torstai 31. tammikuuta 2013

Lukukausimaksut vai ei?

Olin kuuntelemassa Tampereen yliopiston sekä TAMY:n järjestämää tilaisuutta "Lukukausimaksut vai ei?" Seminaarin yllykkeenä on ollut lukukausimaksukokeilu 2010-2014, jossa haluttu yliopistojen kokeilevan lukukausimaksujen perimistä EU- ja EEA- alueiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Kokeilun tarkoituksena oli tarkastella, mitä seurauksia lukukausimaksujen perimisestä olisi.

Seminaarin toisena yllykkeenä oli myös lakialoite, jonka mukaan yliopistot tulisi velvoittaa perimään näitä maksuja.

Kokeilua pidetään kaikkinensa heikosti onnistuneena. Kokeiluun lähti mukaan vain osa yliopistoista ja mukaan lähteneistäkin vain harva lopulta lähti toteuttamaan maksujen perimistä. Kokeiluun osallistumisen vähäisyyden vuoksi on hyvin vaikea arvioida lukukausimaksujen vaikutuksia luotettavasti. Kokeilun tuloksena yliopistoissa on tehty kuitenkin suuri määrä työtä ja nähty vaivaa, polkaistu (taas kerran) lyhyessä ajassa pystyyn uusia  käytäntöjä. Varsinaista hyötyä on koettu minimaalisesti. Siitä tunnuttiin olevan kuitenkin yksimielisiä että yliopistojen täytyisi saada tietää kuinka asian kanssa menetellään jatkossa. Jokin päätös siis tarvitaan.

Ruotsin kokemuksista kertoi professori ja dekaani Hans Adolfsson Tukholman yliopistosta. Ruotsissa kyseinen muutos on jo ajettu läpi vuodesta 2011 alkaen. Kokemukset siellä  ovat olleet sen suuntaiset, että lukukausimaksut vaikuttavat rajusti hakemusten määrään ja karsivat runsaasti ei-kelpoisia hakijoita. Varsinaisia aloittavia kv-opiskelijoita uudistus on karsinut myös. Taloudellista hyötyä maksuista ei juuri tunnu olevan.

Tukholman yliopiston kokemusten esittely pisti miettimään. Hakijoista vain pieni osa on ensinnäkään kelpoisia, kelpoisista vain pieni osa hyväksytään ja hyväksytyistä lopulta vain pieni osa oikeasti aloittaa opinnot. Kyse ei siis ole suuristä opiskelijamääristä. Heidän tuomansa rahamääräkään ei ole suuri. Sen sijaan hakemusten tuottama työmäärä on hyvin suuri, etenkin kun koneistoa ei oikein ole olemassa. Aalto-yliopistosta kuultiin yleisökommentti, joka sai monen puistelemaan päätään, kun kuultiin mikä savotta on selvittää, kuka hakijoista on maksuvelvollinen ja kuka saa siitä vapautuksen monenlaisten porsaanreikien nojalla...

Sitä kuitenkin mietin, olisiko parin sadan euron jonkinlaisessa hakemus- ja rekisteröitymismaksussa järkeä? Ehkä se vähentäisi niitä hakemuksia, joita lähetetään ilman vakaata pyrkimystä tulla opiskelemaan?

**

Minua kiinnosti SYL:in kopo-sihteerin Jarmo Kallungin esittämä kysymys: miksi ylipäänsä kansainvälistymme, miksi "kansainvälistymisen" päämäärää ei ollenkaan pureta auki? Mitä pyrkimyksiä tämän itsestäänselvyyden taakse lopulta kätkeytyy?

Se on selvää, että elämme tilanteessa, jossa yliopistot ovat ahtaalla ja että kilpailu tulee kovenemaan ja yliopistoon kohdistuvat erilaiset muun yhteiskunnan tuottamat vaateet eivät ainakaan yksinkertaistu eivätkä helpotu. Minusta ei vaan tunnu uskottavalta, että kv-opiskelijoiden lukukausimaksut olisivat mikään ratkaisu talouspulmiin. Sen sijaan uskon sen olevan askel poispäin maksuttoman korkeakoulutuksen tieltä, kuten moni seminaarissakin uumoili.

