin pitkästä aikaa Zen habits-blogin Leo Babautan juttuja, aina hämmästelen mitä kaikkea hän osoittaa mahdolliseksi vain kokeilemalla ja tekemällä.

Samalla kun innostun helposti "tämäkin on mahdollista" -sanomasta ja se saa minut isoihin ajatuskieppeihin, ajattelen yhä useammin, että mahdollisuudet saavat ihan rauhassa olla rajattomat. Minä en ole rajaton.

En nyt yritäkään seurata Babautan jalanjäljissä, mutta minua kyllä jonkin verran kiinnostaa hänen luopumis-kokeilunsa. Eli sen tutkiminen, mitä itsessä tapahtuu, kun joksikin aikaa luopuu jostain, josta on vaikea luopua.

Meditaatiossakin on kyse eräänlaisesta luopumisesta: luovutaan toiminnasta ja tavanomaisista ärsyke-reaktioketjuista. Havainnoidaan, mitä siitä seuraa. Siksipä siihenkin on välillä niin vaikea ryhtyä - vaikka se on "ei-minkään-tekemistä". Siinä luovutaan pieneksi hetkeksi jostain sellaisesta, jonka katsoo arjessa välttämättömäksi.

**

Minut pysäytti hiljattain tämä yksinkertainen ajatus: minulla pitäisi olla energiaa kaikkeen siihen mitä kaavailen tekeväni. Tämä kuulostaa täysin itsestäänselvältä, mutta eipä vaan ole. Kuinka usein suunnittelen tekemisiäni juuri tästä näkökulmasta? Enpä juuri koskaan. Ajattelen aina, että tätä "tarvitaan". Tai "tämä on luvattu". Tai  "tähän osaisin vaikuttaa", "tähän minulla on annettavaa"... Tai muuta sellaista.

No nyt kuitenkin ajattelin: tuleeko minulla olemaan energiaa kaikkeen kaavailemaani? Ja huomasin että bäng, siinä oli ratkaisu yhteen niistä ongelmista joita olin määrännyt itselleni vatvottavaksi joululomalle.

Hyvää uutta vuotta!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Välipäivinä ehtii ajatella

Yritän välipäivien aikana saada ratkaistua pari ongelmaa - tehdä viisaita päätöksiä. Lisäksi yhden tekstin pitäisi tulla valmiiksi. Sen vuoksi ajattelin käyttää aikaani seuraavasti.

Jokaisena päivänä
- pitkiä kävelyjä, sateesta huolimatta
- harjoittamista (jooga tai muu meditatiivinen harjoittaminen)
- lukemis- ja kirjoitustyötä rennolla kädellä

Jotenkin uskon, että ratkaisu tai päätös kuoriutuu esille näistä toimista ihan itsestään. Ei nyt tarvitse tehdä edes plussien ja miinusten listaa tai swottia... Ajatukset pyöriskelevät asian ympärillä muutenkin. Ehkä yritän vain kuulla ajatukseni ja elellä niiden kanssa vähän aikaa.

Ennen joulua olin hermostunut, olin esittänyt asian itselleni muodossa "pitää päättää". Nyt olen esittänyt asian toisin: "tutki ja ihmettele".

Havaitsin ensi alkuun pelkkiä ristiriitoja. Tarkemmin katsoen ne ovat jonkinlaisia arkisia polariteetteja, teesejä ja antiteesejä. Vaakakuppeja tai tasapainottelun ääripäitä. Ne ovat tämän tyyppisiä:

Minkä verran itselle, minkä verran muille? Mikä on oikein ja kohtuullista?
Minkä verran rakentaa uutta, minkä verran nojata jo rakennettuun?
Missä määrin aukoa uusia mahdollisuuksia, missä määrin kaventaa ja fokusoida?
Millä asioilla on arvoa välitavoitteina matkalla kohti jotain perustavampaa asiaa, mitkä ovat itseisarvoisia?
Olenko jo polulla vai vasta maastoa kartoittamassa?

Voi olla, että näitä ei koskaan ratkaista kokonaan, vaan niistä otetaan suuntaa, liikutaan ja pysähdellään.



torstai 19. joulukuuta 2013

Kotiin päätyvä


Askartelin tällä kertaa joulurunon ihan itse: googletin "joulu"  ja poimin sanoja ensin tarjoutuvista linkeistä.



Ystäville, työtovereille, keskustelu- ja ajattelukumppaneille 

Rauhallista joulunaikaa ja onnea uuteen vuoteen - jona toivon taas tapaavani teidät uudestaan!





 Kotiin päätyvä



Saapui kimaltavien pallojen viidakot,

 hautausmailla tuntuu varjo.



 Tee ihme

 jokikisellä kerralla



 Jos aikaa jää,

kirjoitetaan lisää






keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Joululinkkejä ja -leikkeitä

Joulun odotuksen tunnelmissa valikoima joulunaikaan sopivia linkkejä joistain lukemistani blogeista:



















Bloggaaja jouluaamuna Kotuksen joulupaketista
Herkun ja koukun Joulukalenteriin voi hypätä mukaan tästä
Oikeus olla rajaolento -blogin Maahiska mietti lahja-asioita täällä 
Kirjatoukka ja Herra Kamera joulutunnelmissa muun muassa täällä.
What a Shrink thinks ajattelee täällä kovia aikoja.
Jalkaisin -kävelyblogin joulunalustunnelmat Kuopiosta
Ja vielä - Tampereen yliopiston kuvajournalismin opiskelijoiden kandityöt täältä

Ja hei tämä vielä!

maanantai 16. joulukuuta 2013

Ohjauksen arviointia kurssin päättyessä

Yliopistopedagogiikan jatkokurssin porukka vm. 2013 teki käymästään Ohjaus yliopistossa- moduulista arviointia. Kurssin idea oli 
- opettaa yhteisöllistä, kokonaisvaltaista ohjausnäkemystä;
- kehittää sellaista ohjausosaamista, joka auttaa sekä opiskelijoiden että työyhteisöjen ohjaustilanteissa;
- rakentaa työvälineitä arkeen ja
- harjoittaa ohjausvuorovaikutuksen taitoja. Kurssin opetussuunnitelma löytyy tästä.

Keräsin palautetta yksinkertaisen fläppitekniikan avulla. Käytän tätä tapaa usein yksilö- ja ryhmätyönohjausprosessien arvioinnissa - silloin tosin käytän useampia teemoja ja monimutkaisempaa arviointitapaa.

Arvioinnin teemat

Nyt käytin vain kolmea näkökulmaa, ihmiset kiersivät kirjoittamassa ajatuksensa jokaiseen fläppiinsen mukaan kuin tuntui tähdelliseltä. Fläpit katsottiin sitten yhdessä keskustellen läpi ja tarkennettiin kysymyksiä tarvittaessa. Teemat olivat
1) OPPIMISTULOKSET: mitä opin, oivalsin, mikä muuttui, missä harjaannuin?
2) TUOTOKSET: mitä konkreettisia malleja, käytäntöjä, toimintatapoja, artefakteja syntyi yhteisöön tai omaan työhön
3) MATKAKERTOMUS: millaiset asiat edistivät prosessia, mitkä haittasivat sitä, mitä huippuhetkiä tai taantumia oli, neuvoja tuleville matkalaisille

Mitä opittiin, mitä muuttui?

Oppimista kuvattiin jäsentymisen, kytkentöjen tai sanallistamisen termeillä. Ohjaus tavallaan "huomataan" uudella tavalla, sitä aletaan havainnoida uusin silmin ja tunnistetaan rakenteita ja vaikutussuhteita siellä, missä niitä ei ole ehkä aiemmin nähty.

Muun muassa seuraavia asioita tuli esille:
- saatiin paljon uusia työkaluja ohjauskokemusten ja ajatusten jäsentämiseen
- saatiin sanoja ja nimiä oman yhteisön toiminnalle ja sen hyvin toimiville elementeille
- oman työn tutut elementit jäsentyivät uudella tavalla: opetussuunnitelmatyöllä voi vaikuttaa ohjaukseen, omaa yhteisöä sekä ryhmää voi hyödyntää ohjaustyössä, yhteisö on myös ohjauksen subjekti yms.
- teoria ja käytäntö yhdistyivät, tuttu käsite sai uuden sisällön
- ohjauskäsitys rikastui ja monimuotoistui: ohjausilmiön laajuus ja sen eri toimintatavat hahmottuivat
- opittiin reflektoimaan omaa ohjausta ja opetusta sekä myös keventämään omaa työmäärää niissä
- opittiin ratkomaan ohjauksen ongelmia

Mitä rakennettiin?

Joissain ohjaustilanteissa "tuotos" nousee arvioinnissa etusijalle, sitä arvioidaan itsenäisenä artefaktina ja ohjausprosessin pääasiana. Arviointia saattavat myös säädellä monenlaiset arviointikriteerit. Opinnäytteet ovat tällaisia tuotoksia.

Tuotoksia on hyvä kuitenkin kysellä sellaisissakin ohjausprosesseissa, joissa niitä ei vartavasten lähdetä tekemään. Tuotos voi olla yhteinen toimintatapa, uusi viestinnän muoto, uusi tapa järjestää työtä, uusi jaettu ymmärrys yhteisestä tavoitteesta.

Tämän kurssiprosessin myötä kerrottiin syntyneen mm. seuraavanlaisia tuotoksia:
- intrayhteisö jatko-opiskelijoille
- kanditöitä ohjaavalle opettajayhteisölle keskustelualusta moodleen ja materiaalipankki
- konkreettisia "askelkuviovaihtoehtoja" (toimintamalleja) ohjauksen tilanteisiin
- opettajayhteisöön syntynyt yhteinen näkemys tai puhetapa ohjauksen tai opetussuunnitelman asioista

Miten prosessi eteni?

Prosessin arvioinnissa otetaan jälkikäteen haltuun pitkää ajallista prosessia, johon moni asia on vaikuttanut ja jossa monet toimijat ovat asettaneet tavoitteita.

Pitkästä ja vaativasta matkasta kertoivat mm. seuraavat arviot:
- "kevään ajatukset kypsyivät syksyllä! Syksy oli leppoisampi"
- "kevät ja syksy muodostivat (molemmat) oman, mutta (yhdessä) nousujohteisen kokonaisuuden"
- "lähde liikkeelle optimistisesti, älä lannistu vastoinkäymisistä, matkanteko kannattaa!"

Hyvin toimivasta ja ryhmäytyneestä ryhmästä kertovat arviot, joissa kuvataan, että
- ryhmään oli hyvä tulla mukaan myös kesken matkaa
- omien väsähtämisten tai aikatauluongelmien jälkeenkin kyytiin pääsi mukaan
- huippuhetken tuotti kurssin kehittämistehtävien purkupäivä, jossa toteutuksessa koskettivat "leirinuotion intensiivisyys, heittäytymisen rohkeus ja teorian sisäistäminen." Tällainen kurssilaisen kiitos kurssitoverille on kaunis kiitos yhteisöllisen ohjausprosessin päätteeksi.
- antoisaa olivat hyvät parikeskustelut ja ohjaustilanteet

Koulutuksen työnohjauksenomaisia - hyvinvointia tuovia ja yhteisöön kiinnittäviä - vaikutuksia kuvaavat  myös seuraavanlaiset arviot
- "työhyvinvointimatka"
- "parasta työnohjausta kevät ja syksy yhdessä!"
- "oppii yliopistosta, jakamisesta yhteisönä paljon"
- "samalla paljon oheistietoa muista yksiköistä ja yliopiston ajankohtaisista asioista"


**

Olisi kiva kuulla teidän lukijoiden hyvistä arviointikäytännöistä.  

Miten ohjausta tai ohjauksellista toimintaa kannattaa arvioida? Miten saadaan mahdollisimman monipuolinen näkymä? Miten arvioitte sitä onko ohjaus tai ohjauksellinen koulutus vaikuttanut?

Ja vielä - tervetuloa uusille lukijoille! :-)

torstai 12. joulukuuta 2013

11 asiaa, tai vähemmän

Sain blogihaasteen mainion Tietoinen läsnäolo -blogin Anninalta - jo nolostuttavan kauan sitten. Kiitos! Löysin sen jostain syystä vasta nyt. Vähän hassua laittaa jatkoa näin myöhässä, mutta... silti. 

"Säännöt: Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista."



On mukava tulla haastetuksi - saan nyt aikaiseksi vain muutaman haasteen eteenpäin. Ne menevät seuraaville lukemilleni blogeille, ilman velvoitteita tietenkin!

Hiljainen huone
Annan tupa
Hangöliv i Villa Tarja
Vera(n) Italia

Olen aiemmin vastannut kymmeneen kysymykseen täällä - sehän on melkein 11 asiaa...?


Omat kysymykseni. Ei tarvitse vastata kaikkiin! (Taidan tosiaan olla aika nössö blogihaasteilija!)
 
1. Miten innostuit kirjoittamaan blogia?
2. Kerro lukumieltymyksistäsi.
3. Minkä taidon toivoisit itsellesi?
4. Minne haluaisit matkustaa uudelleen?
5. Mikä saa sinut innostumaan?
6. Mistä hermostut?
7. Millainen on täydellinen vapaapäiväsi?
8. Mistä liikutut?
9. Mistä vuorokauden ajasta pidät eniten?
10. Entä vuodenajasta?
11. Mitä olisit toivonut minun kysyvän? 



Tässä vastaukset Anninan kysymyksiin, vastasin niihin sunnuntaiaamuna: 

1.   Miten aamusi tänään alkoi? 

Hitaasti, hyvin aikaisin. Aloin lukea Kurt Vonnegutia (kirjapiirissä listalla nuoruusvuosien suosikit) ja sen jälkeen nukahdin vielä uudestaan.

2.   Mikä olisi voinut mennä toisin tänä aamuna? Ja miksi? 

Olisin voinut herätä myöhemmin - heräsin aikaisin varmaan siksi, että ensi viikon työt alkavat pyöriä mielessä.

3.   Mikä piristää usein päivääsi? 

Kahvi! Keskustelut ja mailit läheisten kanssa, mukavat lounastreffit. Mukavat ryhmät kursseilla ja ohjauksissa. Ihmiset tuppaavat olemaan kivoja :-)

4.   Miten hemmottelet itseäsi?

Kts. edellinen vastaus + suklaa  + punaviini + elokuvat + lehdet + kirjat + blogit

5.   Miten hemmottelet läheisiäsi? 

Kts. edellinen vastaus + kotona tehty pizza. Yksi perheenjäsen tulee myös erityisen onnelliseksi subileivistä :)

6.   Mikä rutiini on tärkein omalle hyvinvoinnillesi? 

Hyvän yön toivottaminen, lukeminen ja kirjoittaminen osana arkea, jooga

7.   Mistä saat aikaa huolehtia itsestäsi ja tehdä tämä rutiinisi? 

Aikaa löytyy kun vain tahtoa riittää!

8.   Osaatko ja muistatko pyytää apua silloin kun sitä tarvitset?  

Osaan - tässä olen aika hyvä.

9.   Mikä tai kuka on oman elämäsi tukipilari? 

Rakkaimmat ihmiseni; kirjoittaminen, liikkuminen, yksinolo silloin tällöin

10.  Mistä tulit viimeksi iloiseksi? 

Hiljattaisista glögijuhlista kotonamme - aikuisia, pieniä lapsia, nuoria -- hyviä tunnelmia ja yhteyksiä. 

11.   Suosittele kirjaa, joka on vaikuttanut omaan hyvinvointiisi. 

Kabat-Zinnin "Olet jo perillä" tutustutti aikanaan mindfulness-ilmiöön, siitä seurasi monta muuta tärkeätä asiaa ja harjoittamisen muotoa. Mutta harjoittamisen ajatus aukeni eka kerran siitä.


maanantai 25. marraskuuta 2013

Auktoriteettipohdintoja

Frank Furedi kyseli Sosiaalipsykologian päivien esitelmässään, mitä on auktoriteetti. Miksi nykyajalle auktoriteetti on ongelmallinen käsite? Miksi auktoriteetti (ja siihen liittyvä arvovalta, toimivalta) on meille vaikea asia?

Ajatuskulku menee jotenkin näin: Auktoriteetin perinteiset perusteet on kyseenalaistettu. Auktoriteetti on siirtynyt tietoinstituutioille, asiantuntijoille, jonka myötä monista ihmissuhteista tulee kolmansien (asiantuntija)osapuolien välittämää. Ihmissuhteista tulee taitolaji, ne teknistyvät, formalisoituvat (syntyy ylenmäärin tietämystä, kuvauksia ja proseduraalisia malleja siitä miten asioiden tulisi olla) ja vieraannumme. Emme osaa olla enää vanhempia tai parisuhteiden osapuolia ilman ulkopuolisia auttajia.

Niin - tähän huoleen on helppo ensi kuulemalta samaistua. Silti minua jäi vaivaamaan kysymys, mihin kritiikin kärki lopulta kohdistuu. Mihin vedoten auktoriteetti pitäisi palauttaa? Kenelle auktoriteetti ilman muuta kuuluu? Milloin oli se aika, että osasimme olla "luonnollisesti" auktoriteetteja toisillemme? Millaisia suhteet silloin olivat ja mitä auktoriteetin alaisuudessa tapahtui?

Auktoriteetti ei tule jumalalta, esivallalta eikä valtiolta. Keneltä sitten, tieteeltäkö?

Furedi on, jos oikein ymmärsin, huolissaan siitä, että ylikorostamme tiedon ja evidenssin sekä jatkuvan riskien hallinnan merkitystä päätöksenteossa, emme niinkään moraalisten periaatteiden merkitystä. Meiltä puuttuvat sankarihahmot ja rohkeat suunnannäyttäjät, koska emme tiedä millaisten arvojen varaan tällaiset sankaritarinat tulisi rakentaa.

Hän siteerasi Hannah Arendtin määritelmää auktoriteetista: se ei ole pakottamista eikä suostuttelua, vaan jotain niiden välissä. Auktoriteetin teko on merkityksen lataamaa: auktoriteetin ei tarvitse pakottaa ("jos et tottele, saat selkääsi") eikä manipuloida ("jos tottelet, saat karkkia"). Ehkä se olisi:  "jos (vai kun?) tottelet, teet oikein".

Tämä on hyvä määritelmä auktoriteetista. Se kuitenkin edellyttää että suhteen osapuolet tuntevat samat arvot ja arvostavat niitä.

**

En oikein samaistu Furedin huoleen siitä, että auktoriteetista puhuttaisiin nykyisin vain negatiivisessa sävyssä, alistamisen näkökulmasta ja että olisimme vainoharhaisia auktoriteetin tai arvovallan käsitteen kanssa. Meillä (Suomessa) on ainakin paljon keskustelua siitä, että kasvattajat ovat kadottaneet auktoriteettinsa. Vanhemmille kerrotaan, että heidän pitäisi uskaltaa "taas" olla vanhempia. Opettajille vaaditaan entisajan vanhaa kunnon auktoriteettia, jotta työrauha palaisi kouluihin.