Hahmotin keskustelussa pari perusargumenttia

1.  Kansainvälistyminen on sitä että pärjäämme yliopistojen selviytymistaistelussa,  menemme koulutusmarkkinoille ja menestymme kilpailussa. Se tarkoittaa että etsimme ja seulomme mahdollisimman laadukkaita ja haluttavia koulutustuotteita (maisteriohjelmia), hiomme yliopistot vastaanottamaan näiden koulutustuotteittemme kansainvälisiä "asiakkaita" ja myös hinnoittelemme tuotteet niin, että hintakin viestii oikeanlaisesta laadusta. Samassa yhteydessä sanotaan, että onhan se sääli ja noloa, jos valttimme on vain koulutuksen maksuttomuus.

2. Kansainvälistyminen on sitä että kannamme globaalia vastuuta jakamalla koulutushyvää myös muille. Tämän ei katsota maksavan meille paljonkaan, koska a) tänne ei kuitenkaan tule kuin pieni joukko väkeä (kylmä etäinen maa, vaikea kieli, korkeat elinkustannukset) ja b) ne jotka kuitenkin haluavat opiskella täällä, kansainvälistävät meitä ja tuovat meille työpanoksensa, ja c) meillä on myös mahdollisuus ja velvollisuus tehdä osamme globaaleista talkoista kouluttamalla kehittyvien maiden opiskelijoita. Tähän ajatuksen liittyy myös argumentti, että jos joku opiskelija valitsee Suomen, näin tapahtuu todennäköisesti kahdesta syystä: siksi että koulutus on maksutonta ja siksi, että se on suhteellisen hyvää (ei aina ihan "Pisa-loistavaa",  mutta ihan kelvollista).

3. Ja ehkä vielä kolmas näkökulma, jossa hyväksytään että emme lopulta pääse eroon kovenevasta kilpailusta ja maailmasta, jossa hyvinvointivaltion idea ja ajatus maksuttoman koulutuksen kattavuudesta on jäämässä auttamatta syrjään. Sitä odotellessa voimme kuitenkin pitkittää taistelua ja hyödyntää maksuttomuuden ideaamme niin kauan kuin voimme. Siitä voisi edes yrittää tehdä selvemmin valttimme ja kytkeä sen ideaan hyvinvoivasta, turvallisesta ja demokraattisesta pohjoismaisesta valtiosta, jossa opiskellaan ei-autoritäärisesti ja kohdellaan opiskelijoita aikuisina vaikkakin nuorempina kollegoina. Tämä ajatus ikään kuin hyväksyy markkinat mutta yrittää tehdä omanlaistaan Suomi-brändiä. Ehkä ajattelemme myös, että näin säästämme vähän hermojamme kun ei tarvitse ihan joka asian perään juosta?

Oltiinhan keskustelussa hyvin yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion käytännöt ja kulttuuri eivätkä myöskään koulutusmallit millään muotoa ole verrannollisia koulutusmarkkinoiden vahvojen maiden (UK; USA...) kanssa.

Mietteliääksi veti. Se kävi selväksi, että jos lukukausimaksujen perimiseen mentäisiin, työmäärä tulisi olemaan suuri. Pitäisi rakentaa hallintokoneisto, joka pystyy vastaanottamaan ja käsittelemän hakemukset ja opiskelijat, pitäisi pystyttää laajemmat markkinointi- ja rekrytointikuviot, sen lisäksi olisi rakennettava apurahajärjestelmä, jotta varattomat voivat hakea... (tämä tuntuu erityisen hullulta, rahaa siirtyy oikeasta kädestä vasempaan...), on huolehdittava että tulijoille riittää asuntoja ja asiallinen vastaanotto.

Keskustelu pyöri lähinnä maisteriohjelmien ympärillä. Itse olen aina ajatellut, että yliopistojen kansainvälisin osa on itsestäänselvästi tutkimus ja tutkijakoulutus.  Tämän ajatuksen mukaan olemme jo kansainvälisiä, koska tiede on välttämättä kansainvälistä. Kansainvälistyminen olisi tällöin esteiden poistamista yliopiston perustehtävien tekemiseltä? -- Jatkokoulutuksen maksullisuudesta ei sentään vielä keskustella.