Onkohan samasta asiasta kyse, kun jotkut sanovat, että miesten pitäisi "antaa olla taas miehiä" ja naisten naisia...?

**

Furedi murehti, että liiallinen tiedon rakentama kyseenalaistamisen mahdollisuus riistää spontaanisuuden vuorovaikutuksesta.

Spontaanisuus vuorovaikutuksessa ei kuitenkaan perustu mihinkään mystiseen aitouteen, vaan aina JONKUN tiedon ja käytännön rakentamiin malleihin ja oletuksiin. Niitä ei koskaan voi tosiaan tyhjentävästi purkaa auki (koska kaiken muuttaminen pilkuntarkoiksi säännöiksi ja selontekovelvoitteiksi jähmettää toiminnan) mutta ne ovat siellä silti. Eli tiedon kyllästämät ihmissuhteet eivät muutu sen "aidommiksi", jos palautamme selkeät auktoriteetit näköpiiriin.

Itse ajattelen niin että auktoriteetin ja moraalisen arvovaltaisuuden pohtiminen on hyvä näkökulma, mutta en halua palata takaisin aikaan, jolloin arvovaltaa ei tarvinnut ansaita vaan asema soi sen automaattisesti.

Miksi? Ajatellaan vielä määritelmää auktoriteetista. Auktoriteetinhan voi suomentaa "arvovallaksi", mikä on erinomainen suomennos, kuin oikein ajattelee. Se on "valtaa joka nojaa arvoon".

Arvovallan toimiminen edellyttää että ihmiset ymmärtävät ne arvot johon valta perustuu. Jos minulla on vanhempana arvovaltaa, se tarkoittaa että minun sanani on painava ja lapseni tietää ja ymmärtää millaisista arvoista se kumpuaa. Jos lapsi ymmärtää ne arvot ja saa koetella niitä, hän ehkä arvostaa niitä myöhemmin itsekin.

Neuvotteleva kasvatus, josta Furedi käsittääkseni haluaisi eroon, ei minusta tarkoita sitä, että olen lapseni tossun alla ja kyselen, josko hän viitsisi tehdä niin kuin on hyvä tehdä. Neuvottelu tarkoittaa sitä että huomioni on paitsi siinä, mitä häneltä edellytän, myös siinä miten hän ymmärtää toiminnan arvoperustan.

Neuvottelua on ehkä kahdenlaista. Neuvotellaan siitä mitä tehdään. Tai sitten neuvotellaan tulkinnasta ja merkityksistä. Saatan haluta olla neuvottelematta lapseni kanssa siitä mitä tehdään - koska joskus tilanne vaatii, että minä päätän sen. Mutta haluan neuvotella (lue: keskustella perustellen) hänen kanssaan tulkinnoista, jotta hän pystyisi ymmärtämään mitä ajattelen päättäessäni hänen puolestaan.

Tämä on mielestäni se haaste jonka nyky-yhteiskunta asettaa oikeastaan meille kaikille. Emme voi lakata tietämästä sitä mitä tiedämme, elämämme rakentuu tietämisten monimutkaisuudessa; yhteiskuntamme on tiedon läpitunkema. Meille asettuu ymmärtämisen haaste. Se on myös moraalinen haaste.

torstai 21. marraskuuta 2013

Päämäärän ja välineen rajapinnassa

Jatkan vielä edellisten postausten aiheesta: miksi kaikesta tiedosta,  ja sen runsaasta raportoinnista, hyvistä malleista ja käytännöistä huolimatta työyhteisöissä voi olla niin vaikeata saada aikaan hyvää, suunnitelmallista yhteistoimintaa tai varsinkin uudelleensuunnata sitä? Onko se pelkkä resurssikysymys?

Yksi erityinen asia on hahmottunut täällä työmaalla, yliopiston prosesseja ihmetellessä. Ja erityisesti ihmetellessä mitä tapahtuu, kun niihin yritetään vaikuttaa. Asia aktivoitui taas mielessäni, kun kuuntelin viime viikolla eduskunnan Uusi oppiminen -seminaaria. Se oli omanlaisensa kärjistys, ja tietenkin myös yritys ennakoida, millaiset ajattelun, muistin, viestinnän ja tiedonluomisen välineet ja työkäytännöt muovaavat tulevaisuuden oppimista ja koulutusta.

Välineen/teknologian (laajasti ymmärrettynä) ja tavoitteellisen toiminnan välinen suhde, siihen palaa moni asia. Toiminnan välittyneisyyttä ei oikein huomaa silloin, kun välineet ovat tuttuja ja täysin rutinoituneita. Kynä ja paperi, muistilappu, puhelin, tietokoneen ruutu ja näppäimet, luokkahuone, tuolit ja pöytä... Kun joutuu opettelemaan uuden välineen, välittyminen muuttuu usein ongelmaksi. Jos väline ei tunnu palvelevan toiminnan päämäärää, ongelma mutkistuu.

Usein ajatellaan, että välineet eivät saa nousta itsetarkoitukseksi, vaan pitää mennä "asia edellä". Usein on kuitenkin myös niin, että tavoitteenasetteluja muutettaessa olisi eduksi tunnistaa myös se, voiko välineitä tai medioita muutamalla tehdä asioita helpommaksi - tai voiko uusia tavoitteita tulla sitä kautta näkyviin. Ja vielä: kenen tai minkä asian kannalta toiminta helpottuu, kenen ehkä ei.

Meille normaalia ja kohtuullista on usein se, minkä itse osaamme ja tunnemme tutuksi. Emme aina huomaa, miten nykyiset tavoitteemme ja toimintamallimme ovat myös aiempien välineiden tai välitysten muovaamia.

Olen itse pitkään tullut vastaanhangoitellen muiden perässä erilaisten sähköisten viestintävälineiden opettelussa. Hankin kännykän vasta kun se oli "kaikilla". Opettelin sähköpostin käytön vasta kun oli aivan pakko. En vieläkään koe oloani kovin varmaksi myöskään sosiaalisessa mediassa. Välineet ovat myös tiloja, sanan laajassa merkityksessä. Kaikkiin tiloihin ei vaan haluaisi tai jaksaisi tulla mukaan.

Olen kuitenkin alkanut hahmottaa että työyhteisöt tarvitsevat kipeästi sellaista osaamista, jossa välineen ja tavoitteen välistä rajapintaa voidaan tutkia niin että molempia osataan pitää avoimina ja liikkeessä. Meillä on paljon ihmisiä jotka ovat tavoitteen eksperttejä, ja niitä jotka tuntevat välineet. Mutta tarvitsemme erityisen paljon niitä, jotka osaavat pyöritellä näitä molempia samassa kuviossa. Minusta tärkeätä ei ole rynnätä sinne tänne välineiden tarjoamien mahdollisuuksien vietävinä - vaan on tärkeätä tunnistaa tavoitteen ja välineiden yhteispeliä tietoisella tavalla. Muuten ei huomata tuttujenkaan välineiden vaikutusta toiminnassa.

Usein työyhteisöissä asiaosaaminen ja välineosaaminen ja niitä koskeva päätöksenteko on eriytetty aika kauas toisistaan. On vaikea tutkia sitä rajapintaa yhdessä. Tähän minusta hyvät yhteiskäytännöt usein leikkaavat kiinni.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Miksi ei?

Edellisessä postauksessa ihmettelin déja-vu tunnelmissa sitä, miten monien teorioiden, mallien ja lähestymistapojen kautta päädytään suosittamaan samoja periaatteita hyvän työ- ja oppimistoiminnan peruselementeiksi. Katsotaanpa asiaa johtamisen, työhyvinvoinnin tai työnimun, ohjaamisen, dialogisuuden, yhteisöllisyyden, ryhmätoiminnan toimivuuden, oppimisen tai tiedostamisen kannalta, löydämme aina edestämme samat ydinasiat.

Lisäksi usein seminaareissa todetaan, että nämähän ovat ihan järkeenkäypiä perusasioita ja tuntuvat monesti itsestäänselviltä. Miksei vaan tehdä niin!

Pari asiaa tulee heti mieleen. Ensimmäinen on rutiinit. Toiminnasta suurin osa on rutinoitunutta. Rutiini-sanalla on turhaan ikävä kaiku. Kyllähän inhimillisen toiminnan ja työn perusta on kuitenkin rutinoituneessa tekemisessä. Tutussa, harjaantuneessa, ei-reflektoidussa tekemisessä. Voimme ihmetellä tai reflektoida vain joitain asioita kerrallaan, monien muiden pysyessä samalla paikallaan. Kaikki pallot eivät voi olla ilmassa yhtä aikaa! Rutiini ja tottumus on sellainen osa toimintaamme, jonka luonnetta valintana emme hahmota, koska valinnan teko on jo muistimme ulottumattomissa, historian hämärässä tai kokonaan tuntematon. Toiminta on aina välittynyttä, jonkin välineen tai median välittämää. Nämä välitykset sisältävät kerrostumia jotka hidastavat muutoksia, silloinkin kun kovasti haluaisimme muovata toimintaa toisenlaiseksi. Rutiineita voi kyllä purkaa ja opetella uusia, mutta vain rajallisessa määrin. Kun liian monta toiminnan aluetta on muutoksessa, toiminta häiriintyy. Tai sitten ihmiset uupuvat.