Perspektiivistä ja sen vaihtumisesta

Tällainen ilmiö, johon törmään aika ajoin.

On jostain huolissaan, tuohtunut, ahdistunut -- on ns. Ongelma. Tunteen vallassa pohtii: miten sen ratkoisi, voi kun ongelmaa ei olisi, voi kunpa vaan pääsisin tästä asiasta eroon! Tämä asia on Hyvin Painava ja Vaatii Koko Ajan Huomiotani! APUA!

Sitten jossain toisaalla, eri elämänalueella, tapahtuu jotain muuta, joka vie huomion, tuottaa tunnereaktion. Se edeltävä ongelma jääkin varjoon, se lakkaa tuntumasta Huomiotavievältä. Se jotenkin haalistuu ja muuttaa väriään.  Se vaan on, ehkä sitä ajatteleekin, mutta ei kovin painavasti. Sen kanssa vaan pärjäillään ja askaroidaan. Ongelma menettää latauksensa. Se tuntuu joskus aivan taianomaiselta, miten asiasta voi pudota ahdistavuus pois silmänräpäyksessä, vain siksi että näköpiiriin ilmaantuu muuta ratkottavaa.

Opetus: miten selvitä ongelmasta? Hanki joku toinen ongelma. Entinen näyttää heti helpommalta.

**

Sama juttu vähän eri näkökulmasta. Työvuosi alkaa laahaten, edessä jotain jota uhkaa muuttuminen rutiiniksi: miten sitä jaksaa tehdä samat asiat toistamiseen? Miten innostan itseni tekemään Tuttua Työtä, jossa täytyy tehdä Uudestaan Sama kuin viime vuonna?

Sitten tulee vastaan tilanne, että työtehtävät muuttuvat: pitääkin opetella kiireimmän kaupalla uusia töitä, ottaa työnkuvaan lisää tehtäviä, uusi rooli. Laahaaminen loppuu siihen paikkaan. Yhtäkkiä onkin aivan hereillä: hei, jännittävää. Jotain uutta. Nyt pitääkin skarpata.

Vanha työ ei tunnukaan rutiinilta. Se on nyt se tuttu ihana työ, joka suo virkistävän vaihtelun paikan uusien tehtävien opettelun lomassa.

Opetus: miten jaksaa vanhoja työtehtäviä? Hanki uusia. Entiset näyttävät nyt sympaattiselta vastapainolta.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kysymisestä

Minun piti perehtyä yhteisöllisyyttä käsittelevään kirjallisuuteen. Se on vielä työn alla.

Sen sijaan löysin kirjan, josta saattaa olla iloa pitkäksi aikaa. Sen nimi on "Zen-oppitunteja johtajille".

Johtamisessa ja ohjaamisessa on yhtymäkohtia, vaikka ne eivät ihan sama asia olekaan. Tämän kirjan helmiä miettiessä voi huomata, miten muutamat asiat eivät muutu miksikään tuhannessakaan vuodessa.

**

OPISKELU JA OPPIMINEN

Mingijao sanoi: 

Opiskelua pyhimysten ja viisaiden johdolla ei varmastikaan saateta loppuun yhdessä päivässä. Jos päivä ei riitä, jatka opiskelua illalla. Kasvata tietojesi määrää kuukausien ja vuosien ajan, niin luonnollisesti edistyt. Siksi on sanottu: "Kerrytä tietojasi opiskelemalla. Ymmärrä oppimasi esittämällä kysymyksiä." 

Tämä tarkoittaa, että opiskelu ei voi tuoda oivallusta, ellei ole tarkkanäköinen ja esitä kysymyksiä. Nykyään siellä, missä oppilaita liikkuu, tuskin kukaan esittää yhtäkään kysymystä tarkkanäköisyyttä kehittääkseen. En tiedä, minkä avulla he päivästä toiseen kehittävät henkistä tasoaan ja edistyvät.