Toinen syy on eri katsomukset, käsitykset ja ideologiat. Emme yksinkertaisesti ole samaa mieltä tavoitteista emme näe niitä samoin, tulkitsemme maailmaamme niin eri tavoin, että näemme ydinasiatkin eri tavoin.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Eikö mitään uutta auringon alla?


Hyvä ohjaus.
Ohjaava yhteisö.
Hyvä työyhteisö.
Työnohjaus.
Valmennus.
Yhteisöllisyys.
Dialogisuus.
Hyvä oppimisilmapiiri.
Hyvin toimiva ryhmä.
Pedagoginen johtaminen.
Dialoginen johtaminen.
Valmentava johtaminen.
Palveleva johtaminen.
Jaettu johtaminen.
Yhteistoiminnallinen oppiminen.
Kollaboratiivinen oppiminen.
Tutkiva oppiminen.
Transformatiivinen oppiminen.
Valtauttava oppiminen.
Kriittinen itsereflektio.
Opiskelukyky.
Työkyky.
Työhyvinvointi.
Työnimu.
Kiinnittyminen.

...(jatka listaa)...


Seminaari toisensa jälkeen törmää samoihin periaatteisiin, joiden avulla ihmisten yhteistoiminta -- olipa se sitten työ- tai oppimistoimintaa -- voisi olla tolkullista, merkityksellistä, tuloksellista ja muuntuvaa. Tai ainakin periaatteisiin, joita ilman yhteistoiminta harvoin onnistuu.

Nimilaput ja tutkimusperinteet vaihtuvat. Silti tietyt, samat asiat tulevat aina uudelleen esille. En ole varmasti ainoa, joka on tätä pohtinut.



Tavoitteellisuus, päämäärät, suuntautuneisuus. Yhteisellä toiminnalla täytyy olla ymmärrettäviä tavoitteita, suuntia ja arvoja. Näiden on myös tultava riittävässä määrin jaetuksi, koetelluksi, arvioiduksi ja muovatuiksi. Koska toiminta tapahtuu aina muuntuvassa ympäristössä, toimintaa täytyy pystyä uudelleenarvioimaan suhteessa tavoitteisiin ja tavoitteita voidaan myös joutua muovaamaan.

Motivaatio. Ihmisten pitäisi voida kokea yhteiset tavoitteet myös (riittävässä määrin) henkilökohtaisesti mielekkäinä, kytkeä niihin jotain oman elämän näkökulmasta keskeistä ja omistautumisen arvoista, sekä pystyä käyttämään omia kykyjään, tahtoaan ja innostustaan niiden suuntaisessa toiminnassa. Ihmiset yleisesti ottaen haluavat kokea olevansa päteviä, riittävästi voimissaan, autonomisia sekä kuuluvansa johonkin. Moni haluaa myös kasvaa ja kehittyä - se mikä yhdessä hetkessä on pätevyyttä, muuttuu seuraavassa hetkessä opinjanoksi.

Yhteistyön ja viestinnän rakenteet ja välineet.  Tarvitaan tapoja tehdä tolkullista, jäsentynyttä yhteistyötä tärkeiden tehtävien äärellä, ratkoa erimielisyyksiä, selvittää toimintavaihtoehtoja, oppia uusia työtapoja. Tarvitaan erilaisia tapoja koota ihmisiä yhteen, informoida, pitää kuulolla, auttaa tutkimaan ja ideoimaan, sallia keskustelua, olla vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa jne.jne. Tarvitaan erilaisia toimintatapoja, tilanteita, välineitä, alustoja, työkaluja, kohtaamisia, arkistoja, muistiinmerkitsemisen ja jakamisen tapoja. Ja jotta osattaisiin tehdä näitä yhteistyön ja viestinnän muotoja ja välineitä koskevia ratkaisuja (ja hoksata millaiset uudet välineet ehkä edesauttaisivat hyviä työ- tai oppimisprosesseja) täytyy olla tajua siitä, mitä kulloinkin tavoitellaan. Näitä muotoja ja välineitä täytyy jatkuvasti  vaihdella, koska toiminta muuttuu ajassa, ympäristön muuntuessa, rakenteiden murtuessa, tiedon lisääntyessä tai välineiden muovautumisen myötä.

Kunnioittava ammatillinen vuorovaikutus. Tarvitaan tapoja, joilla ihmiset toimivat toisiaan kohtaan (arkisen ja riittävän) kunnioittavasti, hyväntahtoisesti ja asiapitoisesti. (Ja osaavat korjata jälkiä, jos välillä eivät ole niin toimineet.) Vuorovaikutusta tapahtuu monilla tasoilla ja monien kanavien kautta. Tämä voimavara on jatkuvasti uusinnettava eikä sitä voi tehdä "varastoon". Hyvä vuorovaikutus on kuin kudos jonka varassa kaikki muu lepää, jonka varassa inhimillinen toiminta rakentuu ja muovautuu. Sen ominaisuus on myös korjautuvuus: virheitä tehdään mutta niitä voidaan myös korjata. Joka aamu aurinko nousee.

Joustavuus ja läsnäolo. Nämä eivät ensi kuulemalta ole mikään yksi asia. Ehkä ne kuitenkin ovat saman asian kaksi puolta. Joustavuus tarkoittaa että sekä yksilöiden että yhteisöjen toiminnassa huolehditaan pelivarasta ja joustosta. Ollaan tietoisia siitä että elämä voi yllättää, asiat eivät aina mene kuten toivotaan, että kaikkea ei voi hallita tai ennakoida. Se tarkoittaa myös, että ratkaisuja ja hienoja asioita voi löytää yllättäviltä suunnilta. Tätä voi kutsua myös luovuudeksi - mielen, tarkastelutavan tai työmuotojen pitämistä siinä määrin (tai edes joskus!, edes välillä!) avoimena, että voidaan havaita uusia mahdollisuuksia ja reittejä. Tällaiseen tilaan ei päästä jos ei olla läsnä hetkessä, kokemuksessa tai tilanteessa, jos suuntautuminen on liian tiukasti kiinni hallinnassa, jo tiedetyssä, jo opitussa tai arvellussa.

Toiminnan muutoksen mahdollistavat (ja edellyttämät) oppimisen, arvioimisen ja muutoksen rakenteet. Tarvitaan tapoja, joilla organisaatiot, yhteisöt tai ryhmät osaavat tutkia ja kriittisesti tarkastella noita edellä kuvattuja asioita ja arvioida niitä suhteessa ympäristöönsä; muovata niitä ja joskus purkaa ja rakentaa uudelleen. Sekä yksilöiden että yhteisöjen pitäisi pystyä siis reflektiiviseen oppimiseen.




No miksei sitten toimita näin? Mikä estää?

Niistäpä voisi tulla toinen lista toistuvista asioista. Jokainen noista edellä kuvatuista kohdista muodostaa itseasiassa kokonaisen kimpun haasteita. Ehkäpä jatkan hieman niistä seuraavissa postauksissa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ryhmänohjauksen tasot

Ryhmänohjaus on antoisa mutta vaativa laji. Ryhmän ohjaamisessa on ohjaajan näkökulmasta useita vaikuttamisen tasoja, jotka usein joudutaan ottamaan huomioon yhtäaikaisesti. Seuraavien neljän tason erottelusta voi olla ohjaajalle hyötyä

Fasilitointi on ryhmätilanteiden vuorovaikutuksen, rytmin ja jaksottumisen säätelyä. Ohjaajalla on vetovastuu, eli hän johtaa tilanteen kulkua, sen siirtymiä ja aikataulua. Silloin ryhmä voi keskittyä varsinaiseen työskentelyyn perustehtävässään. Fasilitointi on puitteiden luomista työskentelylle, mutta ei edellytä varsinaisesti työskentelyn sisältöön puuttumista.

Veto-tehtävään voi liittyä myös vuorovaikutustavan ja toimintamallien opettamista ohjattaville. Esimerkiksi rakentavan palautteen tai itsereflektiota tukevan kysymisen käytännöt eivät ole aina ohjattaville tuttuja. Joskus ohjaustilanteen vaatimia vuorovaikutuskäytäntöjä voidaan joutua harjoittelemaan ja myös etukäteen tukemaan ohjeilla ja mallintamaan. Jos ryhmäohjauksen tavoitteena on opettaa ryhmämenetelmiä, tämä opettajarooli korostuu. Se edellyttää ohjaajalta tarkkaa systemaattisuutta toimintatapojen ja metodien valinnassa ja niiden selostamisessa ohjattaville. Tässä hyvän vuorovaikutuksen mallintajan roolissa ohjaaja voi joutua myös puuttumaan vuorovaikutuksen ongelmiin, kuten osallistumisen epätasaiseen jakautumiseen tai epäasialliseen vuorovaikutukseen.

Kolmas ohjaajan toiminnan taso on keskustelukumppanina oleminen.  Ohjaaja on keskustelussa mukana sisällöllisesti ja vastaanottaa ja kommentoi myös tilanteessa esiintyviä tunteita ja reaktioita. Ohjaajalla voi olla tärkeä rooli temaattisen "punaisen langan" tunnistajana ja esille nostajana. Hän toimii peilinä sille, mitä ryhmässä sanotaan ja tehdään.

Viimeinen eli neljäs taso, joka ei ole aina mukana, mutta korostuu erityisesti koulutuskonteksteissa, on asiantuntijarooli. Sisällön ja tapahtumien vastaanottamisen ja havainnoimisen ohella ohjaaja voi olla myös asiantuntija, joka arvioi käsiteltyjä sisältöjä tai näkemyksiä, esittää niihin vahvistavia tai korjaavia näkökulmia tai tarjoaa sisällöllisiä kytkentöjä, joiden kautta asioita voi liittää johonkin opittavaan asiaan tai kehykseen. Ohjaaja voi pitää esillä jotain standardia, johon työskentelyä peilataan (kuten oppimistavoitteita tai tuotoksen kriteereitä) ja tarjota työskentelylle sisällöllisiä tai osaamisperusteisia kriteereitä.

Usein ohjaaja pyörittelee näitä kaikkia rooleja yhtä aikaa. Jos asiantuntijarooli korostuu, muut tasot voivat helposti unohtua. Jotkut ryhmätilanteet puolestaan edellyttävät rajoitettua repertuaaria, eli jotkut näistä rooleista jätetään sivuun. Joskus on mahdollista jakaa ohjaajuutta tai antaa erilaisia rooleja joillekin ryhmän jäsenille, tai tarjota asiantuntijaroolin vierailijalle.


maanantai 7. lokakuuta 2013

Miten ohjataan - ohjauksen orientaatioista

Olen kouluttanut viime aikoina taas paljon ohjauksen teemoista. Yksi näkökulma on ollut ohjauksen metodit: mitä keinoja ohjaajalla on, mitä voisi olla?

Olen pitänyt tapanani esitellä ohjauksen keinoja suhteutettuna ohjaajan orientaatioon.  Tämä on ehkä poikkeava tapa - usein esitellään ohjauksen keinoa akselilla yksilö- tai ryhmäohjaus. Olen itse aiemmin jaotellut ohjauksen keinoja sen mukaan, millaiseen ohjausprosessin vaiheeseen ne osuvat. Toisinaan olen puhunut reaktiivisista ja proaktiivisista keinoista. Ensin mainitulla olen tarkoittanut niitä keinoja, joilla reagoidaan johonkin esille tulleeseen asiaan tai ongelmaan. Jälkimmäisillä taas niitä keinoja, joilla ennakoidaan työvaiheita ja annetaan niihin valmistelevaa tukea.

Nyttemmin olen ajatellut että järkevintä on miettiä ensin, millaisessa orientaatiossa ollaan. Orientaatiolla tarkoitan aika konkreettista asiaa: mitä "toimintalinjaa" ohjaaja seuraa, minkä konkreettisen asian parissa ollaan.

Ollaanko opetusorientaatiossa? Onko tarkoitus ohjeistaa kompleksista tehtävää ja viitoittaa sitä etukäteen? Huolehtia että erilaiset taidot pääsevät käyttöön ja kehittymään?

Vai ollaanko ongelmanratkaisuorientaatiossa? Onko tarkoitus etsiä ratkaisuja työskentelyssä kohdattuihin ongelmiin?

Vai ollaanko kenties tutkivassa orientaatiossa? Onko siis pikemminkin tarkoitus alkaa tutkia mitä ohjattavan kokemuksessa tai jossain tilanteessa on nähtävissä? Onko tarkoitus etsiä asian ei-niin-ilmeisiä puolia, kenties piileviä ulottuvuuksia, huomaamattomia näkökulmia?

Tai ehkä ollaan kannattelevassa orientaatiossa? Ehkä tarkoitus onkin yksinkertaisesti keskittyä olemaan läsnä ja hyväksymään se mitä on "kannettavana": olipa se sitten vaikea tunnetila, reaktio, äkillinen käänne. Joskus jonkin asiantilan hyväksyminen tai "nieleminen" käy työstä. Ohjaus voi olla tätäkin.

Minusta ohjaajan järkevän toiminnan edellytys on se, että hän osaa vaihdella ja tunnistaa näitä orientaatioita. Mitä itse on tekemässä, mitä yhdessä ollaan tekemässä, ja miten orientaatiot ohjauksessa vaihtelevat. Ohjauksen juju on juuri se, että näitä orientaatioita päästään suhteellisen sujuvasti vaihtelemaan.
 
Joskus voi olla oleellista osata selkeästi kutsua ohjattavaa johonkin näistä orientaatioista. Joskus taas pitää jarrutella ja vastustaa liian äkkinäistä tarvetta siirtyä orientaatiosta toiseen. Joskus pitää luotsata ryhmä yhdessä johonkin orientaatioon. Joskus taas pitää auttaa ryhmää kestämään sitä, että jäsenet ovat eri orientaatioissa.

**

Näiden orientaatioiden kirkastumisesta on ollut minulle aika paljon hyötyä myös muussa kuin ohjaustyössä. Usein kun jokin asia alkaa vähänkin häiritä, ensimmäiseksi tekisi mieli kiirehtiä ongelmanratkaisuun. Joskus on paljon järkevämpää hieman tutkia, mistä on kyse - tutkitaan ennen minkään sorttista hutkintaa.

Mutta vielä useammin huomaan, että ei tässä nyt ole mitään erityistä tutkittavaa. Kyse on pikemminkin vaan siitä että minun pitää kannatella itseäni tässä epämukavassa, vaikeita tuntemuksia herättävässä olossa - sille ei tarvitse tehdä mitään, se ei "TARKOITA" mitään eikä siitä tarvitse vetää minkään valtakunnan johtopäätöksiä. Sitä pitää vaan kestää jonkin aikaa.

"Oman itsen kannattelu" on aika oleellinen työelämätaito.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Avoin vai suljettu

Pohdin aiemmin edellä sitä, miten teksti saa sen luomus-luonteensa, oman olemuksensa - sen myötä tunnun että se on melkein kuin jokin olento, jolla on oma tahto ja luonne.

Heräsi toisenlainenkin ajatus. Se että jokainen teksti on toisaalta avoin,  ja tekstin rajat kovin huokoiset.

Tekstin muovaamisen voi päättää jossain kohtaa lopettaa. Hyväksyä sen sen hetkisen olemuksen. Teksti tulee "valmiiksi" nimenomaan silloin kun muokkaamisesta luopuu. Toisaalta muovaamista voisi jatkaakin. Kun tekstin laskee käsistään, tietää aina että vielä olisi voinut jatkaakin.

On hassua ajatella, että potentiaalinen lukija silti voi periaatteessa lukea jokaisen yksityiskohdan yhtä painavana. Mistä hän voisi tietääkään, että juuri tuo nimenomainen sana tai painotus olisi yhtä hyvin voinut seuraavassa hetkessä vaihtua toiseen?

Jos olisin jatkanut vielä päivän tai viikon, mitkä yksityiskohdat olisivat vaihtuneet?


**

Jokainen teksti, joka maailmalla liikkuu oman luomuksenaan, on ollut joskus samalla tavoin avoin prosessi.

Jokainen teksti on myös luettuna avoin prosessi -- ja se on sitten oma tarinansa, se.


**

Kuva on tietenkin myös samalla tavalla avoin prosessi.

En ole koskaan ollut erityisen harjaantunut kuvankatsoja, mutta huomasin tänä viikonloppuna taidemessuilla odottamattomasti haltioituvani kuvista, mm. näistä ihmeellisistä tummista kuvista 

Pidin sellaista viikonloppua, että sulkeuduin omiin oloihini lepuuttamaan mieltäni. Kävin kirjastossa ja taidemessuilla. Törmäsin aivan odottamattomiin luomuksiin. En oikein odottanut mitään, ainoa toiveeni oli lipua ajassa ilman ohjelmaa, aikatauluja ja odotuksia.

Viikonloppu voi sekin olla avoin prosessi. Kun on turistina omassa ympäristössään, voi joskus löytää aivan odottamattomia iloja.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Heliumpallo

Merkillistä, kevyttä tekstin jätön jälkeistä elämää!  Kirja on saanut muodon, joka on ainakin hetken aikaa pysyvä. Pitkästä aikaa melkein samoja ihmettelyjä kuin väitöskirjan jättämisen jälkeen (josta alkaakin olla hämmentävät 14 vuotta aikaa). Edellisen kerran kokonainen oma kirja on ollut työstettävänä yli 10 vuotta sitten.

Hämmästyttäviä reaktioita. Yöunet ovat normalisoituneet. Aivot lepäävät. Päähän tulee tilaa ja uusia ajatuksia ja ideoita, joita en tiennyt ollenkaan työstäneeni.

Ensin, välittömästi jättämisen jälkeen, tietenkin ensin oli se olo, että en halua ikinä enää kuullakaan mokomasta. Älkää lukeko, älkää kommentoiko, älkää ainakaan katsoko tarkemmin. Tämä olo oli vallitseva, vaikka samaan aikaan lähettelin käsikirjoitusta tutuille.

Sitten hetken päästä alkaa huomata, mitä kaikkea tekstille vielä voisi tehdä, miten se voisi vielä taipua, mitä tähdellistä sieltä ehkä puuttuu. Kommentitkin tuntuvat jo tervetulleilta ja uteliaisuus herää. Mitenkähän joku muu tämän nyt lukisi?

- Odotan mielenkiinnolla mitä kuukauden mittainen aika tekee, jos jo muutama päivä tuottaa näin isoja muutoksia!

**

Lepuuttakaa siis tekstejä, ihmiset. Levätkää teksteistä kirjoittamalla toisenlaisia tekstejä tai tekemällä jotain ihan muuta. Luojan kiitos on olemassa refereeprosesseja. Tekstejä kannattaa korjata moneen kertaan, niin se vain on.