(Jiufengin aikakirjat)

**

Tämä on erilaista kysymistä kuin se mitä käsittelin edellisessä postauksessa... Tämä on se kohta, josta Dewey puhuu kuvatessaan ihmistä kokemuksessa, törmäämässä ongelmaan, tutkimassa maailmaansa ja etsimässä vastausta, muuntaen samalla olemistaan. Tai se mistä Mezirow puhuu kuvatessaan ihmistä etsimässä kriittisessä reflektiossa ajattelunsa perustoja. Tai mistä tiedonrakentelun teoreetikot puhuvat todetessaan, että oppiminen on luova prosessi, jossa tutkitaan maailmaa luomalla "ajatusluomuksia"..

Ihminen asettuu tinkimättä vastakkain todellisuuden kanssa; sillä tavoin kuin se nyt ylipäänsä on ihmiselle mahdollista: välittyneesti, värittyneesti, rajallisesti - mutta kuitenkin kurottumassa kohti sitä mikä on todellista, mikä voisi olla todellista. Se tarkoittaa: uteliaana, vilpittömänä ja sitoutuneena, merkityksellisesti.

Kysyvä ihminen on elossa ja läsnä.

Yksi syy miksi pidän työnohjauksesta enemmän kuin ehkä mistään muusta työstä, on se että sieltä löydän ihmisen kysymässä juuri tällä tavalla, suorassa kontaktissa kokemukseensa ja tarkastelemassa sitä avoimesti.

On vaikea kuvata sitä tunnetta, minkä kokee kun ryhmä pysähtyy yhdessä rehellisen kysymyksen äärelle. Vastaamista tärkeämpää on nimenomaan se yhteinen uskallus katsella todellisuutta silmiin.

Mikään ei virkistä ja lohduta niin kuin tällainen kohtaaminen. Usein mitään erityistä mullistavaa ei "ratkaistu". Se ei ole mikään älyllinen temppu. Eikä siinä yritetä olla fiksuja ja filmaattisia. Eikä kukaan lupaa että kaikki maailmassa tulee kuntoon. Silti pelko väistyy, levottomuus sulaa pois, tulee lohdun tai viriämisen tuntu. Ihmisyyden tuntu.

Ihmistä lohduttaa ja auttaa se että saa katsella todellisuutta yhdessä toisten kanssa. Kunpa tarkkanäköisen kysymisen tilaa olisi enemmän.

Monesti luullaan että se vaatisi sitä, että joku osaisi vastata kysymykseen. Kyllä paljon oleellisempaa olisi uskallus pysähtyä ja kysyä. Sillä tavoin kuin yhdessä katsellaan veteen, arvaten sen alaiset syvyydet.




Cleary, T. 2010. Zen-oppitunteja johtajille. Basam Books.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Älä minulta kysy! Ohjattavan autonomian tukemisesta

Opinnäytteen ohjauksessa näkyy vuorovaikutusaineistoissa eräs toistuva ongelmatilanne, jota opettajat myös usein ohjauskoulutuksissa kuvaavat kertoessaan kokemuksistaan. Se voidaan nimetä opiskelijan liialliseksi riippuvuudeksi, vääräksi asenteeksi, takertumiseksi, joskus laiskuudeksi tms. Se harmittaa ohjaajia melkoisesti.

Vuorovaikutusaineistossa näkyy tilanteita, joissa opiskelija pyytää melko yksityiskohtaisia ohjeita, usein kysymysketjuina. Ohjaajan vastauksista huomaa, että hän muuttuu kärsimättömäksi vastatessaan. Samalla hänen on kuitenkin vaikea olla vastaamatta. Keskustelussa kysymystä seuraa vastaus - toisin toimiminen vaatisi erityistä vuorovaikutuksellista "työtä". Etenkin jos työhön kuuluu auttaa ja asiantuntijana myös tietää oikean vastauksen kysymykseen.

Opiskelijalla on siis edessään tehtävä, joka hänen pitäisi (ohjaajan mielestä) suorittaa itsenäisesti - siis ratkoa siihen liittyvät monet pienet valintatilanteet ja ihmettelyt itse. Sen sijaan hän esittää joukon "teenkö näin, entä saanko tehdä näin, sopiiko tämä, onko tämä hyvä" -tyyppisiä varmistelevia kysymyksiä ohjaajalle.