Samalla kun nuppi on sisältä kevyt kuin heliumpallo, fyysisesti se painaa monta kiloa. Niskat ilmoittavat olevansa raskaat ja jumissa. Jonkin kai täytyy aina vetää ihmistä maan pinnalle. Lisäksi flunssa tuntuu jotenkin tietävän, että nyt olisi rentoutunut hetki tulla ravistelemaan tuota kehoa.

**

Vieläkin ihmetyttää se miten teksti alkaa saada lähes itsenäisen olion tunnun, melkeinpä persoonan. Miten teksteillä voi olla persoonan kaltainen oleminen mielissämme? (Jotenkin tuntuu että se tyyppi alkoikin jo käydä hermoille.)

Rakas kirja voi olla ystävä.

Mutta juuri nyt en tiedä miten läheinen kaveri haluan tuon käsikirjoituksen kanssa olla. Ehkä minun pitäisi luoda siihen ammatillinen suhde :-)

PS: Tässä aivan toisenlainen Heliumpallo

perjantai 27. syyskuuta 2013

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Tekstin kanssa eläminen on ollut tämän syksyn teema. Kirjoitusprosessi ja tekstin yllättävä omapäisyys on aiheuttanut harmaita hiuksia, pään seinään lyömistä ja kauheita kuoppia.

Olen kuitenkin antanut aika monen ihmisen lukea tekstiä ja käyttänyt sitä myös koulutusten ja ohjauspajojen oppimateriaalina. Testaan tekstiä sen oikealla kohderyhmällä.

Tämän altistuksen avulla voitin inhottavat häpeän tunteet, joita kehkeytyvä teksti näköjään aiheuttaa. Kun se alkaa saada muotoa, se saa samalla rajat. Silloin näkee, ettei se tosiaankaan ole täydellinen. (Kuviteltu, hypoteettinen, aiottu tekstihän voi sitä olla. Missään ei ole niin hienoja tekstejä kuin aikomuksissa.)

Keskeneräisen tekstin antaminen käyttöön sisältää myös muita ansoja. Onhan se nolostuttavaa pyytää toisten huomiota tekstilleen.

Mutta sieltä alta löytyi sitten lopulta se alkuperäinen syy kirjoittamiseen. Kirjoitin sellaisen kirjan, jota kaipasin ja tarvitsin koulutusteni ja ohjaustouhujeni tueksi. Ja kirjoitin sinne kaiken sen, mitä olen vuosien varrella halunnut aiheesta sanoa. Tai melkein.


***

Äitini toivottaa aina leipomukselle onnea, kun se menee uuniin. "Onneksi olkoon."  Minun kirja-leipomukseni menee nyt uuniin, kunpa se ei olisi likilaskuinen eikä myöskään palaisi mustaksi.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Uncluttered

Olen viime aikoina seuraillut paljon - sekä omassa elämänpiirissä että sosiaalisessa mediassa -- keskustelua, joka liittyy kotiin elämänalueena, kodin järjestykseen, tavaroihin, kaaokseen ja erilaisten kaaosten raivaamiseen. Se liittyy jonkinlaiseen elämän haltuunottamiseen ja jäsentämiseen konkreettisen järjestyksen, järjestämisen ehkä jopa oman "tavarasuhteen" uudelleenarvioinnin kautta. 


Jo vuosia sitten havaitsin, että maailmalla elämäntapablogeissa puhuttiin paljon paitsi elämän yksinkertaistamisesta ja downshiftaamisesta, myös "uncluttered" elämäntavasta eli roinattomasta ja sitä myöten siististä ja eleettömämmästä olotilasta. Aloin silloin miettiä, että downshifting-keskusteluun ujuttautui mukaan esteettinen näkökulma ikään kuin huomaamatta. Luulen että esteettinen näkökulma ylipäänsä tulee mukaan yhä useampaan elämänalueeseen osittain myös siksi, että viestintämme on niin visuaalista nykyisin. Samoin siksi, että sosiaalinen media tuottaa niin paljon oman elämän "esityksiä", ikään kuin visuaalisia perfomansseja.  Monet asiat asettuvat kuin varkain tyylikysymyksiksi. Vaikka ne ovatkin samalla eettisiä kysymyksiä.

Mutta onkohan tässä kyse muustakin?





Nykyisin on olemassa kokonainen ammattijärjestäjien ammattikunta. Ammattijärjestäjien tehtävä on auttaa ihmisiä tavaroidensa hallinnassa ja sen myötä arkensa ja elämänmuotonsa muovaamisessa ja kriittisessä pohdinnassa. Life coaching ei kohdistukaan enää pelkästään uravalintoihin tai elämäntehtävään. Se voi olla myös arjen erilaisten aikataulu-siivous-tavarapaljous-kuluttamis- yms. virtojen hallintaa. Siinä on mukana silloin analyysiä perheen työnjaosta, raha-asioista ja kuluttamisesta, tarpeista ja niiden tyydyttämisestä. 


Koko ajan uusia elämänalueita tulee elämäntapaohjaamisen piiriin. Vanha juttuhan se on, että ulkomuotoa, terveyttä tai pukeutumista voidaan muovata projektina uudenlaiseen suuntaan, samoin kodin sisustusta. Mutta onko tässä asiassa jokin uusi sävy?

Minua kiinnostaa ehkä se, että terapeuttis-ohjauksellinen tuntuisi ikään kuin liukuvan yhteen arjenhallinnan ja itseilmaisun estetiikan (sisustus, tyyli) kanssa. Etenkin ehkä juuri sen life-coachauksen alueella. Valmennus ei siis välttämättä koskekaan enää sitä, mitä teen isona tai vaihdanko alaa. Vaan myös sitä, miten ilmennän itseäni fyysisessä tavaraympäristössä tai kulutusvalinnoissani tai tarpeenhallinnassani. Tai sitä, voinko hyvin kodissani, roinani keskellä. 


Mitä te muut ajattelette tästä? 


torstai 12. syyskuuta 2013

Hajamietteitä: mikä meitä pyörittää työssä?

Miksi teen tätä?

Olin jokin aika sitten vetämässä keskustelua eräässä perehdytystilaisuudessa. Pelkän tiedottamisen sijasta oli päätetty, että järjestetään ryhmätapaamisia, jossa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja pohtia työhön liittyviä kysymyksiä porukalla. Yksi tapaamisen aihe oli keskustella siitä, millaisia polkuja pitkin itse kukin on tullut nykyiseen yhteisöön ja miten itse kukin hahmottaa perustehtävänsä. Klassinen työnohjauksen kysymys, siis. Yllättävän oivalluttava näkökulma - sekä uudelle että vanhalle työntekijälle.

Kenenkään perustehtävää ei kuvattu termeillä "olla suurin", tai  "parempi kuin" joku toinen.

Työnohjaajana olen kuullut ihmisten keskustelevan perustehtävästään  -- eli työnsä mielekkyyden lähteestä -- lukuisia kertoja eri tilanteissa.

Kun oikein mietin - kukaan ei tosiaankaan koskaan muotoile sitä kilpailun termein.


***

Mikä minua ajaa?


Olen viime aikoina miettinyt kahdenlaista suhtautumistapaa tai orientaatiota. En oikein tiedä miksi asetan juuri nämä vastakkain, mutta jostain syystä ne liikahtelevat mielessä rinnakkain

Vaativa orientaatio

Ensimmäinen on orientaatio, joka vahvistui omassa kokemuksessani akateemisessa työssä tutkijanvuosina. Se perustuu kilpailuun, mutta kilpailun ohella taustalla on (tai sinne oletetaan) tieteellinen kutsumus. Sen nimissä tehdään usein itseä säästämättä työtä (myös paljon palkatonta työtä). Sen avulla rakennetaan yhtäältä yhteistä asiaa tiedeyhteisössä, toisaalta omaa akateemista pääomaa ja uskottavuutta akateemisessa mainetaloudessa.

Tiede on kollektiivinen ja vertaisuuteen perustuva hanke, mutta kilpailu on yksilöiden välistä ja koskettaa heitä persoonina. Siinä oppii ajattelemaan, että  työhön kohdistuvat mittarit ovat itsen ulkopuolella ja kasvottomia. Tällaisessa maailmassa jokaisen asian voisi aina tehdä paremmin, erinomaisemmin. Lisäksi tekemisen arvon määrittää aina joku muu kuin tekijä itse. Minä kutsun tätä Vaativaksi orientaatioksi, koska se on muodostanut minulle vaativan mielenmaiseman, joka on vaikuttanut työhön vuosia senkin jälkeen, kun en ole enää tehnyt tutkimusta kovin kunnianhimoisesti.


Joogamatto-orientaatio


Toinen on orientaatio, jota olen opetellut joogassa, siksi kutsun sitä joogamatto-orientaatioksi. Se perustuu ajatukseen, että tehdään yhdessä mutta itsestä käsin. Jokaisella on oma paikka (oma matto), jokainen harjoittaa joogaa niin kuin omasta kehostaan käsin kykenee. Silti tekeminen on yhteistä ja perinne on jaettu. Tekemisen arvo nousee viime kädessä siitä, että juuri tämä yksittäinen keho hengittää ja harjoittaa tässä hetkessä. Joogan arvo minulle on siinä että minä joogaan. Tekemisen arvoa ei voi määrittää kukaan muu.


**

En tiedä voiko näitä asettaa millään tavalla vertailtavaksi.

Ehkä jokaisessa työssä on kilpailun ja suorittamisen ulottuvuuksia. Mutta ehkä työssä tulisi olla myös kytkentä johonkin sellaiseen, jolla on meille itseisarvoa ja jossa tekijä on jo lähtökohtaisesti riittävä.