Tiedän itse ärtyneeni tällaisiin kysymyksiin. Ne tuntuvat "tivaamiselta". Minulta pyydetään enemmän kuin olen valmis antamaan.

Ärtymys liittyy siihen, että ohjaaja tavallaan työllistyy asiaan, jonka hän on mieltänyt ohjattavansa tehtäväksi. Ehkä sekin ärsyttää, että tällaiset kysymykset eivät ole kovin mielenkiintoisia ohjaajalle. On kiinnostavaa jutella tutkimustyön ydinkysymyksistä, puntaroiden vaikkapa metodologisia asioita - ei muodollisuuksia tai erilaisia tieteellisen genren perussääntöjä.

Toisaalta, ohjaukseen kuuluu se, että ohjattava saa pyytää apua silloin kun hän sitä tarvitsee. Opiskelija, joka tällaisessa tilanteessa saa vastauksen "tämä sinun pitää tehdä itse", "älä minulta kysy", voi kokea että hän jää ilman apua tai että hän teki apua pyytäessään väärin.

Opiskelijalla voi myös olla ajatus, että on parempi varmistaa kaikki asiat etukäteen kuin saada kritiikkiä jälkikäteen ja käskyn tehdä toisin. On ymmärrettävästi hyvin turhauttavaa tehdä suuri työ ja saada ohjeita siihen vasta jälkikäteen.

Mistä on kyse - miten ongelma voidaan ratkaista?

Ennakointia vai reaktioita?

Ohjauskoulutuksissani yksi keskeinen kehittämislinja, jonka opettajat poimivat käyttöönsä on proaktiivisten keinojen tuominen reaktiivisten keinojen rinnalle. Se tarkoittaa sitä, että haastavat oppimistilanteet ja -tehtävät tuetaan ja pohjustetaan etukäteen hyvillä "tukitelineillä", jotka auttavat opiskelijaa ennakoimaan haasteita ja luottamaan kykyynsä ratkoa ongelmia. Opinnäytteen ohjauksessa onneksi onkin paljon sellaista, mitä voidaan etukäteen sopia ja paaluttaa: missä määrin opinnäytteen ohjaus edellyttää itsenäistä panosta, millaista sitkeyttä tulisi osoittaa, millaisia työvaiheita tyypillisesti käydään läpi, mitkä ovat vaikeita haasteita joiden kanssa tulisi hieman jaksaa painia.

Ei tarvitse antaa yksityisvastaanotolla detaljoituja ohjeita, jos samat ohjeet voidaan välittää muulla tavoin ja tehokkaammin. Ei myöskään tarvita runsasta korjaavaa palautetta asioista, jotka voidaan viitoittaa etukäteen. Lisäksi, jos ohjattava ymmärtää, mitä asioita hänen on tarkoitus SITKEÄSTI HARJOITELLA, hän osaa ehkä paremmin itse edellyttää itseltään itsenäistä ongelmanratkaisua. Silloin hän ei juokse varmistamassa jokaista pientä asiaa opettajalta. Tässä on pohjimmiltaan kyse siitä, että syntyy etukäteen tarpeeksi selvä kuva siitä, mitä opinnäyteprosessissa on tarkoitus oppia: millaiset taidot harjaantuvat sen myötä. (Pidän tuosta harjaantumis-sanasta siksi että se muistuttaa prosessin vähittäisyydestä, hitaudesta ja toistojen ja sitkeyden vaatimuksesta.)

Toisaalta: kaikkea ei voi hallinnoida etukäteen

Edellä kuvattu hyvä periaate huolellisesta ennakoivasta ohjauksesta ei auta kaikkeen. Emme voi aina etukäteen tietää, mikä asia tai kysymys opiskelijan kokemuksessa hahmottuu ongelmaksi, johon juuri hän katsoo tarvitsevansa apua ja tukea.

Emme ylipäänsä voi muotoilla seurattavaa sääntöä kaikesta. Tarkoitus ei edes ole tehdä opinnäytteitä vuokaaviomallin mukaan. Tarkoitus on että jokainen oppija haastaa itsensä ja oman persoonansa ja harjoittaa omaa tapaansa käydä läpi mutkikas prosessi, jossa luetaan, kirjoitetaan, ihmetellään, ratkotaan ongelmia, luodaan uutta ja otetaan samalla mittaa omista käsityksistä, omasta oppimishistoriasta ja omista toimintamalleista.