Ehkä voisi miettiä, miten suurin osa työstä on näiden kahden ulottuvuuden välistä liikuskelua tai kääntyilyä. Joogata voi kyllä myös "vaativan orientaation" mukaisesti, kilpaillen ja rutistaen. Ja toisalta olen kokenut, että vaativankin työn voi kokea joogasalin tapaisena paikkana, jossa ei tarvitse olla kuin oma itsensä, jossa voi olla tekemässä yhteisiä asioita omana riittävänä itsenään ja samalla oppien ja kasvaen.

Ehkä yliopistokin on ollut joskus jollekulle joogasali: paikka jossa jokaisella on oma matto, jossa voi harjoittaa todellisuuteen perehtymistä, eikä tarvitse edetä samassa tahdissa kuin joku toinen.

Luulenpa että yliopiston kilpailevaa maailmaa ei yksinkertaisesti kestä, jollei jossain ole tätä saareketta, omaa joogamattoa.


**

Joogamatto-orientaatio on harjoittamisen mentaliteetti: se lähtee ajatuksesta että on olemassa itseisarvoisia asioita. Kuten ihmisen läsnäolo omassa hengityksessään, kehossaan, mielessään ja sen kautta toisten kanssa, maailmassa.

Työ ei useinkaan ole "harjoittamista" sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta miksei se voisi olla?


**


Ehkä yritän kysyä tässä vanhaa kysymystä:

miten olla vieraantumatta työssä.


keskiviikko 28. elokuuta 2013

Muutosta isolla M:llä vai pienellä m:llä?

Pedaforum-paneelissa ja edellisen postauksen keskustelussa aloin miettiä vielä kysymystä kahdenlaisesta muutoksesta työyhteisössä. Muutosta Isolla M:llä ja muutosta pienellä m:llä.

Edellinen on syvällekäyvää, perustavasti käytäntöjä ja työprosesseja muuttavaa. Se muovaa työn rakenteita, työvälineitä, työtä jäsentäviä malleja tai käsitteitä ja arviointitapoja. Mahdollisesti myös yhteisön suhdetta ympäristöönsä. Siksi se edellyttää monenlaista uuden oppimista. 

Sitten on sellaisia muutoksia, jotka ovat pientä korjautumista, tuunaamista, helposti toteutettavia asioita, jotka pitää vaan oivaltaa ja hoksata. 

Muutosväsymys syntyy liian nopeista ja hallitsemattomista sekä käsittämättömäksi jäävistä Ison M:n muutoksista. Lisäksi tällaisia muutoksia varten tarvitaan usein paljon tietoa ja tausta-aineistoa. Mitä syvemmälle perusteisiin kosketaan, sen perustellumpia pitäisi siirtojen olla.


**


Mutta nämä pienet muutokset sitten. Nehän syntyvät yleensä siitä, että joku innokas huomaa ihmetellä, että miksi tämä asia on näin, kun se voisi helposti olla toisin. Niihin tarttuminen ei edellytä monimutkaisia prosesseja, lähinnä sen, että joku innostuu ja tekee.


Tämä pieni korjausliike -tyyppinen asioiden muuttaminen on usein jopa hauskaa. 

Tällainen keksivä korjaaminen voidaan myös aika tehokkaasti estää joustamattomuudella, epäselvillä säännöillä tai työnjaolla.









Aloin miettiä asiaa myös omien koulutusteni kannalta. Voisiko niissä syntyä työn muutosta niin, että koulutus saa huomaamaan, missä on helppo tehdä "muutos pienellä m:llä". Kun se onnistuu, se on tyydyttävää ja innostavaa, siitä aukeaa toimijuuden tuntu ja vaikuttamisen meininki. Sen jälkeen pienillä tuunauksilla alkaa syntyä vaikutuksia ja muodostua uusia odotushorisontteja. Niin nämä pienet muutokset pohjustavat ja motivoivat perustavampaankin muutokseen.

Muutosta Isolla M:llä ei voi tehdä yksin. 

Mutta niitä pieniä voi tehdä ihan kuka tahansa!



Ps. Iloisesti tervetuloa uusille lukijoille! 


EDIT: Jari Hakanen kutsuu tällaista pienen m:n muutosta "työn tuunaamiseksi" (esim. Hakanen 2011. 84-92). Hän puhuu siitä tässä tekstissä lähinnä yksilön näkökulmasta.

Hakanen, J. 2011. Työn imu. Helsinki: Työterveyslaitos.

perjantai 23. elokuuta 2013

Pedaforum-päivien satoa - havaintoja

Tampereen yliopistossa järjestettiin yliopisto- ja korkeakouluopetuksen kehittämisen Pedaforum-päivät 20.-21.8.2013. Tässä poimintoja havainnoistani.

1 Arviointikulttuurin muutos

Päivien yksi teema oli opetuskulttuurin muutos. Yksi selvä merkki muutoksesta on se että arviointikulttuuri kehittyy. Yliopistopedagogiikan tutkijat väittävätkin, että vasta kun arviointitavat muuttuvat, pedagogiikka oikeasti muuttuu.Yliopisto- ja ammattikorkeakouluyhteisöillä alkaa olla kokemuksia uudenlaisista arvioinnin tavoista. Erityisesti tenure track -systeemiin siirtyminen tuottaa lisäpainetta tähän. Jos pedagoginen osaaminen halutaan ottaa vakavasti, sitä täytyy tietysti kehittää koulutuksen ja kehittämistoiminnan kautta, mutta myös edellyttää tehtäviin hakevilta. Niinpä pitää myös tietää, miten arvioida ja kuvata tätä osaamista. Opetuksessa ansioitumisen tulisi aidosti meritoida opettajia ja yhteisöjä. Villeissä unelmissa se toisi jopa rahaa. Tästä ollaan vielä kaukana. Monelle ajatus on edelleen aivan mahdoton.

Pedaforum-sessioissa ja pajoissa kuulimme, miten akateemiset yhteisöt ovat ponnistelleet uudenlaisten arviointitehtävien keskellä. Näitä ovat esimerkiksi opetustaidon arviointi ja opetustoiminnan laatuauditoinnit. Myös palautejärjestelmien kehittämiseen ja opetussuunnitelmatyöhön liittyy paljon arviointia, eräänlaista peiliin katsomista.

Arviointi on huolella tehtynä todella kovaa ja raskasta työtä, vaativa prosessi ja ponnistus. Samaan tapaan kuin yksilön itsereflektiivisessä tai tiedostavassa toiminnassa, toiminta voidaan saada haltuun ja tiedostetuksi, jaetuksi ja ymmärretyksi uudella tavalla. Jos tässä työssä onnistutaan tarttumaan toiminnan keskeisiin vahvuuksiin, prosessi voi olla lopulta myös palkitseva ja voimauttava. Pakon edessä tai ristiriidoin kamppailtuna se voi olla kuluttavaa ja repivää. Jos yhteisössä täytyy asettua peilin eteen ja tutkia sitä mikä toiminnassa on hyvää ja kestävää, ja mitkä sen heikkoudet ovat, se edellyttää turvallista ja luottamuksellista ilmapiiriä. Pelon ja kilpailun keskellä on sen sijaan kamalaa asettua peilin eteen arvioitavaksi.

Kuten yksilön reflektoinnissa, on mahdollista reflektoida vain joitain asioita kerrallaan. Samalla kun jotain on reflektoinnin ja kyseenalaistavan ihmettelyn alaisena, paljon muuta jää samalla rutinoituneeksi ja tutkimattomaksi. Näin yhteisönkin toiminnassa: kaikkea ei voi koko ajan pitää tutkivan, tiedostavan ja erittelevän katseen alla. Muuten ei toiminnasta tule mitään, se lakkaa virtaamasta. Eli yhteisö ei voi menestyksellä reflektoida/kehittää kuin rajallista määrää asioita kerrallaan.

Arviointiin liittyviä keskusteluja kuunnellessa tuli vastaan myös se ajatus, että sellaisella dokumentilla (opetussuunnitelma, laatuasiakirja tms.) on melkoinen voima, joka aidosti dokumentoi ja tiivistää yhteisölle merkityksellisen prosessin, asian tai ponnistuksen. Sellaisella dokumentilla, joka jää pelkäksi paperiksi, ei ole tätä merkitystä. Se ei muodosta yhteisölle palkintoa ponnistuksestaan.

2 Opiskelijan motivaatio ja myönteiset kehät opiskelijoiden kiinnittymisessä

Perinteiseen yliopiston opetuskulttuuriin on liitetty ajatus, jonka mukaan motivaatio on jotain, jonka opiskelijan oletetaan tuovan mukanaan, jonka kuuluu olla korkea ja pysyäkin sellaisena. Paljon on siis asetettu onnistuneen rekrytoinnin varaan. Yliopisto-opetuksen piiriin toivotaan lahjakkainta ja innokkainta kermaa, joille ei tarvitse selittää, miten akateemisessa yhteisössä ollaan ja käyttäydytään, ja joiden itsestäänselviä ominaisuuksia ovat alusta asti kriittisyys, sinnikkyys ja selkeä suuntautuminen. Näitä ihanne-opiskelijoita tuleekin  toki valituksi yliopisto-opiskelijoiksi, mutta kaikki eivät sellaisia ole. Tällaisen ajattelun ja toimintakulttuurin varassa on erittäin vaikea kohdata nykyisen massayliopiston erilaisia opiskelijoita ja niitä monia eri odotuksia joita opiskeluun yhteiskunnassa kohdistuu.

Totuus on siis huomattavasti monimuotoisempi, ja minusta tuntuu että meillä alkaa olla myös monipuolisempi tapa puhua motivaatiosta (opiskelijan sitoutumisesta, kiinnittymisestä, innostuksesta, sitkeydestä) sekä sen pysymisestä, muuttumisesta tai tavoista vaikuttaa siihen. Motivaatiosta on syytä olla kiinnostuneita siksi, että se on moottori, joka opiskelijan opiskelutoimintaa pyörittää. Motivaatio voi muuttua, kasvaa ja vähetä, ja sen säilymiseen voivat vaikuttaa monet asiat  -- myös opiskelija itse. Motivaatiolla on suhde oppimiseen, taitojen karttumiseen, osallisuuden kokemukseen sekä elämänarvoihin.

Motivaatio ei toisaalta ole ainoa asia, joka kiinnittää opiskelijaa opiskeluun. Näitä kiinnittäviä, sitouttavia tai opiskelukykyä edistäviä tekijöitä tunnetaan monia, ja ne vaikuttavat kehämäisesti, toisiaan lisäten. Tiedämme paljon erilaisista kielteisistä kehistä, kuten uupumisen, syrjäytymisen tai työyhteisöjen konflikteihin johtavista kehistä. Vaikuttaa siltä, että motivaatiokeskustelu alkaa olla kääntynyt keskusteluksi myönteisistä kehistä. Jos motivaatio, ponnistelu ja sitkeys, kuuluminen ja osallisuus sekä pätevyyden tai osaamisen karttuminen ovat kaikki keskinäisessä vaikutussuhteessa, voisi ehkä ajatella että kehään voi päästä monta kautta. Se tarkoittaisi yhteisön kannalta sitä että monentasoinen vaikuttaminen on järkevää.

3 Yliopisto eettisenä yhteisönä 

Useissa pajoissa puhutti se, millä tavalla yliopistossa työtä tekevät näkevät opiskelijan osana yliopistoyhteisöä. Muotoiltiin ja jäsennettiin, mitä odotamme opiskelijalta, jonka otamme yhteisön osaksi. Yliopisto on moraalinen yhteisö ja siihen sitoutuminen edellyttää tiettyjen yhteisön sääntöjen omaksumista ja hyväksymistä tai vähintään niiden sietämistä. Usein tunnistamme yhteisön perimmäisiä arvoja, vasta kun niitä rikotaan. Huolestumme opinnäytteen ohjauksen ongelmista, plagioinnista ja vilpistä, opiskelijoiden kuluttaja-mentaliteetista tai välinpitämättömästä asennoitumisesta opettajien työtä kohtaan.

Usein ongelmia lähestytään ensin reaktiivisesti: reagoidaan ongelmaan, opitaan tunnistamaan se paremmin, sitten sen koetaan laajenevan hälyttävästi. Sitten aletaan kysyä proaktiivisemmin: mikä on se asiantila tai hyve, mitä pidämme arvossa? Millaiset odotukset, arvot tai rajat meidän tulisi osata kuvata ja määritellä opiskelijoille? Useissakin yliopistoyhteisöissä mietitään tätä nykyä hyvän opiskelun ohjeita, kuvauksia yliopistoyhteisöstä ja sen sisältämistä velvoitteista ja oikeuksista.

Pedaforumin pajoissa tähän liittyi todella mielenkiintoista keskustelua tieteenaloille ominaisista opiskelukulttuureista ja niiden hyveistä, opiskelijoiden identiteettityöstä ja kamppailuista suhteesta näihin kysymyksiin. Nämä eivät suinkaan ole uusia kysymyksiä, suomalaisessa korkeakoulututkimuksessa on pitkä perinne tutkia näitä kysymyksiä (mm. Oili-Helena Yljoen ja kollegojensa tutkimukset). Ehkä ne nyt ovat uudella tavalla tulleet opettajien väliseen keskusteluun sanallistettuina asioina ja myös opetukseen keskusteltaviksi. Tämäkin on eräänlainen siirtymä proaktiiviseen suuntaan: emme ainoastaan sosiaalista opiskelijoita, vaan yritämme kaikki yhdessä (sekä opettajat että opiskelijat) tiedostaa millaisia hyveitä, arvoja ja piilo-opetussuunnitelmia tieteenalakulttuureissamme liikkuu ja elää.

4 Vertaistuen voima - verkottumisen merkitys koulutuksen antina

Olen mietiskellyt, miksi moni opetussuunnitelma/laatu/arviointi- yms. yhteisponnistuksiin pakotettu tai suostuteltu yliopistolainen lopuksi toteaa että se oli sitten kuitenkin hyvä juttu?  Vaikka se oli lisätyötä eikä ensin tuntunut omalta perustehtävältä laisinkaan? Onko kyse vain siitä, että ihminen on taipuvainen pitämään välttämättömyyttä hyveenä? Kun joutui niin paljon aikaa asiaan käyttämään, olisi vielä kurjempaa sanoa lopuksi että kaikki oli turhaa? - Vai olisiko näiden kohtuuttomassa ajassa rutistettujen työvoittojen takana myös se, että ihmiset löytävät niiden kautta opettajien yhteisönsä ja yhdessä tekemisen voimaa? Että on palkitsevaa huomata, että yhdessä pystyy enempään kuin yksin, että ei tarvitse yksin riittää kaikkeen, että voidaan jakaa asioita? Yliopistoyhteisöt ovat monenlaisia ja monet myös muuttuneet, mutta yksin tekemisen ja yksin selviytymisen eetos on silti edelleen yleinen. Monelle oman erityisalan tutkijayhteisö voi tuntuakin omalta yhteisöltä, mutta opetusyhteisö vieraammalta ja hajanaisemmalta.

Oulun yliopiston koulutuksen johtajille suunnatun kurssin järjestäjät kertoivat kurssilaisiltaan saamastaan palautteesta: kaikkein tärkeintä oli tavata toisia samassa tehtävässä toimivia eri tieteenaloilta! Yliopistopedagogiikan kouluttajina kuulemme tämän palautteen niin usein, että sen melkein jo ohittaa itsestäänselvänä asiana. Aloin uudelleen miettiä, miksi tämä palaute aina tulee tämäntyyppisistä koulutuksista? Miksi on niin tärkeätä ja antoisaa tavata samassa tehtävässä olevia eri tieteenalojen piiristä?

Ehkä siksi että omaan opetustehtävään ei ole saatu koulutuksen tuottamaa mahdollisuutta ammatti-identiteetin rakentamiseen. Yliopiston tehtäviinhän tullaan tutkijakoulutuksen ja tutkijaidentiteetin kautta. Ammatti-identiteetti kehittyy otollisimmin vertaisuuden kokemuksissa, vertailemisen kautta. Se, mikä on pedagogista - tai johtamistyölle erityistä - tunnistetaan selkeimmin kun saadaan yhdessä tunnistaa "sama" erilaisuuden keskeltä.

Mietin tätä "yhteisön nälkää" pohtiessa, että yliopistotyön kehittämisen pitäisi aina samalla olla myös yhteisön vahvistamista ja voimaannuttamista. Kehittäminen rasittaa, kuluttaa, vie voimia, aikaa ja hermoja. Silloinkin kun kehittämistä pitää mielekkäänä, mutta etenkin silloin kun ei pidä tai ei koe kehittämisen ehtoja kohtuullisena. Siksi muutostyöhön täytyy liittyä myös jotain, joka elvyttää, turvaa, voimaannuttaa ja palkitsee.

5 Eriaikaisuus - moninaisuus

Vararehtori Harri Melin aloitti avajaispuheessaan ajatuksella, että muutos on ainoa pysyvä asia, muutumme koko ajan. Samalla hän muistutti siitä, miten hitaasti jotkut yliopiston toimintatavat ovat vuosisatojen aikana muuttuneet. Minulle tuli päivien aikana mieleen myös se ajatus, että muutos on aina eritahtista ja eriaikaista. Pedaforumissa puhutaan usein siitä, että "no, täällähän ovat paikalla ne ihmiset jotka jo ymmärtävät tämän". Paikalla on ihmisiä, joille opetuksen kehittäminen, opetuksen arvostuksen lisääminen ja opetukseen paneutuminen ovat tärkeitä asioita. Ne jotka eivät ajattele näin, eivät tule Pedaforumiin keskustelemaan ajatuksistaan, mutta he ovat osa yhteisöjämme ja tekevät työtä kanssamme.

Opetuskulttuuri muuttuu, ja siitä seuraa, että "perinteinen" ja" uusi" tarkoittavat molemmat itse asiassa moninaisia, monitulkintaisia asioita, ne ovat olemassa yhtä aikaa ja samoissa yhteisöissä. Saman työyhteisön jäsenet voivat kokea kuuluvansa aivan eri yhteisöihin ja ylipäänsä hahmottaa työnsä todellisuuden aivan eri tavoilla. Miten osaamme olla rakentavasti erimielisiä ja kohdella toisiamme ihmisiksi, vaikka olisimme perustavasti eri mieltä siitä, miten yliopiston asioita tulisi hoitaa? Miten ollaan ihmisiksi työyhteisössä, jonka taustalla on instituutio, joka on ydintehtävä yhteiskunnassa on todeta, "ettemme vielä tiedä mutta otamme selvää"? Eikö juuri yliopiston pitäisi osata rakentava erimielisyyden kulttuuri?