Kaikkea ei pidä hallinnoida siksikään, että opinnäyteprosessin idea nimenomaan on selviytyä asioista, joihin matkan varrella törmää. Tutkimuksessa KUULUU TÖRMÄTÄ asioihin ja rakennella prosessi osittain ennakoimattomien tilanteiden kautta. (Miten voisi toisin olla, jos kuitenkin ollaan luomassa uutta tietoa?)
 
Ohjauskeskusteluun antautuminen - aina uudestaan ja kaiken uhalla... 

Koska opetusmetodina on vapaasti jäsentyvä ohjauskeskustelu, ei voida välttää sitä, että joskus opiskelija kysyy sellaista johon ohjaaja ei halua lähteä mukaan tai joka juuri hänen arvionsa mukaan on "pikkuasia".

Ohjauksessa täytyy hyväksyä se että on löydettävä neuvotellen se tapa keskustella, joka juuri meille sopii. Sitä ei löydy ellei uskalleta kokeilla. Jos opiskelija ei uskalla kysyä ollenkaan, hän ei itsekään voi löytää tasapainoa avun saamisen ja itsenäisen ponnistelun välillä.

Ei pidä pelätä ohjauksen korjausliikkeitä, eikä metapuhetta. Jos ohjaaja kokee, että opiskelija kysymyksillään hakee liian suurta riippuvaisuutta opettajasta, mitä hän voisi tehdä?

Aineistostani näen että ohjaajat joko
a) yksinkertaisesti vain kärsivällisesti vastaavat kunnes kysymykset loppuvat, tai
b) vastaavat koko ajan lyhytsanaisemmin ja lopulta sanovat, että "kyllä sinun nyt pitäisi itsekin pohtia asiaa" ja viittaamalla jonkinlaiseen itseohjautuvuuden tai itsenäisen työskentelyn ideaan.

Olen miettinyt paljon, auttaako tuo jälkimmäinen keino opiskelijaa toimimaan itsenäisemmin seuraavalla kerralla. Tunnistaako opiskelija seuraavalla kerralla tilanteen, jossa hänen pitäisi osata itse ratkoa ongelmia, penkoa vastauksia lukemalla vihdoin ne seikkaperäiset graduohjeet (!), kestää epävarmuutta tai ajatusta, että johonkin hänen työnsä kysymykseen voi kohdistua myöhemmin kriittinen palaute?

Omia ratkaisuehdotuksiani ohjaajalle

Jos ärryt siitä, että opiskelija tuntuu teettävän sinulla omia töitään kyselemällä liian "epäautonomisia" ohjeita, oletko varma että hän TIETÄÄ sinun toivovan häneltä suurempaa autonomiaa? Tietääkö hän että juuri tässä hän nyt ilmentää epäautonomisuuttaan? Entä jos hän ajatteleekin olevansa tunnollinen, aktiivinen, tarkka tai eteensä katsova? Tai entä jos hän ei tiedä miten muuten ratkoa ongelmia kuin tuoda niitä sinulle?

Onko mahdollista sanoa, että  "minulla on nyt aikaa vain puoli tuntia, joten käydään läpi tärkeimmät asiat tässä. Kirjoita ylös ne asiat jotka jäävät roikkumaan, sitten voit miettiä mistä niihin löytyy ratkaisuja ja apua".

Tai: "osa tätä opinnäyteprosessia on oppia tekemään hyvin monta erilaista pientä ja suurta ratkaisua työn varrella, ja oppia luottamaan vähitelleen kykyynsä tehdä näitä ratkaisuja. Osaan näistä ratkaisuista voit konsultoida minua, osaan niistä voit käyttää seminaarikavereitasi, osaan on olemassa ohjeita joita sinun pitäisi oppia hyödyntämään. Tässä sessiossa toivon että voimme paneutua asioihin x ja y..."

Jos koet että joudut vastatessasi väärään rooliin, tai kysymykset tekevät tilanteesta vääränlaisen, epämielekkään, syystä tai toisesta, pelaa aikaa! Keskustelussa syntyy helposti se harha että kaiken pitää tapahtua JUURI NYT. Bäng, minulta kysyttiin kysymys. Bäng, siihen pitää vastata. Jos keskustelussa mättää ylipäänsä mikään, ota aikalisä. Sano vaikka että "odotas hetki, minun pitää järjestää ajatuksiani hetken".

Jos keskellä keskustelua tunnet tarvetta kehystää tilanteen toisin, tee se joka tapauksessa ystävällisesti ja koita sanallistaa se, miksi olisi hyödyllistä että ei toimita siinä suunnassa kuin mihin tilanne on kulkemassa.

Parhaiten ohjaustilanne onnistuu, jos itse järjestät sen niin että voit harkita rauhassa interventioitasi. Kysymykseen vastaaminen on "ohjausinterventio", sinun ammatillinen interventiosi, halusit sitä tai et. Helpoin tapa tuoda ohjausinterventioihin harkintaa on jäsentää keskustelua niin, että kysymykset ja ongelmat, isot ja pienet, otetaan tavalla tai toisella pöytään ennen kuin niihin käydään käsiksi.

Ohjauskeskustelun ei ylipäänsä tarvitse "onnistua kerralla". Kun kaksi ihmistä luo ohjaussuhteen, se on tavallaan ainutkertaista - ei sitäkään voi heti osata täydellisesti. Siihenkin harjaantuu.


tiistai 8. tammikuuta 2013

Katsottuna

Vaikka olisi kuinka rutinoitunut kouluttaja, kouluttamiseen liittyy pelkoa. Kouluttaja tai opettaja menee toisten eteen, antaa ikään kuin kasvonsa opetukselle, kurssille - ylipäänsä sille asialle tai näkökulmalle, jota haluaa käsitellä tai kannattaa, josta on kiinnostunut ja johon kutsuu muita perehtymään.

Olen nähnyt paljon vaivaa purkaakseni pois ajatusta opettamisesta performanssina, "esiintymisenä". Toki siihen liittyy esiintymistä ja esiintymistaitoa, mutta pelkästään sitä se ei ole. 

 
Koulutuksen onnistuminen ei ole vain minun suoritukseni. Voin tietysti epäonnistua kouluttajana, mutta se on jotain paljon perustavampaa kuin se, onnistuuko "esitykseni". Joskus olen saanut sellaista palautettakin, että se että teen virheitä tai en suoriudu joka asiasta täydellisesti, tekee helpommaksi muille kulkea viitoittamaani suuntaan.

Tämä sopii etenkin yliopistopedagogisessa koulutuksessa, jossa on aika voimakas voimauttamisen painotus: ihmisten ei tarvitse olla täydellisiä, mutta olisi tärkeätä saada heidät luottamaan itseensä opettajina sekä uskomaan että opettamiseen kannattaa satsata. Ja erityisesti: saada heidät uskomaan että kannattaa jakaa kantamuksia.

Kouluttajan tehtävä on mielestäni johdattaa ihmiset rakentamaan yhdessä jotain mielekästä, nimenomaan tunnistamaan oman toimintansa mahdollisuudet ja oma vastuunsa yhteisestä työskentelystä. Mikä tärkeintä, olen halunnut että ihmisille syntyy kokemus sekä itsestään että ryhmästä aktiivisena toimijana, jonka käsissä on se mitä tapahtuu ja mihin suuntaan mennään.

**

Silti - haluan myös miettiä sitä katseen kohteena olemista. Onhan se kuitenkin myös hyvin oleellista, että seison siellä toisten edessä ja olen valmis tarjoamaan peilauksia ryhmälle.

- Kyllä ne kuitenkin katsovat minua.

Joskus kun väsyttää, tai on jostain huolissaan, ajatus kymmenien silmäparien pureutumisesta juuri minuun tuntuu aivan ylivoimaiselta. En voi mitenkään riittää.

Mutta sitten toisaalta. Hehän katsovat jotakuta muuta kuin minua. Se "kouluttaja" jonka itse kukin mielessään rakentaa, on aina eri. Minä heijastan jotain takaisin - heijastus on jokaiselle eri.

Ehkä he eivät oikeastaan katsokaan minua, vaan peiliä kauttani.

**

Siinä katsottavana olemisessa, katseiden verkossa, voi tavallaan oppia myös lepäämään. Sehän voi myös olla jotain joka kannattelee minua? Tai aalto jonka harjalla voin keikkua ja se voi kuljettaa minua jonnekin, minne en yksin pääsisi.

Opiskeluaikana pelkäsin puhua ryhmässä tai seminaarissa: punastelin enkä saanut sanaa suustani. Oli vaikea ilmaista ajatuksia muiden kuullen.

Opettelin sitten ajattelemaan, että kun avaan suuni, minä SAAN puhua, minulla on OIKEUS puhua. Kuvittelin, että minua oli jotenkin estetty puhumasta ja nyt "vihdoin sain sanoa mitä ajattelin". Se auttoi.

Toisten katse voi olla myös lahja.

**


Tärkeätä on ehkä hyväksyä paikkansa, myös siellä toisten edessä.

Ja oikean hetken tullen hiipiä takariviin ja antaa ihmisten rauhassa tehdä töitä.


tiistai 1. tammikuuta 2013

Rakentamaan

Hyvää uutta vuotta!


Pian alkavat taas uudet yliopistopedagogiikan koulutukset sekä erilaiset pienimuotoisemmat ryhmät ja työnohjaukset. Campus Conexus-hankkeessa aloitan kolmannen vuoteni. On aika myös yrittää arvioida mitä olemme saaneet aikaan ja millaista antia erilaiset koulutukset, ryhmäinterventiot ja ohjaukselliset ponnistukset ovat yliopiston yhteisöille tuoneet.

Mietimme siis työmaalla paljon sitä, mistä tiedämme että toiminnassa on mieltä ja olemme rakentaneet oikeita asioita.

-- Ajattelen koulutuksen antia uudella verbillä, en ajattele "vaikuttiko". (Niin kuin lääke). Ajattelen tai kysyn: mitä rakensimme? Mihin se jää? Kenen mukana se on?

Mielikuvankin tasolla on eri asia ajatella, että koulutus vaikuttaa yksilöiden ajatuksiin ja toivoa että sitä kautta toiminta yhteisössä muuttuisi, kuin ajatella että koulutus konkreettisesti rakentaa nimenomaan yhteistä toimintaa.

Tämä tarkoittaa myös, että kouluttaminen ei ole kouluttajan performanssi, jossa yritetään tehdä "interventio" ihmisten mieliin. Vaan se on yhteinen ponnistus, jossa jokaisen tekemisillä on yhtäläistä merkitystä. Vastuu onnistumisesta ei ole yksin minun.

Tässä on tietenkin kyse kahdesta oppimisteoreettisesti erilaisesta tavasta mieltää koulutus. Huomaan että työskentely koulutusuudistuksen mullistamassa, äärimmilleen rasitetussa yliopistoyhteisössä on saanut minut siirtämään pedagogista ajatteluani yhteisöpainotteiseen suuntaan vielä radikaalimmin kuin olin itse osannut arvata. Tampereen yliopistoon tulo oli muutenkin paluu ajatuksellisille juurilleni - oma taustanihan on aikuiskasvatuksessa ja sosiologiassa.

**

Näissä mietteissä olen ajatellut kevään aikana tässä blogissa käydä läpi kirjallisuutta  ohjauksen ja yhteisöllisyyden välisestä yhteydestä. Hyvä ohjaus on aina olemukseltaan myös hyvään yhteisöllisyteen kasvamista, hyvän yhteisöllisyyden rakentamista.



Oman ohjauskirjani - työnimellä "OHJAUSKIRJA. Opas ohjaustyöhön" - pitäisi tulla valmiiksi syksyyn mennessä. Etsin kesäksi kirjoitusretriittipaikkoja ja mietin kuinka kaiken tiivistäisin, ja miten kirja voisi olla lukijansa keskustelukumppani, josta olisi hyötyä pidempäänkin.

Mitä sinä odotat tällaiselta kirjalta?